VÄITTELY NIMESTÄ.

Pian Habakuk-setä ja Kuki-täti istuivat teepöydän ääressä, ja kreivi Hellberg, jolla oli paikkansa Kuki-tädin vieressä, huolehti, että armollinen rouva kirkastui, aukaisi rakastettavuutensa sulut ja antoi armonsa auringon loistaa niin hyville kuin pahoille. Nauttiessaan kolmannen teekupin ja erikoisen herkullisen tortun hän hymyili jo armollisesti Käthelle ja sanoi:

»Et aavista, rakas sukulaiseni, miten haluan painaa rintaani kalliin, suloisen Habakukimme.»

Käthe näytti hämmästyneeltä; sitten hän sanoi nauraen:

»Mutta täti, voithan tehdä niin joka päivä. Teidän huoneennehan on aivan lähellä, ja jos et voi enää pidättäytyä, niin emme lainkaan vastusta, vaikka painaisit sedän meidän läsnäollessamme rintaasi vasten, ellei häntä vain ujostuta.»

»En ymmärrä», vastasi Kuki-täti, »kuka puhuu sedästä. Tarkoitan pikku Habakukia.»

Käthe katsoi neuvottomana ympärilleen.

»Nyt en minäkään ymmärrä. Missä on pikku Habakuk?»

Kuki-täti pani kätensä ristiin.

»Hän ei tunne omaa poikaansa», huokasi hän katsahtaen ympärilleen.

»Poikaani», toisti Käthe. »Mutta hänen nimensähän ei ole Habakuk!»

»Mitä nyt?» huudahti Kuki-täti kalveten, mutta samalla hän ojentautui taistelunhaluisena. »Kuulenko oikein? Minä, hänen kumminsa, olen antanut hänelle tämän nimen. Tässä on varmaan joku erehdys?»

»En luule sitä, rakas täti», sanoi kreivi Kirchwald. »Poikamme on kasteessa saanut nimiensä joukossa myös sinun nimesi, mutta häntä kutsutaan Heinrichiksi — isän ja prinssin mukaan, ja olemme lyhentäneet sen Heinziksi.»

Kuki-täti tuli yhä kalpeammaksi.

»En usko korviani», sanoi hän ja hänen äänensä vapisi ja sieraimet värähtelivät. »Onhan kyllä totta — kreivi Hellberg on hänen isoisänsä — mutta — lapsi on Kirchwald ja minä olen hänen isänsä lähin sukulainen ja minulla on siis määräämisvalta. Kuinka on mahdollista, että poikaa ei kutsuta sillä nimellä, jonka olen antanut hänelle?»

»Vanhemmat määräävät puhuttelunimen», murisi Tiefenthal.

Kuki-täti ei vähääkään välittänyt tästä.

»Etunimen voi vaikeuksitta muuttaa», jatkoi hän innokkaasti. »Jos siis joku — voin tuskin uskoa sitä — tuottaa minulle sellaisen häpeän, että antaa lapselle toisen nimen kuin Habakuk, niin on nimi heti julkisesti muutettava.»

»Mutta täti —», keskeytti kreivi Kirchwald, mutta rouva von Diestelcamp kohotti torjuen kätensä.

»Anteeksi», sanoi hän terävästi. »Jos lapsi todella kastettiin Habakukiksi, niin sitä on kutsuttava tällä nimellä.»

»Heinz hänen nimensä on ja Heinziksi häntä kutsutaan», huusi Käthe säkenöivin silmin. »Habakuk-nimi voi olla kunnianarvoisa, mutta se ei ole kaunis. Enkö ole oikeassa, pikku setä?»

»Minun täytyy tunnustaa», sanoi hovimies hymyillen hämillään, »että olen ajan oloon tottunut siihen ja että pidän naisen nimen lyhennystä 'Kuki' suorastaan viehättävänä» — tämä oli kohteliaisuus hänen »rakkaalle rouvalleen» — »mutta rehellisesti sanoen napisin usein nuoruudessani kohtaloa vastaan, joka koko pitkäksi elämäkseni oli liittänyt minut tuohon — hm — hyvin tavattomaan nimeen.»

»Habakuk, sinä olet rivo», huudahti Kuki-täti ankaran näköisenä, »olen ihmeissäni ja kiihtynyt, koska olet Käthen puolella. Jumalani, kääntääkö hän oman mieheni sydämen minua vastaan? Mutta siitä puhumme myöhemmin. Nyt kysyn vielä kerran: kutsutaanko lasta Habakukiksi vai ei?»

»Ei tietysti, koska pojan nimi on jo Heinz», vastasi Käthe.

»Horst, oletko todella niin anteeksi antamattoman heikko, että tässä pyhässä, vakavassa, tärkeässä asiassa alistut tuon ihmisen tahtoon?» kysyi Kuki-täti veljensä pojalta.

»Tuo ihminen on vaimoni ja poikani äiti», kuului Kirchwaldin hillitty vastaus. »Olemme valinneet nimen yksimielisesti. Se on oikeutemme, vai mitä, rakas täti?»

»Mutta olen nimenomaan lausunut toivomukseni, että poika kastettaisiin Habakukiksi.»

»Niin hänet onkin kastettu, arvoisa täti. Näytän kastetodistuksen, niin että voit nähdä, että pojan nimi on Heinrich Johannes Albert Habakuk.»

»Ovatko nimet siinä järjestyksessä kastetodistuksessa?»

»Ovat, ymmärtänet, että me ylpeydellä olemme opetelleet ne ulkoa.»

Kuki-täti nousi.

»Suotakoon minun vetäytyä pois», sanoi hän vapisevin äänin. »Ei olla vain kyllin sydämettömiä, että lasta ei kutsuta sillä nimellä, jonka olen antanut — ei, on pidetty vielä sopivana panna se viimeiseksi kastetodistukseen. Huomaan, että minua on tahdottu tahallisesti loukata. Vain tuo ihminen, joka arvottomasi kantaa Kirchwaldin nimeä, on saanut sen aikaan. Vetäydyn syrjään voidakseni hiljaisuudessa itkeä huoneessani.»

Ja puhjeten kiihkeisiin nyyhkytyksiin hän syöksyi huoneesta. Vain miss, joka piti velvollisuutenaan näyttää tietä hänelle, seurasi häntä.

Jälelle jääneet katselivat hetken äänettöminä toisiaan.

»Tuhat tulimmaista, onko moista nähty?» sanoi Tiefenthal lopulta.

»Pyh!» virkkoi Käthe rauhallisesti, »arvoton ja ilkeä ihminen ei ole pahin Kuki-tädin nimityksistä. Hänen luettelossaan on paljon pahempia. Tämä oli vain lempinimi, jonka hän antoi minulle.»

»Rakas herra von Diestelcamp», sanoi kreivi Hellberg kääntyen hovimarsalkkaan, »eikö rouvanne teidän mielestänne mennyt liian pitkälle? Antakaa anteeksi, että muistutan siitä, että tyttäreni on tämän talon emäntä — —.»

»Paras kreivini, te olette aivan oikeassa», vastasi hovimarsalkka. »Rakkaalla vaimollani on niin kiivas luonne eikä hän punnitse sanojaan. Kiiruhdan hänen luokseen ja sovitan kaiken.»

»Siinä taas on sellainen, joka lupaa enemmän kuin voi täyttää», sanoi Käthe, kun herra von Diestelcamp oli lähtenyt. »Älä suutu, isä, äläkä sinä, Horst, näytä niin julmistuneelta. Olen kerta kaikkiaan Kuki-tädille punainen vaate, joka tekee hänet mielettömän raivokkaaksi, kun hän vain näkee sen. Se on, kuten kaikki tunteet, vuorovaikutusta. Haluaako kukaan teetä?»

»Ei, mutta konjakki maistuisi räjähdyksen jälkeen», huusi Tiefenthal. »Onko sinulla useampia tuollaisia rakkaita tätejä, sydänkäpyseni? Tuon pitäisimme kurissa, Theone, ja panisimme kankisuitsiin siksi, kunnes hän ei enää pelkäisi punaista rättiä. Mokomakin!»

Käthe nauroi.

»Horst on syyllinen kaikkeen», selitti hän. »Hän on tuntenut Kuki-tädin kauemmin kuin minä ja lankeaa kuitenkin kiusaukseen ja lukee nimet kastetodistuksen järjestyksessä. Niin varomaton nuorukainen! Horst, missä on tänään valtioviisautesi?»

Kirchwaldin täytyi vasten tahtoaan nauraa.

»Olin todella tyhmä», myönsi hän. »Olisin voinut sanoa Habakukin heti Heinrichin jälkeen.»

»Sillä Zarathustra sanoo: 'Ihmisten heikkouksia on käytettävä hyväkseen'», lausui Wendenburg.

»Onko hän todella sanonut niin?» kysyi Käthe huvitettuna.

»Ei se ole mahdotonta — Zarathustra on puhunut niin paljon, että hän on aivan hyvin voinut sanoa tämänkin», selitti Wendenburg.

»Zarathustra on varmaan ollut hyvin vanha, viisas täti», sanoi Tiefenthal suojelevalla äänellä.

»Korkeintaan setä», selitti Wendenburg hymyillen. »Zarathustra ei ollut nainen, vaan mies.»

»Joka tapauksessa mies, joka tunsi joukkonsa», vakuutti Tiefenthal.

»Niinkö arvelet?» kysyi Käthe. »Mutta eikö ole viekastelua käyttää hyväkseen toisen heikkoutta?»

»Niin, ja mitä muuta», vastasi Tiefenthal. »Minun heikkouteni on esimerkiksi vanha, hyvä konjakki, ja jos tarjoaisit sitä minulle, niin minä nauttisin siitä enkä epäilisi lainkaan sinun siten tahtovan mielistellä minua. Se on hyvää vatsalle, pitää minut lämpimänä ja minä olen yhä suosiollisempi sinulle. Teet viisaasti tarjotessasi sitä minulle. Jokaisen ihmisen konjakilla on oma nimensä — ehkä Kuki-tädin konjakkipulloon on kirjoitettu — jäätelöä, tai mairittelua. Mairittele häntä hieman. Sehän maksaa niin vähän.»

Käthe katsoi miettiväisenä ihmeellistä filosofia, mutta ennenkuin hän ennätti syventyä tämän tieteeseen, avautui ovi ja Diestelcampin aviopari astui näyttämölle.