NIIN RANGAISTAAN VALEHTELIJAA.

Puolen tunnin kuluttua oli aamiainen valmis, ja Kuki-täti, jonka veljenpoika toi pöytään, näytti vuoroin sade- vuoroin ukkospilveltä.

Hiljaisena, alas luoduin silmin ja nyrpistetyin huulin hän ryyppi lihalientä, jonka ohessa nautittaviksi Schnörkel oli laittanut herkullisia hollantilaisjuustovoileipiä. Huoaten ja ähkyen hän söi herkullisia vasikankyljyksiä, jotka oikeastaan oli aiottu päivälliseksi, ja piinallisin ilmein hän nautti jälkiruuaksi erinomaisia puutarhamansikoita.

Nyt ei Kirchwald voinut kestää kauempaa — hautajaisateria oli oikea juhla tähän verraten.

»Mikä sinua vaivaa, Kuki-täti, vai oletko vain väsynyt?» kysyi hän osaaottavasti.

Puhuteltu loi syrjäsilmäyksen Kätheen, joka rauhallisena söi mansikoitaan.

»Olen, sanoakseni rehellisesti, odottanut tätä kysymystä jo aikaisemmin», virkkoi hän raukealla äänellä.

Nyt Käthekin katsahti ympärilleen.

»Mutta», sanoi hän ihmetellen, »olen luullut, että aina olet näin hiljainen.»

»Muista, rakas täti, että vaimoni ei vielä tunne sinua,» keskeytti Kirchwald hänet.

»Muistan kaiken, mikä on oikein ja kohtuullista», kuului jäykkä vastaus. »Ei, sinun vaimosi ei vielä tunne minua, mutta hän on kuitenkin kohdellut Lisette-raukkaani sillä tavalla, että tuo olento parka kylpi kyynelissä. Kun hait minut tänne, rakas Horst, en vielä ollut onnistunut rauhoittamaan häntä.»

Kirchwald katseli hämmästyneenä nuorta vaimoaan, joka nyt leimuavin silmin katseli syyttäjäänsä.

»Käthe?» kysyi kreivi epäillen.

»Niin, juuri Käthe», vastasi Kuki-täti, joka nyt tuli eloisammaksi. »Ensimmäiset sanat, jotka Käthe sanoi Lisette-raukalle, olivat, että hän käski Lisetten — voin tuskin lausua niin halpamaisia sanoja — pitämään kitansa kiinni.»

Käthen kasvot värähtelivät.

»Se on runollista sananvapautta», sanoi hän tyynesti. »Tässä erikoistapauksessa tyydyin todellakin sanomaan Lisette-raukalle vain: pitäkää suunne kiinni!»

»Mutta mitä on tapahtunut?» kysyi Kirchwald levottomana.

»Tapahtunut? Ei mitään», sanoi Käthe hymyillen. Tulin juuri keittiöön, kun — —.»

»Oh, minä tiedän. Lisette teki minulle selkoa asiasta», sanoi täti terävästi.

Käthen silmät rupesivat jälleen liekehtimään.

»En suinkaan tahdo kilpailla tuo oivallisen Lisetten kanssa luotettavuudessa», sanoi hän nousten. »Usko vain hänen arvatenkin merkilliseen selitykseensä, mutta pyydän kunnioittavimmin saada kertoa miehelleni, miten asia on, jonka muuten jo luulin päättyneen.»

Ja nyt Käthe kääntyi mieheensä ja kuvasi hänelle leikillisesti kohtauksen keittiössä ja toisti melkein sanasta sanaan Lisetten sanat.

»Mutta tämähän on aivan toista», sammalsi Kuki-täti, kun Käthe oli lopettanut.

Nyt Käthe saattoi jälleen hymyillä.

»Niin, voin uskoa sen, vaikka en tunnekaan Lisetten kertomusta kokonaan», sanoi hän. »Minun vikani on, etten ripittänyt häntä aikalailla, kun hän oli kyllin häpeämätön sanoakseen, että minun pitäisi saavuttaa hänen suosionsa, jos tahtoisin päästä hyviin väleihin kanssasi, rakas täti. Mutta sen virheen korjaan sinun luvallasi.»

Ja hän pani sormensa sähkökellon nappulalle.

»Oi, pyydän, ettet tekisi niin», huudahti Kuki-täti tuskallisesti. »Lisette-raukka — hän tulee vain pahalle tuulelle, ja silloin on mahdotonta puhua mitään hänen kanssaan. Hän suuttuu niin pian — mutta hän on oikeastaan niin hyväsydäminen, ja hän on joka tapauksessa kehoittanut luovuttamaan maatilan sinulle, Horst.»

»Kiitoksia, täti! Mutta miten voit antaa tuon ihmisen niin hallita itseäsi», huudahti Kirchwald. »Kaksi vuotta lisäksi ja sinulla ei ole hituistakaan omaa tahtoa. Luulen, että Käthe on oikeassa. Lisetten tulisi saada oikea läksytys.»

Sitä Käthe juuri toivoi. Kun hänen miehensä puhui, tuli palvelija jo ruokasaliin, ja hän käski heti noutaa Lisetten.

Kuki-täti vastusti, mutta liian myöhään. Kamarineiti astui sisään itkettynein silmin ja Käthe meni heti hänen luokseen.

»Miten uskallatte kertoa niin valheellisesti armolliselle kreivittärelle siitä, mitä keittiössä tapahtui?» sanoi hän ankarasti. »Neuvon teitä tässä talossa pysymään sopivaisuuden rajoissa, sillä muuten huolehdin siitä, että joku toinen palvelee kreivitärtä niin kauan kuin hän on vieraanamme. Kiitos — nyt voitte mennä!»

Kamarineiti lähti ruokasalista lihavat kasvot raivosta vääntyneinä, sillä kun hän aikoi kääntyä emäntäänsä, esti nuori rouva sen tarmokkaalla kädenliikkeellä.

Kun hän oli mennyt, istuutui Käthe hymyillen pöydän ääreen.

»No niin. Kun olemme tehneet tuon myrkkykukkasen vahingottomaksi, otat kai vielä pari mansikkaa, rakas täti», sanoi hän hyväntahtoisesti.

Mutta täti oli sangen apealla päällä. Hän pelkäsi salaa seuraavaa kohtausta Lisetten kanssa ja vuodatti nyt tuskansa sukulaisensa niskaan.

»Näen kyllä, etten voi viipyä täällä kauan», sanoi hän muuttuneella äänellä. »En ole tottunut siihen, ettei toivomuksistani välitetä, niinkuin vaimollasi on tapana, rakas Horst.»

»No, mutta täti, sinunhan pitäisi olla kiitollinen Käthelle, koska hän sinun sijastasi ripitti Lisetteä, minkä sinä olet monet vuodet unohtanut», vastasi Kirchwald, joka myös oli menettämäisillään kärsivällisyytensä.

»Emmekö ole jo kylliksi nähneet vaivaa tuosta Lisettestä, Horst?» kysyi Käthe aivan tyynenä. »Hän esti meitä menemästä Kuki-tätiä vastaan, ja tuskin hän on astunut ovemme sisäpuolelle, kun hän jo riitelee keittäjättären kanssa, ulvoo Kuki-tädin luona, ahtaa hänet täyteen valheita ja pilaa koko hänen aamiaisensa — niin, jos hän tulevaisuudessa sytyttää katon palamaan päämme päällä, niin voimme sanoa, että olemme päässeet vähällä. Ehdotan, että puhumme muuta siksi, kunnes tuli syttyy.»

Sitten Käthe täytti lasinsa, kohotti sen ja huusi iloisesti:

»Tervetuloa Kirchwaldien luo, Kuki-täti! Eläköön!»

Olisi voinut luulla, että kaikki jälleen oli hyvin, mutta Kuki-täti löysi sydämellisistä sanoista vain uuden riidan aiheen.

»Rakas sukulaiseni», sanoi hän nyökäyttäen nopeasti päätään, »minun aikanani pidettiin sopimattomana, että nainen esitti maljan. Anna anteeksi, että nuhtelen sinua, mutta minusta tuntuu kuin käytöksesi ei olisi sellainen, jollaista olen toivonut rakkaalle Horstilleni. No, sinulla ei kai ole mitään sitä vastaan, että saat ojennuksen hänen tädiltään ja äidilliseltä ystävältä, joka tuntee siten täyttävänsä pyhän velvollisuuden.»

Käthen kasvot tulivat tummanpunaisiksi.

»Kiitoksia paljon nuhteista», sanoi hän nousten. »Poistun valmistuakseni arvokkaasti seuraavaan luentoon. Ehkä sillä aikaa olet hyvä ja kerrot Horstille vaimoihanteestasi — ehkäpä voin joskus päästä niin pitkälle — eihän sitä voi tietää! Näkemiin!»

Käthe katosi huoneeseensa, jossa Kirchwald kaksikymmentä minuuttia myöhemmin tapasi hänet vihasta kuohuvana.

»Kuki-täti on mennyt huoneeseensa», sanoi hän ja katsoi hymyillen Kätheä.

»Toivon, että hän olisi matkustanut niin pitkälle kuin pippuri kasvaa!» kuului voimakas vastaus. »Niin, kiitoksia vain! Nyt tulee oikein hupaista, Horst. Mieluummin olisin miss Knickerbockerin hirmuvallan alaisena. Kuulen mielelläni nuhteita, kun olen ansainnut ne — tarkoitan ainoastaan niiltä, joita asia koskee. Mutta jos tätä menoa jatkuu, niin matkustan pois, ja sinä saat pitää Kuki-tädin hyvänäsi.»

Kirchwald huokasi ja koetti rauhoittaa vaimoansa, vaikkakin pahat aavistukset täyttivät hänen ajatuksensa. Hän kertoi Käthelle Kuki-tädin suuremmoisesta häälahjasta, mutta ei luonnollisesti voinut salata ehtoa, joka oli siihen yhdistetty. Käthe joutui aivan pois suunniltaan.

»Tämähän on rajatonta hirmuvaltaa», huusi hän, ehkä osaksi oikeutetustikin. »Onpa se kaunis lahja, josta ei itse saa nauttia miten tahtoo, vaan täytyy noudattaa ohjeita. Minä kieltäydyn sellaisista lahjoista, joita ei itse saa omistaa. Silloin olisi kaikki työsi pääesikunnan hyväksi mennyt hukkaan. Ja sitten? Ja minä olin iloinnut niin suunnattomasti siitä, että saisin mennä Berliiniin. No niin, oikeastaan se on minulle yhdentekevää; olenhan tottunut maalaiselämään, ja osaan huvitella sielläkin. Voimmehan mekin perustaa hevoskartanon, Horst — tietysti tädin armollisella luvalla. Mutta ajattelehan, että me ottaessamme vastaan tämän häälahjan panemme itse kahleet kaulaamme, niin että kaleeriorjaa täytyy meihin verraten kutsua vapaaksi mieheksi. Varmasti tulee minusta, jos Kuki-täti käy meillä vieraisilla kaksitoista kertaa vuodessa, vähitellen turhamaisuuden, ulkokultaisuuden ja ikävyyden esikuva, ja ellet silloin tunne omantunnon tuskia, niin silloin on minun huono vaikutukseni aivan turmellut sinut.»

Horst Kirchwald huomasi, ettei hän nyt voisi puhua järkeä Käthelle, jonka vanhurskaan vihan piti saada raivota. Mutta kiusaaja oli jo ottanut kreivin pauloihinsa. Hän ei enää ajatellut muuta kuin »omaa» tulevaa omaisuuttaan ja hänen päätöksensä vaaka kallistui huomattavasti Kuki-tädin ehdon puolelle.

Käthekin huomasi sen, eikä hän tullut siitä paremmalle tuulelle. Sillä hän oli täysin selvillä siitä, että hänen miehensä ei sopisi maalaiselämään.