SALALIITTO.

Päivällisellä laadittiin ohjelma Kirchwaldin kotiin kokoontuneille sukulaisille. Päätettiin, että julkinen ristiäisjuhla vietettäisiin seuraavana päivänä muidenkin kutsuvieraiden läsnäollessa. Sen jälkeen aikoi hovimarsalkka lähteä toimittamaan prinssin asiaa naapuripääkaupunkiin, ja hän luuli viipyvänsä matkalla kaksi tai kolme päivää.

Samaan aikaan piti kreivi Kirchwaldin matkustaa pois virka-asioissa. Sukulaiset, jotka matkustaisivat kotiinsa vasta herrojen palattua, lohduttaisivat Kätheä hänen »kesäleskiytensä» aikana.

Illalla oli Kirchwaldeja pyydetty taiteilijakoulun juhlaan, mutta he olivat kieltäytyneet, koska heillä oli vieraita. Mutta silloin kutsuttiin sukulaisetkin, jotka ihastuneina suostuivat lähtemään, koska he eivät olleet ennen olleet sellaisessa juhlassa.

Ainoastaan Kuki-täti oli kauhistuneena kieltäytynyt kunnioittamasta läsnäolollaan juhlaa, jossa oli niin sekalainen yleisö, ja selittänyt, että hänen ei sopinut lähteä »niin kevytmielisiin huveihin». Ja niin päätettiin, että hän jäisi hovimarsalkan kanssa kotiin.

Seuraavana aamuna Kuki-täti katui, vaikkakin hän koetti salata sitä, kun hänelle kuvattiin lumoavaa juhlaa ja sen suorastaan loistavaa ohjelmaa.

Taiteilijoiden mainio mielikuvitus oli muuttanut suuret salit taikapalatsiksi. Mäntymetsäksi muutetussa eteisessä otettiin vieraat juhlallisesti vastaan, ja mustatakkiset taiteilijat veivät naiset ylempiin kerroksiin.

Suuressa juhlasalissa oli näytelmiä, taitava soittokunta esitti mitä ihmeellisimpiä soittokappaleita, ja nuorallatanssijat näyttivät taitoaan. Toisessa huoneessa oli leikillinen taidenäyttely, kolmannessa vahakuvia ja mitä hullunkurisimpia historiallisia harvinaisuuksia, neljänteen oli pystytetty mustalaisleiri, viidennessä asusti paimenia j.n.e.

Naisten seuralaisina oli akatemian oppilaita. Käthe kulki nojautuen nuoren herran käsivarteen. Tämä herätti heti Theonen huomiota. Miehen puvussa ei ollut mitään erikoista — ulkomaan lähettiläskin olisi ylpeänä saattanut käyttää hänen mustaa, pitkää takkiaan, jonka napinreiässä oli ruusu; hän piteli sirosti kädessään korkeaa silkkihattuaan ja hänen vaaleankeltaiset käsineensä sopivat kuin valetut hänen pieniin, somiin käsiinsä.

Ja kuitenkin oli hänessä jotakin kummallista. Sysimusta tukka oli tosin leikattu eurooppalaiseen tapaan, mutta kuitenkin tasaisesti ja jäykästi; hänen kasvonsa olivat ruskeankeltaiset, poskipäät ulkonevat, nenä litteä ja mustien, säteilevien silmien yli kaartuvat kulmakarvat vinot.

Tämä lahjakas akatemian oppilas olikin aasialainen: hänen kotimaansa oli Kiina ja hänen kauniisti kaikuva nimensä oli Hei-Tsu-Sing.

»Tästä juhlasta olisi puuttunut aurinko, jos te, armollinen rouva kreivitär, ette olisi tullut», lausui hän hyvällä saksan kielellä.

Käthe nauroi.

»Hyvin ärjytte, leijona! Mutta ajatelkaahan, jos pitäisin teidän vakuutustanne totena.»

»Se onkin totta», vastasi herra innokkaasti. »Tiedätte kyllä, ihana kreivitär, että minä, että me kaikki makaamme jalkainne juuressa ja olemme valmiit menemään teidän tähtenne tuleen.»

»Se on viehättävää — mutta niin paljoa en pyydä teiltä», laski Käthe leikkiä.

»No sanokaa siis, minkä todistuksen vaaditte minun — meidän alttiudestamme ja sen teemme.»

Käthe katseli ympärilleen — hän oli eronnut sukulaisistaan ihmisvilinässä. Tyytyväinen hymy valaisi hänen kauniita, iloisia kasvojaan, ja hän rupesi kuiskailemaan seuralaisensa kanssa. Sanat olivat aiotut ainoastaan hänelle. Ilmeet vaihtelivat nopeasti Hei-Tsu-Singin keltaisilla kasvoilla.

Ensin näytti siltä kuin hänen olisi vaikea ymmärtää, sitten hänen kasvonsa selkenivät ja lopuksi näkyi niissä täydellistä yhteisymmärrystä, hymyilyä, mielenkiintoa, leikillisyyttä ja nuoruuden veitikkamaisuutta.

He seisahtuivat nyt karhunkuljettajan eteen, jonka karhu vakuutti selvällä saksankielellä, että »kirotussa turkissa oli sietämättömän kuumaa». Seurueeseen liittyi mustalaistyttö, jolla oli bassoääni, sekä eräs hienotakkinen herra, jonka kiinalainen oli noutanut, ja koko joukko rupesi kuiskailemaan.

Wendenburgit, jotka sattumalta kulkivat ohi, pysähtyivät hämmästyneinä nähdessään joukon, joka todella näytti kummalliselta: Käthe valkoisessa iltapuvussa, molemmat hienot herrat, ryysyihin puettu karhunkuljettaja, pörröinen karhu, joka lakkaamatta viittoi jättiläiskäpälillään, ja lopuksi mustalaistyttö, joka todella näytti aivan oikealta.

Professori, joka saattoi Wendenburgeja, rauhoitti vieraitaan kertomalla, että sekä karhunkuljettaja että karhu olivat tunnettuja taiteilijoita ja mustatakkinen herra arvossa pidetyn valtiollisen lehden päätoimittaja.

»Heitä olisi voinut luulla salaliittolaisiksi», lausui Wendenburg hymyillen.

»Kukapa tietää?» laski professori leikkiä. »Ken tahtoo tehdä kepposen, hän ei löydä ketään niin avuliasta liittolaista kuin meidän taiteilijamme.»

»Jumala varjelkoon, ettei Käthe rupeisi toimimaan heidän kanssaan», sanoi Wendenburg. »Jos kälyni tapaa sukulaissieluja, niin hän nostaa maan akselista ja sammuttaa palkeilla tähdet.»

»Silloin hän saa noista neljästä oppilaasta mainiot apulaiset», vastasi professori, »etenkin kun kreivitär on tehnyt heidät kaikki orjikseen ja he eivät epäile seurata häntä mihin hullutuksiin tahansa.»

»Sen uskon kyllä», sanoi rouva von Wendenburg huoaten. »Valtiollisen lehden päätoimittajan läsnäolo rauhoittaa kuitenkin minua. Silmälaseineen ja kokopartoineen hän näyttää vanhalta, viisaalta sedältä, melkeinpä patriarkalta.»

»Kiitän hyvästä luulostanne, sillä hän on veljeni», vastasi professori silminnähtävästi huvitettuna. »Toivon, että en vahingoita häntä, jos ilmaisen, että hän mielellään jättää patriarkkaalisen sedän sanomalehtitoimistoon ja päästää leikillisyytensä valloilleen nuorten keskuudessa.»

Vilinässä ja melussa Wendenburgit pian unohtivat omituisen joukon, joka oli kokoontunut Käthen ympärille. Juhlaa kesti sivu puoliyön.

Eteisessä kiinalainen ja pitkätakkinen herra häärivät Käthen pitsisen päähunnun ympärillä. Rouva von Wendenburg kuuli silloin Hei-Tsu-Singin sanovan loistavan näköisenä:

»Kaikkein armollisin rouva kreivitär, asia on täysin kypsynyt, esikunta on muodostettu. Puhuakseni sotilaallisesti: sotasuunnitelma on valmis, nyt on vain tarkemmin päätettävä sen toimeenpanon yksityisseikoista. Mutta ette aavista, millaista keuhkojen voimistelua on tarvittu todisteltaessa sitä tälle mustalle tohtorille.»

»Niin, oli aivan mahdotonta tehdä niinkuin Hei-Tsu-Sing pyysi», sanoi päätoimittaja, »sillä näettekö, armollinen kreivitär, sanomalehtenihän ei ole mikään leikkilehti enkä uskalla kovin suututtaa lukijoitani.»

»No, ja sitten?» kysyi Käthe jännittyneenä.

»Teemme toisella tavalla», kuului hymyilevä vastaus.

»Miten sitten?»

»Tunnustan, että tyhmä eurooppalainen pääni on turhaan koettanut keksiä jotakin. Mutta Hei-Tsu-Singin mielikuvitusrikkaat aasialaiset aivot ovat työskennelleet puolestani — sanalla sanoen: hän on keksinyt keinon ja minä lainaan hänelle työaseet. Voitte olla tyytyväinen. Ennenkuin olette tullut vuorokautta vanhemmaksi, saatte nähdä tuloksen.»

»Olette lumoava ja Hei-Tsu-Sing suorastaan enkeli», huudahti Käthe ihastuneena.

Kotimatkalla rouva von Wendenburg oli hiljainen ja umpimielinen.

»Oletko kovin väsynyt, rakkaani?» kysyi hänen puolisonsa Tiefenthalien nukkuessa.

»Olen», vastasi Fee-rouva, »mutta ajattelin oikeastaan Kätheä. Hänellä on jotakin mielessä, ja tällä kertaa hän on hankkinut salaliittolaisiakin.»

»No, sehän on kuitenkin rauhoittavaa», arveli Wendenburg. »Pelkään enimmän sitä, mitä Käthe itse keksii ja panee toimeen omin päin. Salaliittolaisten keskuudessahan on aina johtaja, joka on muita järkevämpi. Muuten se ei koske meitä — Kirchwaldhan saa maksaa sotakustannukset, ja hän näyttää tekevän sen kevyin sydämin.»

Ja niin Fee-rouvakin rauhoittui.