KÄTHELLE SELVIÄÄ.

Jos kreivi Kirchwaldissa olisi herännyt musta epäluulo, että Käthe suututtaisi Kuki-tätiä siihen määrään, että tämän kieli pääsisi valloilleen ja hän puhuisi sellaista, että hänen lopulta pitäisi alentua — pyytämään anteeksi polvillaan, niin kreivi olisi tehnyt vääryyttä vaimolleen.

Käthe tervehti rouva von Diestelcampia seuraavana aamuna niinkuin he molemmat olisivat aina olleet yksi sydän ja sielu. Ja kun kreivi Hellberg oli läsnä, niin Kuki-täti vastasi sydämelliseen tervehdykseen suudelmalla.

»Toisin sanoen», kertoi Käthe myöhemmin, »hän hieroi nenäänsä edestakaisin poskeani vasten.»

Kuki-täti näytti kuitenkin pitävän tätä toimitusta suudelmana, ja Käthe näytti käsittävän sen:

Rakkaus roskaa vain, luottamus roskaa vain, Joukossa leikkiä kavaltajain.

»Täti», sanoi hän iloisesti, »tehkäämme vieläkin sopimus: Minä otan sinut sellaisena kuin sinä olet, ja sinä otat minut sellaisena kuin minä olen, ja sitten hyppäämme, kuvaannollisesti puhuen, halkeaman yli pitkällä harppauksella. Tällä ehdotuksella asetan menestykseni vaaraan ja vahvistan mielipiteitäsi. Mutta samapa se! Tunnusta vain, että minulla on hyvä sydän!»

Kuki-täti sulki silmänsä puoleksi ja rypisti otsaansa, mutta hän näki, että kreivi Hellbergin silmät olivat suunnatut häneen, ja hän pakottautui hymyilemään.

»Olen varma, että voitan tämän vedon», sanoi hän, »mutta sanasi tuntuvat vilpittömiltä. Sentähden en välitä puheenparsistasi, vaan koetan myös ottaa sinut sellaisena kuin olet.»

»No, kerrankin järkevä sana», selitti Käthe vakavasti. Mutta Kuki-täti huokasi tuollaisen parantumattomuuden tähden.

Huolimatta tästä pienestä välikohtauksesta ei Käthe ollut niin vilkas kuin tavallisesti. Hän, joka muuten oli väsymättömän toimelias ja täynnä hetken päähänpistoja, oli nyt hiljainen ja mietiskelevä ja ajatuksiinsa vaipunut, niin että sai lausua kysymyksen kaksi tai kolme kertaa, ennenkuin häneltä sai kunnon vastauksen.

Sukulaiset, jotka eivät olleet nähneet häntä pitkään aikaan, eivät kiinnittäneet siihen suurta huomiota, sillä he pitivät sitä vakaantumisen ja äidin arvokkuuden merkkinä. Vain Tiefenthal kaipasi Käthen vanhaa taisteluintoa, ja kun tämä hajamielisyydessään kysyi kolmannen kerran samaa asiaa häneltä, niin hän lausui avomielisellä tavallaan:

»Käthe, mikä sinun päässäsi tänään on? Mikä kumma sinua vaivaa? Mitä sinä ajattelet?»

»Ajattelen Zarathustraa», vastasi Käthe hajamielisenä.

»Häntäkö?» kysyi Tiefenthal hämmästyneenä. »Mikä se sellainen on? Hevonenko? Ei, odotahan, sehän on tuo mies, josta Wendenburg aina puhuu. Heitä hänet hiiteen! Luulin, että sinä ainakin mietiskelisit sitä, miten saisit tuon vanhan Diestelcampan polvistumaan. Meidän kesken puhuen, Käthe, minä soisin sen hänelle.»

»Niin minäkin», vakuutti Käthe vilpittömästi.

»En usko, että hän taipuu», sanoi Tiefenthal päätään pudistaen. »Vanha Diestelcamppa, näetkö, on sen kaltainen, että hän mieluummin ratsastaa vuohipukilla kuin antaa perään. Minä tunnen tuon ruudin! Mitä hän on saanut kalloonsa, se pysyy siellä, ja vaikka tarttuisi hänen kaulukseensa, niin hän ponnistaisi kaikin voimin vastaan. Kun sinä kerroit papukaijasta, niin hän näytti siltä kuin kissat ukkosella. Veto oli ihanaa leikkiä, mutta sinä häviät. Jos tahdot saada hänet polvilleen, niin pitää sinun olla ainakin Kiinan keisarinna.»

Käthe katsoi kunnon Tiefenthalia kuin olisi tämä puhunut kiinan kieltä äidinkielen asemesta.

»Mi-itä?» änkytti hän hämmästyneenä.

»Tuhat tulimmaista! Rupeatko jälleen kyselemään? Lyön vetoa, että sinä veitikka et ole kuullut sanaakaan puheestani», nauroi Tiefenthal. »Tyttö, onko itse paholainen vallannut sinut?»

»Ei, päinvastoin», huusi Käthe kuin olisi hän saanut sähköiskun, lankesi ällistyneen Tiefenthalin kaulaan ja antoi hänelle lämpimän sukulaissuudelman:

»Serkku, ystävä ja veijari, olet kallisarvoisin helmi, ja jos voisin valaa sinut kultaan, niin tekisin sen paikalla.»

»Tuhat tulimmaista», huusi hämmästynyt maanviljelijä, »hän tulee pähkähulluksi!»

»Kuulkaahan, lapset, tuollaisiin kohtauksiin pitäisi pyytää lupa minulta!» huusi Theone sohvalta ja kohotti uhaten sukkapuikkoaan.

Mutta Käthe oli jälleen päästänyt uhrinsa vapaaksi ja laukkasi huoneen poikki laulaen ja rallatellen.

»Joku ruuvi on sinussa varmaan höltynyt», sanoi Wendenburg hymyillen kälylleen. »Kuvittelin, että sukukartanon omistajan saapuminen olisi muuttanut sinut äärettömän vakavaksi naiseksi — ja silloin — pang! — hyppää vanha Käthe esiin aivan sellaisena kuin hän oli ennen vanhaan, kun hän pitkine palmikkoineen ja punaisine sukkineen juoksenteli Hellbergissä ja väijyi tilaisuutta kepposten tekoon. Käthe, olen aivan pettynyt sinun suhteesi.»

»Ja minä tunnen, että olen jälleen oma itseni», vastasi Käthe niiaillen vallattomasi.

»Toisin sanoen, toimintahalusi herää jälleen», arveli kreivi Hellberg katsoen ylpeänä nuorinta vesaansa, joka seisoi hänen edessään leimuavin silmin.

»Oikein arvattu, isä», sanoi hän. »Ja kun toimintahaluni herää, niin olen suorastaan suuremmoinen!»

»En ymmärrä — mikä on syynä tähän vilkkaaseen vakuutteluun?» sanoi Kuki-täti, joka juuri oli astunut huoneeseen.

»Syynä?» toisti Käthe ja kääntyi irvistellen rouva von Diestelcampiin. »Anna anteeksi, että minä kysyn jotakin sinulta: Oletko koskaan ollut harhakäytävässä? Tietysti olet ollut? No, näetkö, jos olet kauan harhaillut löytämättä oikeaa tietä ja äkkiä syttyy sähkövalo, joka osoittaa missä olet, niin etkö rupea huutamaan ja tanssimaan ilosta?»

»Tuskinpa», sanoi Kuki-täti kuivasti.

»Mutta minä teen niin.»

Ja Käthe nauroi, tanssi ja heitti lentosuukkoja Tiefenthalille.

»Joko tahdot lainata minulta tai olen minä tietämättäni lahjoittanut sinulle aateliskartanon», selitti tämä.

»Oi, sinä aavistava enkeli!» vastasi Käthe nyökäten. »Miten ukkosi onkaan tänään selvänäköinen, Theone. Hänethän melkein voisi syödä suuhunsa.»

Theone pudisti päätään, mutta Tiefenthal vilkuili peiliin tullakseen vakuutetuksi siitä, että hän oli niin vastustamaton.