ULKOMAALAINEN LÄHETTI.

Kuten oli sovittu, erosivat Kuki-täti ja Käthe muusta seurasta, kun ensin oli päätetty illalla tavata teatterissa. Kun kreivi Hellberg lähti Wendenburgien ja Tiefenthalien kanssa päivälliselle tuttuun perheeseen, niin Käthe vei lopen uupuneen rouva von Diestelcampin vaunuissa kotiin.

»Onko mitään kirjettä saapunut?» oli ensimmäinen kysymys, kun molemmat naiset olivat astuneet eteiseen.

»Ei, armollinen kreivitär», vastasi palvelija, »mutta — hyvin naurettava herra on juuri saapunut ja pyytänyt, että hän saisi puhutella hänen armoaan hovimarsalkan rouvaa. En tahtonut päästää häntä sisään, mutta hän oli itsepäinen ja nyt hän istuu salissa.»

»Hullunkurinen herra?» kysyi Käthe näyttäen hyvin hämmästyneeltä. »Miksi hän oli hullunkurinen?»

»Armollinen kreivitär, luulen, että hän on naamioitu. Huomennahan on naamiohuvit, ja silloin juoksee naamioituja pitkin katuja ja taloihinkin. Mutta hän väittää, että hänellä ei ole naamiota.»

»Mitä tyhmyyksiä?» huomautti Käthe terävästi. »Tule täti, katsokaamme.»

Rouva von Diestelcamp, joka oli kuunnellut palvelijaa kohotetuin kulmakarvoin, astui Käthen kanssa saliin, jonka keskellä seisoi olento, joka ainakin eurooppalaisen silmälle näytti perin kummalliselta — sanalla sanoen aasialainen kiinalaisessa yhtä kallisarvoisessa kuin omituisessa puvussa. Pehmeä sinidamastinen aluspuku ulottui runsaine poimuineen pitkäkärkisiin kenkiin saakka. Mustassa silkkisessä päällyspuvussa oli loistavia kultakirjailuja ja päässä oli kalotin tapainen musta lakki.

Nähdessään molemmat naiset hän kumarsi kunnioittavasti.

»Suokaa anteeksi, että olen tunkeutunut tähän ylhäiseen taloon», sanoi hän saksaksi sointuvalla äänellä. »Olen markiisi Tsing-Tsu-Hei, hänen majesteettinsa Kiinan keisarinnan ylihovimarsalkka. Kenen rouvan puoleen minun on käännyttävä?»

»Luultavasti tätini, rouva von Diestelcampin. Minä olen kreivitär Kirchwald», esitti Käthe rakastettavasti.

Markiisi kumarsi hänelle, sitten kaksi kertaa Kuki-tädille, joka myös tahtomattaan vastasi tervehdykseen juhlallisesti niiaten. Kohteliaisuuksien jälkeen istuuduttiin.

»Armollisin ja loistavin hallitsijattareni, keisarinna on armollisena ottanut vastaan teidän ylhäisyytenne kirjeen ja pitää sitä erikoisen mielenkiintoisena», alkoi markiisi kumartaen taas syvään Kuki-tädille.

»Oi todellako — —», mutisi tämä punastuen ilosta ja ylpeydestä.

»Keisarinna», jatkoi markiisi uudistaen kohteliaisuutensa, »oli jo ennen kuullut puhuttavan teidän ylhäisyytenne perustamasta lastenkodista ja valittaa armollisesti, että hänellä ei ole tilaisuutta nähdä sitä. Loistava hallitsijani käy nimittäin ainoastaan suurissa kaupungeissa. Mutta sitä enemmän on hallitsijattareni iloinnut siitä, että hän täällä vähän aikaa levätessään saa tavata Habakukinelaitoksen jalosydämisen perustajan. Armollinen keisarinna on pyytänyt minua sanomaan teidän armollenne, että hän tahtoo suosiollisesti ottaa vastaan teidän ylhäisyytenne, jotta te itse antaisitte hänelle laitoksen säännöt.»

Kuki-täti oli voitettu.

»Oi, mikä armo — en ole koskaan uskaltanut odottaa sellaista —», änkytti hän hämmentyneenä. »Mutta säännöt ovat kirjoitetut saksaksi — ja — ja — niin, voi taivas, nyt vasta johtuu mieleeni, että te, herra markiisi, puhutte saksaa.»

Ylihovimarsalkka kumarsi jälleen.

»Me sivistyneet kiinalaiset taidamme melkein kaikkia Euroopan kieliä», vastasi hän. »Keisarinna, loistava keisarinnani, lukee saksaa, mutta hän ei puhu sitä kieltä ja sentähden hän varmaan on käyttävä tulkkia. Hänen majesteettinsa on armollisesti luvannut ottaa vastaan teidän ylhäisyytenne kaikkein korkeimmassa huoneessa neljännellä tunnilla keskieurooppalaisen ajan mukaan huomenna päivällä.»

Tulipunaisena ylpeydestä ja ilosta kumarsi Kuki-täti niin syvään tuolissaan, että nenänpää kosketti polvia.

»Olen täsmälleen silloin paikalla», vakuutti hän. »Mutta tunnen vain eurooppalaiset hovitavat. Hänen majesteettinsa ei varmaan pahastu siitä?»

»Eurooppalaiset hovitavat eroavat melkoisesti meidän omistamme», selitti kiinalainen, »ja olisi tarpeellista seurata meidän hovitapojamme. Teidän ylhäisyytenne ei pidä kuitenkaan olla levoton — minulla on oleva suuri kunnia ja ilo ottaa teidän ylhäisyytenne vastaan viisitoista minuuttia ennen määrättyä kellonlyöntiä hänen majesteettinsa etuhuoneessa ja siellä opettaa teille tärkeimmät seikat, jotka todella ovat sangen yksinkertaiset.»

»Olen teille sanomattoman kiitollinen hyvyytenne ja vaivannäkönne tähden», mutisi Kuki-täti. »Vielä yksi kysymys, herra markiisi! Millaisessa puvussa minun on esiinnyttävä?»

Markiisi asetti oikean käden etusormen nenälleen ja rypisti otsaansa.

»Hm», mutisi hän. »Tämä tärkeä kysymys näyttää kokonaan unohtuneen.»

Hänen säkenöivät silmänsä kohtasivat Käthen, joka istui mykkänä ja liikkumattomana, mutta vapisevin sieraimin.

»Meidän keskuudessamme», jatkoi hän, »esiinnytään majesteetin edessä parhaimmassa puvussa. Kuitenkin voi tässä menetellä eurooppalaiseen tapaan — niin — hm — teidän ylhäisyytenne pitäisi saapua hovipuvussa.»

»Jumalani — minä en ottanut hovipukua mukaani», valitteli Kuki-täti kauhusta jäykkänä. »Mutta — odottakaa! Jos heti sähkötän kotiin, niin puku voi olla täällä huomenaamulla. Etkö usko sitä, rakas Käthe?»

»Aivan varmaan!» kuiskasi 'rakas' Käthe, joka oli kätkenyt tulipunaiset kasvonsa nenäliinaansa, josta äkkiä kuului räjähdys, jota saattoi pitää aivastuksena.

»Onneks' olkoon, teidän suloutenne!» kiiruhti kiinalainen aivan vakavana toivottamaan talon rouvalle, samalla kun hän kumarsi.

»Oi, oletko vilustunut?» kysyi Kuki-täti.

Käthe hieroi epätoivoisena kaunista nenänpäätään eikä vastannut mitään.

Nyt nousi markiisi ja rupesi vetäytymään takaperin ovelle kumarrellen lakkaamatta. Samalla hän hyvin valituin sanoin lausui toivovansa, että hän huomenna viisitoista vailla neljä jälleen tapaisi rouva von Diestelcampin.

Tämän suuremmoisen itämaisen kohteliaisuuden voittamana niiaili ja kumarteli Kuki-täti kuin vedetty kone, kunnes ovi oli sulkeutunut. Silloin hän antoi polviparkojensa levätä ja kääntyi riemuiten Kätheen, joka seisoi kyynelsilmin:

»Nyt näet, rakas lapsi, miten minua kunnioitetaan», sanoi hän ylpeästi. »Nimeni, työni avaa kuin taikavoimalla ovet itämaisen hallitsijan puolisollekin. Minä —.»

Samassa salin ovi aukeni uudestaan ja markiisi seisoi kynnyksellä.

»Teidän ylhäisyytenne suokoon anteeksi, että uudelleen tunkeudun tähän korkeaan huoneeseen», sanoi hän. »Ja älkää tuomitko ankarasti kuuliaista orjaanne hänen muistamattomuudestaan. Koska hänen majesteettinsa keisarinna oleskelee täällä salanimellä, niin pyydän teidän ylhäisyyttänne pitämään tämän vierailun salassa siksi, kunnes keisarinna on jälleen lähtenyt kaupungista.»

»Luonnollisesti, paras herra markiisi, luonnollisesti», kiiruhti Kuki-täti vastaamaan. »Olen aikonut ilmoittaa vain miehelleni minua kohdanneesta kunniasta.»

»Eikö teidän ylhäisyytenne tahtoisi armollisesti tehdä sen vasta vierailun jälkeen. Hänen majesteettinsa tulisi kiusaantuneeksi, jos kirjallinen tieto lähetettäisiin toiseen kaupunkiin ennen vastaanottoa.»

»Oi, niin — tietysti noudatan hänen majesteettinsa toivomusta», sanoi Kuki-täti.

Ja markiisi heitti jälleen kumartaen jäähyväiset.

Kun hän oli mennyt, niin Kuki-täti kohautti hartioitaan.

»Nuo itämaiset yksinvaltiaat ovat kuitenkin kummallisia», sanoi hän. »Mitä merkitseekään rivi, jonka kirjoitin miehelleni? On kuitenkin parasta tehdä kuten keisarinna tahtoo. Voinhan sähköttää vierailuni jälkeen. Mutta onhan totta: minun täytyy heti sähköttää, että hovipukuni lähetettäisiin. Ajattelehan vain: vierailu hovipuvussa. Se on jotakin erikoista, ja olen muistava sen koko ikäni.»

»Niin minäkin», mutisi Käthe, kun täti ylpeänä leijaili salista mennäkseen huoneeseensa.

* * * * *

Kuki-täti ei kuitenkaan voinut salata asiaa sukulaisilta, vaan kreivi Hellberg, Wendenburgit ja Tiefenthalit saivat tietää salaisuuden, kun he ensin olivat luvanneet pyhästi vaieta.

»Tuhat tulimmaista, onko moista kuultu!» huusi Tiefenthal ensi hämmästyksessään. »Mitä kaikkea saakaan kokea! Mutta minä olen myös lukenut sanomalehden, ja tahdon olla turska, jos näin siinä mitään Kiinan keisarinnasta.»

»Olet hypännyt sen yli», arveli kreivi Hellberg. »Tuossa on sanomalehti.»

Päätään pudistaen luki Tiefenthal paksuilla kirjaimilla painetun ilmoituksen.

»Olen varmaan ollut aivan sokea, kun en nähnyt tuota», selitti hän hämmästyneenä. »Päivämäärä on oikea. Olenko todella tullut niin vanhaksi pässinpääksi!»

»Siltä näyttää», vastasi Theone kuivasti.

Kuki-täti oli koko illan autuas ja armollinen. Mutta yöllä hän oli levoton osaksi jännityksestä, osaksi sentähden, että hän pelkäsi hovipuvun myöhästyvän.

Seuraavana aamuna hän kulki kuumeisena ja kyseli lakkaamatta, eikö jotakin lähettiä kuulunut. Lopuksi hän purskahti hermostuneeseen itkuun, joka kuitenkin pian lakkasi, kun toivottu käärö vihdoin saapui.

Ylpeänä Kuki-täti levitteli hovipukuansa, joka oli vaaleansinipunervasta kankaasta. Siinä oli hopeakirjauksia ja kaaria sekä metrinpituinen laahustin sinipunervasta sametista.