HÄÄLAHJA.

Kun Käthe oli kadonnut, syntyi painostava hiljaisuus tädin ja veljenpojan välillä.

»No, täti, eikö vaimoni ole viehättävä?» sanoi Kirchwald lopulta.

»En uskalla näin lyhyen tuttavuuden jälkeen langettaa ratkaisevaa tuomiota», kuului epäilevä vastaus. »Ulkokuori ei ole pääasia, ja toivon, että ulkonainen kauneus ei ole sokaissut sinua. Hurmaus on lyhyt — katumus pitkä.»

»Tunnustat siis, että Käthe on kaunis?» sanoi Kirchwald.

»Pääasia on, että sinä pidät häntä kauniina», sanoi Kuki-täti pisteliäästi.

»Tietysti, mutta pidän siitä, että muutkin sen tunnustavat. Ja hänen luonteestaan sinun ei tarvitse olla huolissasi.»

»Olen iloinen kuullessani sen», vastasi Kuki-täti kylmästi, »ja varsinkin kun minulla on sinulle, rakas Horst, suuria uutisia, jotka luonnollisesti koskevat vaimoasikin. Ajattelen häälahjaani. Tunnen nimittäin, että maatilani hoito tulee minulle yhä raskaammaksi — ainainen rasitus hoidosta ja pehtoreiden valitsemisesta turmelee terveyttäni, ja kun varallisuuteni, Jumalan kiitos, ei riipu maatilasta, niin olen aikonut luovuttaa sen sinulle.»

Kirchwald ei uskonut korviaan. Kuki-tädin maatila, joksi tämä kutsui sitä, oli ensi luokan herraskartano, melkein ruhtinaallinen omaisuus, jonka eräs etäinen sukulainen oli odottamatta jättänyt hänelle perinnöksi — se tekisi hänet yhdellä iskulla rikkaaksi mieheksi.

»Mutta sehän on keisarillinen lahja», sanoi hän vielä aivan hämmentyneenä.

»Luonnollisesti minun täytyy yhdistää siihen ehto», lisäsi Kuki-täti nopeasti. »Sinun täytyy erota virastasi, rakas Horst, ja itse hoitaa maatilaa. Tiedän nimittäin omasta kokemuksestani, että jos ei itse asu maatilalla, ei siitä saa kylliksi hyötyä, — mutta minä en tyytynyt elämään yksinäni suurella maatilalla ja sentähden sai kaikki käydä, miten kävi. Toivon, että sinun ei ole vaikea ottaa tätä askelta, ja kun olet tullut Steinbachin herraksi, niin tulen joka vuosi viettämään kesäkuukaudet luonanne.»

Kirchwald kuuli tuskin viimeistä ilahduttavaa ilmoitusta. Veri nousi hänen päähänsä. Hän ei todella paljoa pitänyt maanviljelyksestä — sitävastoin sotilaselämä miellytti häntä. Varmaankin Steinbach vetäisi vertoja monelle ilmalinnalle, ja vaikkakin hän oli toivonut saavansa periä maatilan, ei hän koskaan ollut pitänyt sitä mahdollisena, sillä Kuki-täti ei vielä ollut viisikymmenvuotias.

»Olen utelias tietämään, mitä Käthe sanoo tästä», oli hänen ensimmäinen sanansa Kuki-tädin puheen jälkeen. »'Näppää se vain!' hän varmasti huudahtaa.»

»En toivo sitä», sanoi Kuki-täti pisteliäästi. »Tuleva Steinbachin linnanrouva ja Nordlandin prinsessan entinen hovineiti puhuu varmaan — hienommin.»

Kirchwald antoi tädin säilyttää toivonsa.

»Hän tulee aivan mykäksi», vakuutti hän järkytettynä. »Mutta mitä hän sanookaan virkaerosta? Hän on niin mielellään sotilaan vaimona.»

»Jos hän on vain mennyt naimisiin kirjavan sotilaspukusi kanssa, niin olette syvästi surkuteltavia», kuului ärsyttävä vastaus.

»Mutta täti, ole nyt oikeudenmukainen», vastasi Kirchwald rauhallisesti. »Ei ole niin helppoa muuttaa ammattia ja entistä elämäntapaansa. Jos niin olisi, osoittaisi tämä kevytmielisyyttä, tai mikä vielä pahempi, välinpitämättömyyttä. Muuten on Käthe kasvanut maalla ja tuntee paremmin maalaiselämän kuin minä.»

* * * * *

Tämän Kirchwaldin tulevaisuudelle niin tärkeän keskustelun aikana oli Käthe kiiruhtanut keittiöön, jossa hän varovaisesti, mutta väsymättömästi aikoi kehoittaa Schnörkel-muoria huolehtimaan tädin ruumiillisesta hyvinvoinnista. Vanha keittäjätär ei sietänyt sitä, että tavallisuuden rajoista poikettiin, ja jos tahtoi saada häntä valmistamaan jotakin erikoista, täytyi kehoitella hyvin varovaisesti ja höystää sanojaan kohteliaisuuksilla.

Kun Käthe tuli keittiöön, tapasi hän siellä Lisetten, kamarineidin, joka tulipunaisena seisoi sangen kiihtyneen Schnörkelin edessä. Molemmat näyttivät alkaneen tuttavuuden hyväntahtoisella riidalla.

»No, mikä hätänä?» kysyi Käthe hämmästyneenä, kun molemmat äänet, jotka olivat koettaneet voittaa toisensa, äkkiä vaikenivat.

»Oh», huohotti Schnörkel, »paholainen on muninut käenmunan meidän taloomme, armollinen rouva kreivitär.»

»Miten hän on niin tehnyt?» kysyi Käthe hymyillen.

»Tuollainen kamarineiti on tullut tänne ja tahtoo opettaa minua keittämään», kirkui Schnörkel, viitsimättä selittää tieteellistä arvoitusta paholaisen munimisesta.

»No, no, hiljaa mäissä!» murisi Lisette. »Kun tulen vierailulle kreivittäreni kanssa, niin sanon aina, millaista ruokaa me tahdomme, eikä kukaan ihminen voi silloin vaientaa minua.»

»Saammepa nähdä», arveli Schnörkel. »Mikä kelpaa herrasväelleni, saa myös kelvata teidän kreivittärellenne! Jos minun pitäisi noudattaa jokaisen mieltä, joka syöksyy tänne, saisin aina tehdä niin.»

»Syöksyy», kirkui Lisette. »Olen rehellisen soturin ja porvarin tytär — ymmärrättekö? Ja kuka te olette, jos saan luvan kysyä?»

»Olen Hellbergin sepän tytär», vastasi Schnörkel mahtavasti.

»Niin, sen voi kyllä huomata», vastasi Lisette pilkallisesti.

Käthe huomasi, että riitelijät olivat tulleet niin pitkälle, että saattoi odottaa heidän minä hetkenä hyvänsä ryhtyvän käsikähmään.

»Pitäkää suunne kiinni!» komensi hän tarmokkaasti. »Te», sanoi hän kääntyen Lisetteen, »voitte olla rauhallinen, sillä teidän kreivittärestänne pidetään hyvää huolta, ja jos vielä sekaannutte näihin asioihin, valitan hänen armolleen. Ja te, mamseli Schnörkel, te valmistatte meille oikein hyvän, pienen aamiaisen — eikö totta? Valmistakaa se niin hyvin kuin teillä on tapana, älkääkä välittäkö muista. Mutta — ei mitään riitaa, pikku Schnörkel! Tiedättehän — torailua keittiössä — sitä ei mieheni siedä. Tulkaa nyt, kamarineiti, minä näytän teille vierashuoneen.»

Suu avoinna seurasi Lisette nuorta rouvaa, ja hänen myrkyllinen katseensa ei ennustanut hyvää. Mutta kun hän huomasi, että hävyttömyys ei auttanut täällä, niin hän näytteli syyttömästi vainottua, ja krokotiilinkyyneleitä tulvi hänen lihaville poskilleen. Kun Käthe ei välittänyt tästä, rupesi Lisette hiljaa nyyhkyttämään, kun hänen emäntänsä huonetta näytettiin hänelle.

»Armollinen kreivitär ei asu koskaan etelän puolella», sanoi hän liikuttavalla äänellä.

Käthe katsoi hämmästyneenä paksua kamarineitiä.

»Mitä te sanotte?»

Lisette piti paraimpana olla toistamatta lausettaan.

»Minun syyni ei ole, että kreivitär taas saa päänsärkyä», hän nyyhkytti. »Kreivitär ei ole tottunut siihen, ja minä olen ollut kreivittären luona kaksikymmentä vuotta ja tiedän, millaista hän tahtoo. Kaksikymmentä vuotta! Niin, voin väittää, että kreivitär luottaa minuun, niin, vieläpä kysyy minulta neuvoa. Olen monta kertaa puhunut hyvää Horst-kreivin puolesta — ja kreivitär kuuntelee mielellään neuvojani.»

»Minun tulee sääli kreivitärtä», sanoi Käthe ja lähti kamarineidin luota, joka nyt avasi kyynelsulkunsa. Kun Kuki-täti hetkistä myöhemmin tuli huoneeseensa, tapasi hän neitsyensä melkein hajoamistilassa.