VETO.

Hovimarsalkka näytti huoneeseen astuessaan hieman kiihtyneeltä, mutta hänen parrattomat valtiomieskasvonsa loistivat pian tyytyväisyydestä. Kuki näytteli kyynelsilmin taittunutta liljaa.

»Rakkaan vaimoni», alkoi hovimarsalkka yskittyään ensin perinpohjaisesti, »rakkaan vaimoni mielestä hänen surunsa — hm — hänen kummipoikansa nimestä — hm — sai hänet kiivastumaan — hm, hm — enemmän kuin — hm — olisi ollut tarpeellista. Ja nyt, armollinen sukulaiseni, saammeko vielä kupin teetä?»

Mutta armollinen sukulainen seisoi jäykkänä ja liikkumattomana ja katseli miestään, kun tämä tarjosi käsivartensa tädilleen ja talutti hänet paikalleen.

»Olen iloissani», sanoi kreivi kohteliaasti, »että pieni kohtaus on onnellisesti sivuutettu, ja Käthe on yhtä iloinen siitä. Jos sinä, armollinen täti, tahtoisit lausua sovittavan sanan vaimolleni, niin hän tarjoaa sinulle teekupin, jonka sinä muun juoman puutteessa voit juoda pikku Heinzin onneksi.»

Näin oli silta rakennettu, mutta onnettomuudeksi piili sanoissa uusi riidan aihe.

»Toivooko Käthe, että pyytäisin häneltä anteeksi polvillani?» sanoi Kuki-täti terävästi ja niin pilkallisesti, että Käthe heti unhotti Zarathustran sanat.

»Kuvittelen, että olet jo pyytänyt anteeksi ja osoitan kiitollisuutta», sanoi hän pää pystyssä. »Ole hyvä, tässä on teetä, täti. Säästä jalkojasi, että ne eivät jäykistyisi, jos sinä omasta aloitteestasi joskus taivuttaisit ne edessäni.»

»Oh, miten herttaista», pilkkasi Kuki-täti. »Miten rakas Käthemme onkaan erikoinen. Täti polvistuisi omasta tahdostaan nuoren sukulaisensa edessä! Sehän olisi aivan tavatonta, eikö niin, herra kreivi?»

»On parasta olla vannomatta», arveli Käthe, joka oli jälleen tyyntynyt.

»On kyllä toisinaan», sanoi Kuki-täti, kun hän vapisevin käsin sekoitti teetään. »On asioita — —.»

»Ei koskaan pidä olla liian varma», vastasi Käthe.

»Maailmassa on kaikki mahdollista.»

»Mutta ei koskaan tämä», puhkui Kuki-täti yhä kiihtyneempänä.

»Minä sanoin, että se voi olla mahdollista, mutta nyt sanon suoraan. Sinä olet jonakin päivänä vapaaehtoisesti polvistuva edessäni. Tällä hetkellä olen kaukonäköinen ja näen koko näytelmän edessäni.»

Kuki-täti purskahti hermostuneesti nauramaan.

»Pitäisi olla laki, joka suojelisi tätejä nuorilta naissukulaisilta», huusi hän kimeästi.

»No, lyömmekö vetoa?» ehdotti Käthe.

»Niin, lyökää vain!» huusi Tiefenthal.

Kuki-täti katsoi häntä suuttuneena.

»En tiedä — onko tarkoitus solvata minua taaskin?» sanoi hän vapisevalla äänellä.

»Käthehän laskee vain leikkiä», kiiruhti hovimarsalkka selittämään.

»Lyömme vetoa mistä tahansa, mutta vain sillä ehdolla, että vedon menettänyt maksaa», jatkoi Käthe innokkaasti, ajattelematta, että kotirauhaa voisi uhata jo uusi vaara.

Kaikki nauroivat ja pitivät vetoa erikoisimpana maailmassa. Kuki-täti ei tiennyt, pitikö hänen olla loukkaantunut vai näyttää suopealta.

Tiefenthal selitti, että rouva von Diestelcamp voisi rauhallisena »lyödä vetoa miljoonasta markasta tynnyrillistä mädänneitä omenia vastaan», koska hän kerran oli niin varma voitostaan.

»Silloin olisit oivallinen täti», kehoitti Käthe häntä. »Näytä vain, miten jalo voit olla ja pane miljoona vetoon.»

Kuki-täti katseli epäilevänä ympärilleen — tätähän pidettiin vain viattomana leikkinä. Huolimatta kiivaudestaan oli Kuki-täti miehensä selittelyjen johdosta myöntänyt, että hän oli mennyt liian pitkälle, mutta hän oli liian ylpeä tunnustaakseen sen ja oli käskenyt miehensä pyytää anteeksi. Hän ei koskaan voisi alentua niin Käthen edessä, ja veljenpojan vakavuus ei ollut juuri vaikuttanut häneen.

Hän ei välittänyt siitä, mitä muut ajattelivat, sillä hän oli mielestään paljon ylhäisempi Tiefenthaleja ja Wendenburgeja. Mutta hän huomasi vain kreivi Hellbergin paheksuvan ja totisen katseen, sillä hän kunnioitti ehdottomasti ylhäistä vanhaa herraa, joka hänen saapuessaan oli kohdellut häntä niin ritarillisesti, mutta joka nyt oli kylmän kohtelias. Hän tahtoi voittaa takaisin kreivin suosion ja kääntyi sentähden hänen puoleensa sanoen suloisen kimeällä äänellä:

»Rakas kreivini, mitä mieltä te olette tässä harvinaisessa tapauksessa? Loukkaisiko tällainen leikinlasku arvoani tätinä?»

»Armollinen rouva», vastasi kreivi kylmästi, »vedonlyönti on hullunkurinen päähänpisto, jollaisesta olen monesti nauttinut nuoruudessani. Käthe ei varmaan ole tahtonut loukata teitä ehdotuksellaan, ja jos tutkitte omaa sydäntänne ja vetoatte oikeudentuntoonne, niin huomaatte varmaan, että olette sangen kovilla sanoillanne herättänyt hänen vastustamishalunsa ja toivonsa saada hyvitystä. Ja kun te ystävällisen katseen sijaan, joka aina vaikuttaa Kätheen, olette vuodattanut puheeseenne katkeraa pilkkaa, niin ette saa ihmetellä, että ihmisluonto nousee vastarintaan. Luonteensa mukaisesti on tyttäreni valinnut niin tavattoman taistelumuodon, joka ei varmaan miellytä teitä.»

Käthe katsahti kiitollisena isäänsä ja kreivi Kirchwald hymyili, sillä hän ajatteli, että hänen appensa oli voittanut Kuki-tädin. Ja niin kävi todellakin. Rouva von Diestelcampin sydän sykki levottomasti — ei katumuksesta, vaan sentähden, että hän pelkäsi menettävänsä vanhan aatelismiehen kunnioituksen.

»Rakas kreivi, tahdon osoittaa teille, että ymmärrän leikkiä, vieläpä nuorekkaan ylimielisyyden kummallisia oikkuja, ja suostun sentähden vetoon. Rakas Käthe», jatkoi hän koettaen voittaa itsensä, »minä suostun ehdotukseesi.»

»Hyvä!» huusi Tiefenthal.

»Oletko tosissasi?» kysyi Käthe epäluuloisena.

»Olen — aivan tosissani», kiiruhti Kuki-täti vastaamaan.

»No, mutta nythän kuu tipahtaa taivaalta», huudahti Käthe vilpittömästi hämmästyen.

Mutta Tiefenthal ojensi jättiläisnyrkkinsä pöydälle ja selitti, että hän oli valmis »lyömään poikki» sillä ehdolla, että ehdot ensin selvästi määrättäisiin. Hän puolestaan ehdotti vielä kerran miljoonaa ja toiselta puolen tynnyrillistä mädänneitä omenoita.

»Ei, miljoona on kai kuitenkin liikaa», sanoi Kuki-täti epäillen.

Theone Tiefenthal, joka oli kauan sitten ottanut esiin kudelmansa, huomautti hymyillen:

»No, no, rouva von Diestelcamp, ettekö ole enää varma asiastanne?»

»Miten voittekaan kuvitella sellaista?» huudahti Kuki-täti, mutta koetti kuitenkin laskea leikkiä. »Ei suinkaan voi luvata enempää kuin omistaa?»

»Oh, ei hätää, sillä te olette parin miljoonan arvoinen», huomautti Tiefenthal.

Kuki-täti ei pitänyt siitä, että arvioitiin hänen kukkaroaan, jota hän mielellään piti tarkoin suljettuna. Kirchwald tunsi sen ja sanoi sentähden:

»Mutta antakaahan tädin itse määrätä osuutensa.»

»Hyvä, ehkä kaksi tynnyriä mädänneitä omenoita!» ehdotti rouva von Diestelcamp hieman ivallisesti.

Yleinen naurunpuuska kuului vastaukseksi, ja kreivi Hellbergkin yhtyi iloon. Kuki-täti katui heti ehdotustaan, jota hän pelkäsi kreivin pitävän tyhmänä ahneutena. Silloin hänen miehensä yhtyi puheeseen.

»Kuulkaamme, mitä Käthe ehdottaa», sanoi hän silmät kosteina ja niisti.

»Mitäpä tekisin miljoonalla — olen tyytyväinen siihen, mitä minulla on», huudahti hän puhujaäänellä. »Sentähden, arvoisat naiset ja herrat, korkeasti kunnioitettu seurakunta, ilmoitan teille, että minä sen vuoksi tyytyisin pariin omenatynnyriin. Kuitenkin seuraan sydämeni pyhimpiä vaatimuksia ja ajattelen poikamme ja perillisemme tulevaisuutta. Ehdotan siis: Kuki-täti lupasi meille kerran loistavan häälahjan ehdolla, jonka Horst oli täyttämäisillään, kun Kuki-täti naimisiin mennessään otti takaisin lahjan ja korvasi sen hyvin harvinaisella papukaijalla — ihmeellisellä linnulla, joka hämmästyttävän selvästi osasi lausua sanan 'Sarvikuono'.»

»Koska kuitenkin», jatkoi hän hengähtämättä, »tämä harvinainen lintu kuoli erehtyessään ruoan valinnassa — se oli nimittäin varastanut ja syönyt vihreävuorisen käärmeennahkakukkaron, jossa oli muutamia likaisia, basillien saastuttamia kaksikymmenmarkkasia — niin on sydämessäni syttynyt toivo, että saisin alkuperäisen häälahjan. Ehdotan sentähden, että Kuki-täti lyö vetoa tästä lahjasta ja jos hän häviää, niin antaa hän heti lahjan pojallemme.»

Kuki-täti oli tämän puheen aikana vuoroin punastunut, vuoroin kalvennut, ja hän väisti miehensä katsetta. Tämä lausui hymyillen:

»Ehdotus on mielestäni erinomainen. Rakas vaimoni ajattelee, ettei hänen omaisuutensa tässä suinkaan joudu vaaranalaiseksi, ja vaikka hänen ihmeteltävän tarkka omatuntonsa vastusti miljoonan lupaamista, niin ei hän kuitenkaan epäillyt vähääkään, että hän voittaisi vedon.» Kuki-täti taisteli vaikeata taistelua. Mutta sitten hän kääntyi kreivi Hellbergiin suloisesti hymyillen ja kysyi, mitä tämä ajatteli äskeisestä ehdotuksesta.

»Armollinen rouva», vastasi kreivi iloisesti. »Käthen kekseliäät aivot kehräävät samaa lankaa, jonka ne ovat aloittaneet. Koska olen aivan varma, että te voitatte tämän vedon, niin tuntuu minusta kuin voisitte panna Golcondan aarteet yhden kortin varaan tuntematta hetkenkään levottomuutta. Voin vakuuttaa teille, että Käthe ilolla kokoaa teille tynnyrillisen omenoita, joka tulee voittopalkinnoksenne.»

Tämä puhe vahvisti Kuki-tädin itseluottamusta ja ylpeänä hän lupasi suostua Käthen ehdotukseen.

Kaikkien nauraessa ja leikkiä laskiessa otti Tiefenthal esille paperia ja kirjoitti musteella:

Allekirjoittaneiden kesken ja todistajien läsnäollessa lyödään seuraava veto: Kreivitär Käthe Kirchwald lyö vetoa, että rouva von Diestelcamp vapaaehtoisesti polvistuu hänen edessään, ja mainittu rouva von Diestelcamp lyö vetoa, että sellaista ei koskaan tule tapahtumaan. Veto on voimassa yhden vuoden. Jos kreivitär Käthe menettää vedon, maksaa hän rouva von Diestelcampille tynnyrin mädänneitä omenia; jos jälkimmäinen häviää, niin hän antaa Käthe-kreivittärelle maatilansa Steinbachin irtaimistoineen.

Vedon lyöjät:

Katharina Kirchwald, o.s. kreivitär Hellberg.

Habakukine von Diestelcamp, o.s. kreivitär Kirchwald.

Todistaja:

Vapaaherra Konrad von Tiefenthal. N.N. 25 p. helmikuuta 189—.

»Saanko luvan», sanoi herra von Diestelcamp hymyillen, kun sopimus oli luettu yleisen riemun vallitessa. »Lain mukaan on vaimoni allekirjoitus epäpätevä, ellen minäkin kirjoita nimeäni.»

Hän otti rauhallisena kynän ja kirjoitti:

Hyväksyy:

Habakuk von Diestelcamp, hänen korkeutensa Nordlandin prinssin Heinrichin hovimarsalkka.

Nyt täytyi kreivi Kirchwaldinkin kirjoittaa nimensä asiapaperin alle, jonka jälkeen vedonlyöjät ojensivat kätensä toisilleen ja Tiefenthal »löi poikki».

Veto oli lyöty.