VIERAILU KIINAN KEISARINNAN LUONA.

Kuki-täti rupesi heti pukeutumaan ja soi kokoontuneille sukulaisille armon ihailla häntä koko hänen loistossaan.

Käthe oli palvelevaisesti tarjoutunut saattamaan tätiä vaunuissa hotelliin. Hän auttoi tädin ylle kallisarvoisen soopelinnahkaturkin ja ajoi pois säteilevän vieraansa kanssa, kun muut taas lähtivät katselemaan kirjavaa karnevaalielämää, joka oli jo alkanut kaduilla.

Lyönnilleen neljännestä vailla neljä toivat vaunut Kuki-tädin ja Käthen hotelli Kronprinzin eteen. Nuori mies, joka oli nähtävästi seisonut odottamassa, avasi oven ja ojensi käsivartensa rouva von Diestelcampille viedäkseen hänet sisälle. Kuki-täti ei lainkaan huomannut, minne Käthe joutui — hänellä oli paljon tärkeämpää ajattelemista.

Hänet vietiin pieneen huoneeseen ensimmäisessä kerroksessa. Täällä kiinalainen palvelija riisui hänen takkinsa ja markiisi otti hänet sitten vastaan sellaisella kohteliaisuustulvalla, että hän ei voinut vastata muuta kuin: »Tietysti», »Niin, niin», »Sangen kiitollinen.»

Markiisi puhui yhä lakkaamatta ylistellen »loistavan» vieraan kallisarvoista pukua ja kukoistavaa ulkomuotoa, kertoi mahtavan hallitsijattaren mielenkiinnosta häntä kohtaan, siirtyi puhumaan ilmasta, vakuuttaen, että täällä oli paljon kylmempää kuin Kiinassa, ihaili eurooppalaista sivistystä — sanalla sanoen, hän puhui, puhui, puhui, kunnes huone rupesi pyörimään Kuki-tädin silmissä ja hän koetti turhaan kysellä sellaista, mitä oli hänen sydämellään.

Hän kuuli kellon lyövän neljä, hän kuuli sen lyövän viisitoista yli neljä, hän odotti jännittyneenä puolen lyöntiä, ja yhä vain markiisin suusta virtasi vastustamaton sanatulva.

»Todennäköisesti tämä kuuluu kiinalaisiin hovitapoihin», ajatteli Kuki-täti epätoivoisena ja väsyneenä.

Silloin kuului äkkiä kolme korvia särkevää kiinalaisen gonggongin lyöntiä viereisestä huoneesta, ovi avattiin ja kynnykselle ilmestyi komea hovimies loistavassa kultakoristeisessa puvussa ja huusi jotakin Kuki-tädille käsittämättömällä kielellä.

»Keisarinna odottaa», selitti markiisi ilmoituksen ja nousi.

»Mutta hovitavat — mitä minun on tehtävä?» ähkyi Kuki-täti kalman kalpeana jännityksestä ja tuskasta.

»Oi, älkää huolehtiko», vakuutti markiisi hymyillen, vaikkakin silminnähtävästi väsyneenä puhumisesta. »Tehkää vain niinkuin minäkin. Te kai tiedätte, että meidän majesteetillemme puhutaan vain polvillaan. Tulkaa nyt, kiiruhtakaa, gonggong kaikuu uudestaan. Emme saa antaa keisarinnan odottaa.»

Kaksi kirjavapukuista palvelijaa tempasi ovet selälleen ja kynnykseltä Kuki-täti näki suuren loistavan ja värikkään salin.

Koko huone oli satumaisesti koristettu kiinalaisilla verhoilla, viuhkoilla, kirjavilla lyhdyillä, taiteellisilla kukkakimpuilla ja köynnöksillä. Nurkassa oli koroke ja sen yläpuolella silkkinen, riikinkukon höyhenillä koristettu katos. Sen alla istui keisarinna kultakoristeisessa, keltaisessa samettipuvussa, riikinkukon höyhenistä tehty viuhka kädessään. Hänen takanaan istui matalilla tuoleilla komeita ylimyksiä ja hänen edessään lepäsi puoliympyrässä vähintään tusina henkilöitä polvillaan kasvot painettuina lattiaan.

Kokonaisuus näytti tavattoman komealta ja samalla sekavalta.

Kuki-täti näki vilahdukselta, että keisarinnalla oli keltaiset, vaikkakin jokseenkin nuoret kasvot, että hänen kulmakarvansa olivat vinot ja että hänen mustassa taitehikkaasti kammatussa tukassaan komeili säkenöiviä nuolia ja neuloja. Ja sitten hän tunsi, miten hänet lempeän väkivaltaisesti painettiin lattiaan.

»Polvillenne, onneton, polvillenne!» kuiskasi markiisi hänen korvaansa. Itse hän makasi pitkällään lattialla.

Kauhuissaan vaipui »onneton» Kuki-täti polvilleen ja taivutti höyhenkoristeisen päänsä lattiaan.

»Nyt ryömitte minun kanssani eteenpäin siksi, kunnes sanon: 'Seis'», kuiskasi markiisi ja rupesi ryömimään käsin ja jaloin. Mutta Kuki-tädin oli paljon vaikeampaa kontata, sillä hänen vaatteensa estivät sen ja hän löi nenänsä lattiaan.

»Vetäkää hameenne ylös ja tulkaa! Miksi epäilette, onneton? Kiinan keisarinnan edessä ei saa epäillä», kuiskasi markiisi hänen korvaansa.

Kuki-täti ähkyi ja koetti saada jalkansa esiin hameen alta.

»Se ei käy päinsä, minä en pääse eteenpäin», huohotti hän matolla, jossa tomu rupesi kutkuttamaan hänen nenäänsä. Oi, Jumala, mitä, jos hän sattuisi aivastamaan!

Vatsallaan ryömivä palvelija irroitti vastahakoisen liepeen hänen jaloistaan ja piti laahustinta niin, että Kuki-täti saattoi laahautua eteenpäin, vaikkakaan ei ilman vaikeutta.

»Seis!» kuiskasi markiisi muutamien tuskallisten hetkien jälkeen, ja syvään huoaten Kuki-täti keskeytti kiitollisena ryömimisensä.

»Tscheitschun, hakitschun kischstunsch hei hei», kuului etäinen ääni.

»Hänen majesteettinsa toivottaa teidän ylhäisyytenne tervetulleeksi», selitti markiisi ääneen.

»Kuolemaani asti olen kiitollinen ja ihailen hänen majesteettiaan», vastasi Kuki-täti matolta.

»Li Hung Tschang, Ite, wet-hei-wei», kuului jälleen etäältä:

»Hänen majesteettinsa toivottaa teille rauhaa, onnea ja pitkää ikää», käänsi markiisi.

Kuki-täti ajatteli, että olisi ollut parempi, jos keisarinna olisi pyytänyt häntä nousemaan, mutta se toivo ei toteutunut, sillä pitkän aikaa hänen piti antaa onnentoivotusten virrata ylitseen ja vastata hyvin nöyrästi.

Niin paljon hyvää ei Kuki-tädille vielä ennen ollut toivotettu yhdessä hengenvedossa, ja hän olisi leijaillut seitsemännessä taivaassa, ellei hänestä olisi tuntunut kauhean epämukavalta olla polvillaan, nenä tomuiseen mattoon painettuna.

Kuitenkaan ei häntä pyydetty nousemaan. Markiisi vain varoitti muuttamasta asentoa.

Hän kuuli nyt monien onnen ja siunauksen toivotusten ohella sangen armolliselta valtiattarelta, että tämä mielellään ottaisi vastaan lastenkodin säännöt ja koettelisi niitä perusteellisesti, että Kuki-täti saisi palkaksi suurista palveluksistaan ihmiskunnan hyväksi Lohikäärmeen ritarimerkin, ja sitten tuli hiljaisuus. Pian kuului silkin kahinaa.

»Suosion osoitus», kuiskasi markiisi.

»Minä — o — ah! Saisinko minä armon suudella keisarinnan kättä?»

»Koetan esittää pyyntönne sopivin sanoin», vakuutti markiisi.

Sitten seurasi jälleen kiinalainen keskustelu, jonka jälkeen joku tarttui Kuki-tädin hartioihin ja kohotti häntä. Hänelle ojentui voimakas, valkea käsi, johon hän painoi huulensa. Sitten hänen päänsä jälleen painettiin mattoon, raskas silkki kahisi, ovi avattiin ja suljettiin — —.

»Keisarinna on lähtenyt. Voitte nousta», sanoi markiisi.

Aivan huumautuneena ja pakoittavin jäsenin katsoi Kuki-täti ylös — aivan oikein, valtaistuin oli tyhjä, keisarinna oli kadonnut ja puolet seurueesta hänen mukanaan.

Kaksi kamariherraa auttoi seisomaan ystävällisesti hymyillen polvistuneen, jonka jalat olivat puutuneet. Markiisi heitti hänelle hyvästit tuhansin kohteliaisuuksin, ja ennenkuin Kuki-täti oli sanonut sanaakaan, oli eurooppalaiseen pukuun puettu palvelija pukenut takin hänen ylleen, seurannut häntä portaita alas, avannut ja sulkenut vaunujen oven.

Ja vaunut vierivät tiehensä, ennenkuin Kuki-täti oli ehtinyt edes kiittää.