UKKONEN ISKEE ODOTTAMATTA.

Vihdoin kreivi Kirchwald oli lopettanut esittelynsä. Prinssi oli pyytänyt häntä ja Kätheä iltapäivällä ratsastusmatkalle prinssiparin kanssa, ja kun Kirchwald nyt palasi kotiin, oli Kuki-tädin vierailu koko ajan hänen mielessään.

Hän kertasi ajatuksissaan kaiken, mitä hän oli kokenut seurustellessaan tämän rakastettavan sukulaisen kanssa, joka monesti oli kutsunut häntä perillisekseen, ja hän päätti heti opettaa Käthelle, miten Kuki-tätiä oli kohdeltava, sillä miten paljon riippuikaan siitä!

Oli aivan välttämätöntä, että Käthe osoittaisi tädille kaiken sen rakkauden, jota hän joka päivä tuhlasi Kirchwaldille. Hänen pitäisi tarjota tädille tämän herkkuruokia, hänen pitäisi — niin, mitä kaikkea hänen pitäisikään! Se ei ollut vain luettelo, vaan kokonainen tietosanakirja velvollisuuksia, jotka hänen oli täytettävä rakkaudesta mieheensä, vaikkakaan se ei tuntuisi niin helpolta.

Näitä miettien hän oli melkein ehtinyt kotiin, kun ajoneuvot, joissa oli vanhoja, lujia nahkalaukkuja ja pusseja, ilmestyivät kulman takaa.

Kreivi Kirchwald hymyili vasten tahtoaan nähdessään monet matkalaukut ja ajatteli itsekseen, että onneksi ei kaksitoista ihmistä, jotka varmaan omistivat nuo tavarat, voineet istua vaunuissa.

»Ptruu!» sanoi ajuri, ja laihat hevoset tottelivat kuumeisen kiihkeästi — ajoneuvot pysähtyivät kreivi Kirchwaldin portin eteen.

Kauhea aavistus iski salaman nopeudella hänen mieleensä:

»Laupias taivas, oliko mahdollista — —!»

Ennenkuin hän oli ennättänyt ajatella loppuun, oli uskomaton toteutunut. Vaunujen ovi aukeni, ja vanhahko paksu henkilö, jolla oli happamet kasvot, hyppäsi ulos. Hänen puvustaan saattoi päättää, että hän oli palvelijatar.

Hän auttoi ulos toisen naisolennon, hyvin säilyneen, pitkän, laihan neidin, jolla oli kapeat huulet ja puoleksi suljetut silmät. Niiden yläpuolella olivat korkealle kaartuvat kulmakarvat, jotka antoivat hänen hieman teräväpiirteisille kasvoilleen pysyvän hämmästyneisyyden leiman. Hänen ohimoillaan oli moitteettomia, loistavia kiharoita, jotka niskassa peittivät varatukan, jollainen oli Eugenie-keisarinnan aikana muodissa.

Tämän jonkinverran vanhanaikaisen tukkalaitteen päällä komeili soikea, harmailla strutsin sulilla lastattu hattu, jota myös käytettiin hienon keisarinnan aikana. Uudenaikainen, harmaa, silkkinen matkatakki täydensi neidin puvuston.

Pitkin askelin kiiruhti Kirchwald vaunuja kohden.

»Kuki-täti! Mikä yllätys!» hän huudahti punaisena nopeasta käynnistä ja kumartui tulijan hienohansikkaisen käden yli hengittääkseen tuuman päästä kunnioittavan suudelman tyhjään ilmaan.

»Yllätys?» kysyi neiti kimeällä, melkein terävällä äänellä. »Mutta kirjoitinhan sinulle, rakas Horst, että tulisin!»

»Tietysti, tietysti, saimme kirjeen aivan äskettäin. Mutta sinähän lupasit sähköttää. Olisimme niin mielellämme olleet asemalla vastassa.»

»Olen sähköttänyt, rakas Horst, ja minun täytyy tunnustaa, että minua ihmetytti hieman, kun ei kukaan ollut asemalla. Mutta jos tahdotte siten osoittaa, että tulen sopimattomalla ajalla — —.»

Kreivi Kirchwald tukahutti huokauksen.

»Mutta, Kuki-täti, miten voit ajatellakaan sellaista!» huudahti hän koettaen näyttää iloiselta. »Olemme aivan ihastuneet vierailustasi. Mutta sähkösanomaa — –.»

Kuki-kreivitär kääntyi kamarineitoonsa, joka oli merkillisesti punastunut.

»Lisette, milloin annoin sinulle sähkösanoman, jotta veisit sen sähkösanomatoimistoon?»

»Silloin yöllä, kun saimme odottaa niin kauan suurella asemalla, armollinen kreivitär», vastasi Lisette meluavalla äänellä, jota Kirchwald oli aina pitänyt niin rumana.

»No, ja sinä kai lähetit sähkösanoman?»

»Luonnollisesti», vastasi Lisette. »Tarkoitan, että join kahvia kolmannen luokan odotussalissa, jossa tapasin erään tuttavan, ja — unohdin kokonaan sähkösanoman. Kreivitär saa antaa anteeksi, sillä samassa soitettiin lähtöön, ja silloin oli liian myöhäistä. Mitä minä siis saatoin tehdä?»

»Olisit voinut lähettää sähkösanoman ennemmin.»

»En kai voinut antaa kahvin jäähtyä», oli monivuotisen palvelijattaren hieman omituinen anteeksipyyntö.

»Erinomainen puolustus, rakas Lisette», sanoi kreivi Kirchwald pilkallisesti ja tarjoten kreivittärelle käsivartensa jatkoi:

»Koska nyt on näytetty toteen, että emme ole saaneet sähkösanomaa, suot kai, että vien sinut sisälle. Käthe tulee niin iloiseksi.»

»Toivon sitä, rakas Horst», puhui täti kimeästi ja lisäsi sitten tuttavallisemmin: »Mielestäni on hyvä Lisetteni monessa suhteessa hieman hajamielinen.»

»Huomasin sen jo käydessäni sotakoulua», kuului jotenkin kuiva vastaus. »Mutta vastapainoksi hän kehittyy hävyttömyydessä, ja toinen ominaisuus saa kai korvata toisen.»

»Oh, niin et saa ajatella», arveli Kuki-täti vilkkaasti. »Jokaisella palvelijallahan on omituisuutensa, ja Lisette on todella välttämätön minulle.»

»No, koska sinä olet tyytyväinen, niin ei minullakaan ole syytä olla tyytymätön. Tässä on ovi — nyt yllätämme Käthen. Täällä salissa hän ei ole — hän on luultavasti omassa huoneessaan.»

Kuki-täti kulki veljenpoikansa käsivarteen nojaten ja loi tutkivan katseen kauniiseen ja komeaan saliin, jossa oli kaikenlaisia pikku kapineita — enimmäkseen häälahjoja, jotka tekivät huoneen miellyttäväksi.

»Sangen sieviä nämä rokokohuonekalut», lausui hän armollisesti. »Pidän tästä mallista — se on niin aistikas. Seinät ovat vain liian tyhjiä. Tähän esimerkiksi sopisi mainiosti valokuvani luonnollisessa koossa —.»

»Ahaa — häälahja!» sanoi Kirchwald, mutta ei kuitenkaan osoittanut erikoista ihailua.

»Ei, rakas Horst! Satuin vain ajattelemaan kuvaa», kuului armollinen vastaus. »Ahaa, tässä on siis vaimosi huone — mon dieu, comme c'est drôle pour une jeune femme —!» [Jumalani, miten naurettavaa nuorelle naiselle.]

Nyt Kirchwald ymmärsi, mistä tuuli puhalsi, sillä kun Kuki-täti puhui ranskaa, seisoi hän silloin ikäänkuin takajaloillaan sen edessä, jota kohtaan hänellä oli ennakkoluuloja.

Hän puristi huulensa yhteen, sulki raskaat silmäluomensa, niin että ne melkein peittivät suuret, hieman ulkonevat silmät, ja koetti koskettaa kulmakarvoillaan ruskeita korkkiruuvikiharoita.

Ja kuitenkin oli Käthen huone oikein kaunis ja ennen kaikkea luonteenomainen: himmeät tammihuonekalut vihreine sahviaanipäällyksineen, karhuntaljat mattoina, persialaisia seinäverhoja, ja niiden välissä hevosenkuvia, urheilunäytöksiä, voitonmerkkeinä hevosenkenkiä, ratsupiiskoja, ketunhäntiä, tammen- ja kuusenoksia.

Tämä oli kuitenkin naisen huone, huolimatta selvästä urheilurakkaudesta, jota todisti vielä suksipari eräässä komerossa. Sillä ampuma-aseita ei ollut — siro jahtipuukko kirjoituspöydällä oli vain viaton paperiveitsi. Meissnerporsliinisissa kirjoitusneuvoissa oli hieno kukkaismalli, ja kirjepuristimena komeili hopeakarhu sinikivikuulallaan ja yhtä ylpeänä kuin ennenkin näytti se timanttikirjoitusta: »Muistan sinua». Se muistutti mainehikkaasta voitosta, jonka Käthe oli saavuttanut pelatessaan filippiiniä hänen korkeutensa prinssi Heinrichin kanssa.

»Omintakeinen, eikö totta, Kuki-täti?» sanoi Kirchwald, joka oli luulevinaan, että täti ihaili huonetta. »Ja kuitenkin oikein kodikas huone. Missä Käthe lieneekään?»

Hän avasi oven omaan huoneeseensa.

»Vihdoinkin löydämme hänet. Tule, Käthe! Ajattelehan, että Kuki-täti on jo tullut!»

»Mitä sanotkaan?» kuului ääni sivuhuoneesta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Käthe seisoi nuoruudesta säteilevänä ovella.