LEIKKIÄ.

Käthen viha oli luonnollisesti jo kauan sitten haihtunut iloiseen mielialaan, jonka leikillinen veto oli saanut aikaan. Nyt hänen molemmat kätensä olivat Kuki-tädin hartioilla ja hän sanoi rehellisesti ja lapsekkaasti:

»Teitpä oikein hyvin, Kuki-täti. En olisi uskonut, että voit olla niin mainio, kun vain tahdot.»

Rouva von Diestelcamp hymyili happamesti kuullessaan tämän epäilyttävän kohteliaisuuden — mutta kohteliaisuus oli kuitenkin kohteliaisuus hänelle, ja hän oli aina tunteellinen sellaisten suhteen.

»Rakas lapseni», sanoi hän leikkisästi, »ei pidä mitata ihmistä oman mittapuunsa mukaan.»

Käthe irvisti tädin selän takana, mutta vaikeni rakkaan rauhan vuoksi. Mutta rouva von Diestelcamp kääntyi jälleen kreiviin ja ojensi hänelle kätensä sanoen:

»Ja nyt: olkaamme ystäviä!»

Kreivi Hellberg suuteli ritarillisesti kättä ja kuunteli koko pitkän illan, mitä Kuki-täti kertoi hänelle ihmisystävällisestä työstään Nordlandissa; hän kuvasi tarkasti tyttökotiaan, jonka mallin mukaan niin ja niin monet kuningattaret, ruhtinattaret ja muut valtiattaret olivat muodostaneet uusia laitoksia; kreivin täytyi ottaa vastaan laitoksen säännöt ja hän vapautui vihdoin kiusanhengestään kirjoittamalla nimensä keräyslistaan.

Kuki-tädistä tuntui kuin hän olisi kokonaan valloittanut tämän jalon herran sydämen, kun hän lähti makuuhuoneeseensa, jossa Diestelcamp-raukka pääsi tavallisesta nuhdesaarnasta. Häntä moitittiin vain kevytmielisyydestä, koska hän oli kehoittanut omaa puolisoaan lyömään vedon, jonka tulos ei tosin ollut epätietoinen, mutta joka kuitenkin melkein loukkasi rouvan arvokkuutta, puhumattakaan siitä, että vedonlyönti itsessään oli alentavaa, tyhmää ja lapsellista.

Mutta herra von Diestelcamp ei vastannut sanaakaan, vaan lepäsi hiljaa ja tyytyväisenä, koska ilta oli päättynyt edes tällä tavoin.

Käthe puolestaan paneutui levolle mitä ylpeimpänä ja iloisimpana.

»Kuulehan, Horst», sanoi hän, keskeyttäen säveleen, jota hän taitavasti vihelsi, »eipä olisi hullumpaa hankkia itselleen Steinbach, vai mitä arvelet?»

»Steinbach?» vastasi Kirchwald haukotellen. »Vai niin, sinä ajattelet yhä tuota mieletöntä vetoa?»

»Mieletöntä? Kuulehan, jätä tuollaiset kunnianloukkaukset!» huudahti Käthe tulistuen.

»Vain sinä voit keksiä tuollaisia hassutuksia», jatkoi Kirchwald nauraen. »Ihmettelen vain, että Kuki-täti suostui siihen.»

»Hän pelkää isää», sanoi Käthe, joka usein osui oikeaan.

»Mahdollisesti», myönsi Kirchwald, »mutta oikeastaan oli kaikki oikeata pilanäytelmää — nukketeatterikohtaus. Sinä olet kuitenkin loistavasti pelastanut tilanteen.»

»Ja Steinbachin myös!» riemuitsi Käthe.

Kreivi Kirchwald tuijotti vaimoonsa.

»Mutta Käthe!» huudahti hän sitten nauraen. »Onko totta, että uskot siihen, että Kuki-täti menettää vedon?»

»Hän on häviävä», kuului tyytyväinen vastaus.

Kreivi Kirchwald pudisti päätään.

»Sinä kai unohdat, että Kuki-tädin tulee vapaaehtoisesti polvistua edessäsi — väkivalta on siis luvatonta», sanoi hän hitaasti.

»Ole vain rauhallinen, hän on sen tekevä», kuului vielä tyytyväinen vastaus.

»No, oletko niin varma siitä — —», arveli Kirchwald hartioitaan kohauttaen.

»Aivan varma, Horst. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä! Mutta Käthe, ethän vain mietiskele kovin hullua kepposta. Lupaa minulle, että sinulla ei ole mitään väkivaltaista mielessäsi!»

»Ole rauhallinen, Horst. Lupaan sinulle. Mutta tiedäthän, että pikku sormeni on erinomainen ennustaja, ja se sanoo minulle: 'Steinbach, Steinbach!' Jumala ei hylkää omiaan ja vanhurskaus voittaa viimein. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!» toisti kreivi Kirchwald koneellisesti, mutta vielä unessa vaivasi häntä ajatus siitä, että Käthe hautoi mielessään jotakin pelättävää. Hänen lukemattomat kepposensa kiitivät kuin painajaiset kreivin nukkuvan sielun ohi.

Hän näki miss Knickerbockerin lukittuna Käthen huoneeseen Hellbergissä; hän näki herra von Diestelcampin syndetikonilla liimattuna Käthen nojatuoliin Nordlandin linnassa; hän näki, miten peitto yön aikaan vedettiin kamarineidon vuoteesta nauhoilla, jotka johtivat ulos avaimenreiästä; näki Kuki-tädin joutuvan herneiden uhriksi, herneiden, joita näkymättömät henkien kädet heittelivät, ja hän kuuli Tiefenthalin pelästyneen huudon, kun tämä heittäytyi vuoteeseensa vihreitten kurkkujen ja karkeitten harjojen sekaan.

Hän näki lopulta, miten Käthe tarttui tädin olkapäihin ja painoi hänet väkivaltaisesti polvilleen Tiefenthalin seisoessa vieressä ja huutaessa: »Laitonta! Laitonta!»

Mutta sillä aikaa Käthe makasi valveilla ja mietiskeli:

»Väkivaltaa! Kuka aikoo käyttää väkivaltaa? En tiedä vielä miten menettelen, mutta joka luulee, että Käthe ei selviydy tilanteesta jollakin tavalla, se tuntee hänet huonosti. Mitä sanoo vanha yövartia Zarathustra? Ihmisten heikkouksia on käytettävä hyväkseen. Tosin ei Wendenburg ollut varma siitä, sanoiko Zarathustra sen. Mutta samapa se! Ehkä Zarathustra antaa pienen viittauksen unessa!»

Seuraavat sivut osoittavat, täyttikö itämainen viisas hänen toiveensa.

Kun kreivi Kirchwald heräsi, niin hän oli puolestaan unohtanut tuon kaiken — se oli ollut vain hetken leikkiä. Ja olihan Käthe luvannut olla käyttämättä väkivaltaa.