ENSI OTTELU.

Silmänräpäyksen silmäilivät molemmat naiset toisiaan. Sitten nuori rouva astui lähemmäksi ja ojensi kätensä.

»Tervetuloa kotiimme!» sanoi hän lyhyesti ja yksinkertaisesti, mutta sydämellisesti vain miehensä tähden, sillä Kuki-tädin kasvot eivät näyttäneet erikoisen miellyttäviltä.

Kuki-täti ojensi hidastellen kapean, oikean kätensä kauniille, mutta voimakkaalle kädelle, joka puristi hänen omaansa niin lujasti, että hän kirkaisi hieman.

»Ei niin voimakkaasti, rakas sukulaiseni», sanoi hän happamesti hymyillen. »Eikö voi osoittaa iloansa lempeämmällä tavalla?»

»Voipa tietysti», sanoi Käthe kuivasti ja niiasi hienosti kuin hovissa.

»Oikein hyvin», sanoi Kuki-täti ylistäen. »No, toivon, että tulemme hyviksi ystäviksi — vai mitä?»

Nyt täytyi Käthen hymyillä.

»Miss Knickerbocker sanoo: It depends all on mutuality» [Se riippuu yhteisymmärryksestä], kuului vilkas vastaus.

Kuki-täti puristi taas huulensa yhteen.

»En puhu englantia», sanoi hän välttäen.

»Oh, samapa se — minäkin puhun mieluummin saksaa.»

»Todellako? No, sitä parempi!»

Syntyi hiljaisuus, ja Kuki-täti hypisteli hansikkaitaan. Sitten hän sanoi:

»Et kuullut vaunujeni tulevan, rakas sukulaiseni?»

»En, olin pihanpuoleisessa huoneessa, eikä siellä kuule, mitä kadulla tapahtuu. Olen mieluummin siellä, kun Horst on poissa, sillä minusta tuntuu kuin olisin silloin lähempänä rakasta poikaani», vastasi Käthe, ja hänen yksinkertaisissa sanoissaan oli niin paljon lämpöä ja rakkautta, että Kirchwald olisi ollut kivestä, ellei hän heti olisi sulkenut nuorta rouvaansa syliinsä. Mutta tämä hellyys ei herättänyt mitään vastakaikua Kuki-tädin neitseellisessä sydämessä.

»Olen jo ihaillut salianne», sanoi hän lyhyesti kääntyen pois.

»Eikö se ole hieno?» kysyi Käthe innokkaasti. »Mutta tässä on lempikomeroni.»

»Yksityishuoneesi», sanoi Kuki-täti, niinkuin hän olisi vain toistanut sanan.

»Äh, yksityishuoneeni», arveli Käthe nauraen, »sehän kuuluu niin korealta eikä sovi tälle komerolle. Katsohan, nämä ketunhännät olen itse ottanut metsästäessäni — suuremmoista, vai mitä?»

Kuki-tädin suu tuli yhä kapeammaksi.

»En ymmärrä sellaisia asioita», sanoi hän kylmästi. »Minun nuoruudessani pidettiin urheilua sopimattomana nuorille naisille.»

»Niin, tiedän sen», sanoi Käthe nurkutellen, »kutoa, ommella koruompelua, neuloa, — ja niin edespäin! Olen usein kuullut siitä, mutta miten kauhean ikävää se mahtoikaan olla!»

»Päinvastoin», sanoi Kuki-täti terävästi.

Mutta ennenkuin hän ennätti jatkaa, huomautti Kirchwald, joka aavisti, mitä oli tulossa, että Kuki-täti varmaan tahtoi nähdä oman huoneensa ja sitten syödä aamiaista.

»Tietysti», sanoi Käthe ihastuneena, »järjestän heti vierashuoneen ja käsken valmistaa ruuan.»

Ja hän kiiti ulos kuin tuulenpuuska, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän pisti päänsä ovesta:

»Tahdon vain kysyä, käyttääkö Kuki-täti ohutta vai paksua peittoa?»

»Kiitos», kuului kylmä vastaus. »Kuletan matkoilla mukanani makuuvaatteet.»

»Suuremmoisen käytännöllistä», sanoi Käthe hyväksyen, ja lisäsi sitten mitä viattomimmin: »Silloin kai kuletat mukanasi myös vieteri- ja jouhipatjan?»

»Mikä päähänpisto!» huudahti Kuki-täti Käthen viattoman ilmeen pettämänä. Mutta Kirchwaldin täytyi kääntyä pois salatakseen hymyilynsä.

»Etkö? Hyvä!» sanoi nuori rouva vilpittömänä ja katosi.