KÄTHE VOITTAA VEDON.

Kello oli juuri lyönyt kuusi Kuki-tädille niin muistorikkaana päivänä, kun Käthe palasi kotiin. Oli vaikea arvata, oliko hän ollut yksinään katselemassa karnevaalielämää, mutta äärettömän tyytyväiseltä hän näytti, kun hän tapansa mukaan astui kaksi porrasta kerrallaan ja vihelteli »Carmenin» härkätaisteluaariaa.

Tultuaan eteisen ovelle hän ei soittanut, vaan avasi sen omalla avaimellaan, syöksyi myrskytuulena sisään ja — törmäsi herra von Diestelcampiin, joka kuljeskeli kuumissaan eteisessä ja löyhytteli nenäliinallaan.

»Mitä nyt, setä? Oletko jo tullut?» kysyi Käthe ja hänen kasvonsa pitenivät.

»Hyvää iltaa, rakas sukulaiseni — nöyrin palvelijasi», vastasi hovimarsalkka, joka ei unohtanut tavallista kohteliaisuuttaan kuullessaan vallattoman tervehdyksen. »Matkani kesti vähemmän aikaa kuin olin arvannut ja minä palasin ilmoittamatta ennakolta tulostani. Toivottavasti annat laiminlyöntini anteeksi.»

»Kaikella muotoa», vastasi Käthe hajamielisenä. Voitokas sävel oli kuollut hänen huulilleen.

»Niin — hm», yski herra von Diestelcamp, heiluttaen nenäliinaansa kuin rauhanlippua. »Tulin viideltä, ja koko talo oli melkein tyhjä — aivan kuollut. Palvelija kertoi minulle sekavan jutun hullunkurisesta vieraasta vaimoni luona ja että hän oli kello puoli neljä lähtenyt ulos. No niin, minä istuuduin odottamaan, koska en tietänyt, minne hän oli lähtenyt. Kello puoli kuusi hän palasi — luulin saavani halvauksen — hovipukuun puettuna ja yllättää minut kertomalla, että hän oli muka ollut vierailulla Kiinan keisarinnan luona.»

Hovimarsalkka pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten:

»Meidän kesken puhuakseni luulin, että rakkaan vaimoni järki oli hieman sekaantunut — niin, en todellakaan uskonut sitä — taivas suokoon minulle anteeksi tämän epäluulon!»

»Niin, täti on todella ollut vierailulla», vahvisti Käthe.

»Hm», sanoi hovimarsalkka ja jatkoi sitten vilkkaammin: »Sitten tuli kunnianarvoisa isäsi kotiin Tiefenthalien ja Wendenburgien kanssa, ja nyt istuu rakas vaimoni yhä hovipuvussa ja lörpöttelee, anteeksi, kertoo vierailusta, suloisesta markiisista, armollisesta keisarinnasta ja koko kiinalaisesta loistosta ja hovitavoista. Lopuksi tuli minulle liian kuuma ja tulin tänne ulos — —.»

»Minkätähden?» kysyi Käthe vilpittömästi.

»Minkätähden?» toisti herra von Diestelcamp heilutellen nenäliinaansa. »Armollisin sukulaiseni, sinä olet hyvin viisas pikku rouva ja ymmärrät kyllä, miten nöyryyttävältä tuntuu, kun joku hyvin läheinen on käyttäytynyt — hm — hm — hieman tyhmästi. En millään ehdolla tahtoisi sotkeutua tuohon Kiinan keisarinnan juttuun — en miljoonastakaan. En tiedä mitään, enkä tahdo tietää mitään, mutta älä epäile, etten siitä huolimatta tahtoisi kaikin tavoin pelastaa tilannetta. Ja kun kuulin sinun syöksyvän ylös portaita ja laulavan härkätaisteluaariaa, niin satuin ajattelemaan, että et panne pahaksesi paria sanaa oikealla ajalla, sillä sinä olet, niinkuin sanoin, viisas pikku rouva.»

»No, pitkän puheen lyhyt tarkoitus? Puhu vain suusi puhtaaksi, pikku setä, puhu vain ujostelematta!» kehoitti Käthe, jonka kasvot rupesivat jälleen kirkastumaan.

»Niin, näetkö, rakas sukulaiseni, itserakkaat ihmiset, joilla on rajoitettu näköpiiri — en tahdo mainita mitään nimiä — näetkö — hm — sellaiset ihmiset — hm — no niin, kun tahtoo heihin vaikuttaa, niin täytyy käyttää hyväkseen heidän heikkouksiaan — —.»

»Niin puhuu Zarathustra, pikku setä!»

»Vai niin! No, siinä tapauksessa hän on vain lausunut hyvin vanhan ja paljon käytetyn viisauden ja hänen olisi pitänyt vielä lisätä: ja käyttää niitä niin, että asianomainen luulee voittaneensa sen sijaan että hän on hävinnyt. En tiedä, ymmärrätkö minua?»

»Ainakin toisesta syrjästä valkenee, setä. Jatka vain», nyökkäsi Käthe.

»Olen puhunut, armollinen sukulaiseni!»

»Vain puoleksi, kuten oikea valtiomies», vastasi Käthe »Mutta se on kyllin — toisen puolen voin itse kuvitella ja panna toimeen.»

»Ahaa», sanoi hovimarsalkka hymyillen hienoa hymyään. »Olenhan aina sanonut, että sinä olet viisas, hyvin viisas pikku rouva.»

»Ja minä», keskeytti Käthe, »olen sata kertaa ajatellut itsekseni, että sinä olet hyvin kiltti, viisas ja oivallinen setä. Mene sinä taas sisälle. Riisun vain päällysvaatteeni ja menen katsomaan pikku Heinziä. Sitten tulen saliin. Anna minun vain vakuuttaa, että Zarathustra oli rintalapsi sinuun verraten. Hän on puhunut, sinä olet täydentänyt. Näkemiin!»

Ja Käthe katosi huoneeseensa, jossa hän seisoi hetkisen otsa rypyssä. Sitten hän nauroi hiljaa, heitti pois hattunsa ja takkinsa, suuteli Heinziä ja meni ylpeänä pää pystyssä saliin, jossa Kuki-täti istui nojatuolissaan täydessä hoviloistossa. Sukulaiset istuivat hänen ympärillään ja kuuntelivat vaihtelevin tuntein hänen vilkasta esitystään.

»Siinäpä olet viimeinkin!» huusi Kuki-täti Käthelle. »Missä olet oleskellut näin kauan?»

»Olin naamioituja katsomassa — tänäänhän on karnevaali», vastasi Käthe nyökäten tervehdykseksi. »Hyvää iltaa, jalot naiset ja herrat! Onko minulle teekupillista jälellä? Sepä ihanaa. Kiitos, kiitos, rakas Fee! Josko minä haluan kakkuja, Theone! Tietysti, koko joukon! Miten hyvältä maistuukaan, kun on nälkäinen! No, onko Kuki-täti kertonut kokemuksistaan? Kaikenko?»

»Pienimpiä yksityisseikkoja myöten», vastasi Theone kuivasti.

»Todellako? Mitä markiisi sanoi, entä mitä keisarinna? Onko täti myös kuvaillut hovitapoja?»

»Sen voin taata», nauroi Tiefenthal. »Olen iloinen, että minun ei koskaan ole tarvinnut ryömiä nelinkontin itämaisen yksinvaltiaan edessä. Minun on kirotun vaikea polvistua, mutta ryömiä pää lattiaan painettuna, niin että näyttää ankalta, joka sukeltaa vesilätäkköön — ei, kiitoksia!»

»Ah, onko Kuki-täti kertonut sellaista!» kysyi Käthe huvitettuna.

»On, sen voit uskoa», huusi Diestelcamp nauraen.

Silloin Käthe hypähti seisomaan ja lankesi Kuki-tädin kaulaan niin voimakkaasti, että arvoisan rouvan tukkalaite heti muutti asemaa vasemmalle.

»Minun täytyy suudella sinua, sinä rakas, kultainen, erinomainen täti!» riemuitsi hän ja antoi avuttomalle, ällistyneelle rouva von Diestelcampille tusinan mäiskyviä suudelmia, jolloin uhrin kasvot rupesivat hehkumaan kuin ne olisi maalattu sinoberivärillä.

»Mutta, Käthe, oletko aivan mieletön?» huudahti kreivi Hellberg kauhistuneena.

»Täydellisesti — ilosta ja autuudesta», kirkui Käthe jatkaen suutelua.

Sitten hän kohottautui ja istui Kuki-tädin tuolin käsipuulle sekä kietoi oikean kätensä hänen laihan kaulansa ympäri.

»Katsokaa!» huusi hän, »katsokaa kaikkein parasta, viisainta, kilteintä tätiä maailmassa. Täti, tänään olet tehnyt minut orjattareksesi koko elämäni ajaksi — seuraan sinua tulen ja veden läpi, ja jos joku puhuu pahaa Kuki-tädistä, joutuu hän minun kanssani tekemisiin.»

»Mutta, Käthe!» huudahti kreivi Hellberg uudestaan, ja muut tuijottivat Kätheä sanattomina. Mutta hovimarsalkan parrattomilla kasvoilla oli paljon merkitsevä valtioviisas ilme.

»Tässä ei ole mitään 'muttaa', isä!» huusi Käthe. »Kuki-täti on paras, herttaisin, _viisain_ pikku täti maailmassa. Ettekö siis aavista, mitä hän on tehnyt. _Hän on antanut minun voittaa vedon_ ja teeskennellyt, että hän ei ymmärtänyt mitään, niin että minäkin melkein jouduin harhaan. Oi, Kuki-täti, miten sinä oletkaan viehättävä!»

Ja jälleen satoivat Käthen suudelmat rouva von Diestelcampin hehkuville kasvoille, ja hiuslaitos heilahti oikealle. Hyökkäyksen alainen kohotti molemmat kätensä, mutta ennenkuin hän ehti sanoa sanaakaan, puhui Käthe sellaisella vauhdilla, kuin hän olisi ollut rakastettavan markiisin oppilaana, vaikkakin oli luultavaa, että asianlaita oli päinvastainen.

»Niin, älä koeta näytellä hämmästynyttä, täti», virtasi Käthen huulilta nopeasti. »Eilispäivän ilmoitus Kiinan keisarinnasta oli vain kujeilua. Te ette tietysti huomanneet mitään, mutta minä näin viekkaan välähdyksen Kuki-tädin silmissä ja huomasin, että hän arvasi kaiken ja ymmärsi, että ystäväni, päätoimittaja, oli antanut painattaa tämän erikoisnumeron juuri minua varten.»

»Ja vielä enemmän, Kuki-täti näki, miten vaihdoin oikean numeron väärään — — niin, niin, Kuki-täti, näin peilistä, että sinä huomasit sen. Oi, ajattelin minä, nyt olemme hukassa, mutta vaikka olisin menettänyt pääni, täytyi minun jatkaa, ja niin uskalsin ehdottaa kirjettä keisarinnalle. Täti-kulta, joka ei tahtonut tärvellä leikkiä ja oli päättänyt, että minä saisin voittaa vedon, kirjoitti kirjeen. Hän otti vastaan toisen ystäväni, maalaaja Hei-Tsu-Singin ylihovimarsalkkana, hän oli olevinaan epätoivoinen, kun hovipuku viipyi — oi, täti, miten teitkään hienosti, kun hankit tuon hovipuvun! Ajatelkaa, hän oli niin suunnattoman kiltti!»

»Ja kun minä sitten istuin Kiinan keisarinnana itämaisessa loistossa valtaistuimella, jolloin hän luonnollisesti tunsi minut heti paikalla, niin hän lopetti viehättävän leikkinsä lankeamalla polvilleen eteeni ja suutelemalla kättäni. Ja nyt hän on näytellyt yhä osaansa odotellen minun paluutani, jotta hänen ei itse tarvitsisi ilmaista ihmeellistä rakastettavuuttaan. Sentähden olen nyt polvillani edessäsi, rakas, viisas täti. En luullut, että sinussa olisi niin paljon leikillisyyttä.»

Ja Käthe heittäytyi polvilleen tätinsä eteen ja katseli hymyillen hänen kasvoihinsa.

»No, täti, sano nyt, enkö ole puhunut totta?»

Siinä Kuki-täti istui hovipuvussa, posket Käthen suudelmista tulipunaisina, hiuslaitos vinossa ja katseli ympärilleen suorastaan mielettömän näköisenä. Hän näki Käthen iloiset, häneen suunnatut silmät, hän tunsi toisten äänettömän, kuumeisen jännityksen, sillä Tiefenthalkin vaikeni ja tuijotti eteensä.

Silloin hovimarsalkka nousi, meni vaimonsa luo ja painoi suudelman hänen otsalleen.

»Käthe on oikeassa», sanoi hän iloisesti. »Teit sangen kauniisti, rakas vaimoni. Katsokaapa vain, mitä nuoret rouvat keksivät miestensä poissa ollessa. No, no, rakkahin Käthe, olen sydämestäni iloinen, että olet osoittanut, miten rakastettavasi voit toimia, ja minä maksan iloisena ja tyytyväisenä Käthen voittaman vedon.»

Kuki-täti loi mieheensä katseen, joka näytti sanovan: »Sinäkin Brutukseni?» Mutta vaikkakin hän oli liian ylpeä ja kykenemätön suoriutumaan itse tilanteesta näyttelemällä jalomielistä ja suuremmoista, niin hänellä oli kuitenkin koko lailla »synnynnäistä viekkautta». Hän huomasi, että oli tehnyt itsensä äärettömän naurettavaksi, mutta että tässä tarjoutui pelastus. Vieläpä hänen miehensäkin näytti uskovan Käthen puheeseen.

Hän nauroi hieman kankeasti.

»Luonnollisesti on asian laita niin kuin olet kertonut, sinä pieni pyryharakka», sanoi hän Käthelle. »Vain sillä tavallahan saatoin antaa sinun voittaa. Steinbach on omasi — se oli sinun jo ennen kuin päätin ottaa osaa laskiaisleikkiisi. Nyt, rakas kreivi, olette saanut todistuksen siitä, että pidän arvossa tytärtänne. Mutta kun leikki on lopussa, niin riisun hovipuvun yltäni. Oi, ei, ei mitään suudelmia enää, Käthe — ilman niitäkin uskon kiitollisuuteesi.»

Ja Kuki-täti kahisi huoneesta miehensä käsivarteen nojaten eläköön-huutojen kaikuessa. Täti ymmärsi vielä hymyilläkin.

Ovella hän kääntyi sanoen:

»Vain yhtä asiaa en ymmärrä. Mistä sait nuo monet ihmiset, Käthe, ja mistä johtui, että en tuntenut ääntäsi, kun sinä — niin taitavasti näyttelit Kiinan keisarinnan osaa?»

»Nuo monet ihmiset», vastasi Käthe nauraen, »olivat luonnollisesti taiteilijoita ja akatemian oppilaita, jotka Hei-Tsu-Sing oli hankkinut ja opettanut. Ja mitä ääneen tulee, niin minä en avannutkaan suutani, sillä Hei-Tsu-Sing osaa puhua vatsalla, ja hän johti koko ajan keskustelua.»

»Erinomaisen monipuolinen herra tuo Hei-Tsu-Sing, vai mikä hänen nimensä nyt oli», sanoi Kuki-täti kuivasti. »Vai niin, vai niin, vai sillä tavalla se kävi. Näkemiin siis!»