SUKU KOKOONTUU.

Miss Knickerbocker suostui heti ehdotukseen, koska tuosta kunnon sielusta oli aivan luonnollista, että talon herran sukulaisilla olisi etuoikeus. Käthe huomautti sentähden, että miss puhui kuin sokea väreistä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei vielä tuntenut Kuki-tätiä.

Käthe olisi ollut äärettömän ihastunut, jos miss olisi näytellyt loukkaantunutta, ja Käthe olikin koettanut saada aikaan sellaista. Mutta missin ujous oli saattanut Käthen juonen häpeään, ja nyt hän ei voinut välttää Kuki-tätiä.

Seuraavana päivänä kaivatut vieraat saapuivat — kreivi Hellberg, joka oli tullut hieman harmaaksi, mutta oli vielä sama reipas, rakastettava, vanha herra, aatelismies kiireestä kantapäähän — rouva Fee von Wendenburg, kauniimpana ja suloisempana kuin koskaan, ja hänen miehensä aivan kaltaisenaan.

Vapaaherratar Theone von Tiefenthal oli tullut vielä pyöreämmäksi, kutoi yhä ahkerasti sukkia, vaikkakaan ei enää Käthelle, vaan Fee-rouvan lapsille, kun parooni Tiefenthal ei itse tarvinnut puolisukkia.

Parooni itse oli aivan muuttumaton — kovaääninen, tahditon, ja puhui ujostelematta schlesialaista murrettaan, mutta rosoisen kuoren alla oli kultainen sydän.

»No, miten on laitasi, tytöntynkä?» tervehti hän äänekkäästi lemmikkiään Kätheä asemasillalla. »Tuhat tulimmaista, niin soma! Tytöntynkähän kaunistuu vuosi vuodelta!»

»Mutta setä, älä huuda niin kovasti!» sanoi Käthe punastuen.

»Huuda? Minähän vain puhun?» vastasi tilanomistaja niin äänekkäästi, että kaikki ympärillä olevat katsoivat häntä. »On kai täällä luvallista puhua? No, Jumalan kiitos, että vihdoinkin olemme perillä! En pidä rautatiematkoista. Ei voinut edes nukkua, ja junalla oli niin riivatun kiire, että ei matkalla ehtinyt juoda mitään. Kurkkuni on aivan kuiva.»

Käthe vastasi hymyillen, että se oli pian autettavissa, ja tämä tieto rauhoitti Tiefenthalia. Ja niin matkustavaiset sulloutuivat vaunuihin ja ajoivat hotelliin. Kreivi Hellberg ajoi lastensa kanssa kotiin syleilläkseen ensi kerran tyttärensä poikaa.

Pian molemmat muut parit saapuivat sinne, ja kun pikku Heinz oli hetkisen ollut perhepiirin keskustana, niin siirryttiin teepöydän ääreen, jossa vallitsi ilo ja sopusointu.

Iloisen soinnun tähden ei kukaan kuullut, että vaunut pysähtyivät talon edustalle ja että pian soitettiin ovikelloa. Mutta kohta aukenivat ruokasalin ovet ja kynnyksellä seisoi vanhahko, turkkeihin kääriytynyt pari, kuin olisivat he lähteneet huviretkelle pohjoisnavalle — hovimarsalkka Diestelcamp puolisoineen.

Käthe pudotti pelästyneenä kaakkuviipaleen, jonka hän aikoi pistää suuhunsa.

»Kuki-täti!» kirkaisi hän kuin käärmeen pistämänä. »Luulin, että saapuisitte vasta huomenna!»

»Mieletön ajatus, kuten tavallisesti, rakkaani», kuului terävästi kapeilta huulilta. »Olemme ilmoittaneet kirjeellä, että tulisimme tänään. Mutta jos tällä tervehdyksellä tahdot osoittaa, että emme ole tervetulleet, niin voimme hyvin lähteä pois taas!»

»Olenko sanonut sellaista?» Käthe kääntyi kiihtyneenä läsnäoleviin.

Kreivi Kirchwald oli kuitenkin tullut tilanteen herraksi ja kiiruhti tätinsä luo, jonka hän talutti huoneeseen vakuuttaen, että sellaista kirjettä ei ollut saapunut.

»Minä annoin itse kirjeen miehelleni, että hän veisi sen postiin», vastasi Kuki-täti vilkuillen yhä epäluuloisena Kätheä.

»Tietysti, rakkaani, tietysti», vakuutti hovimarsalkka. »Minulla oli monta kirjettä ja olin pannut ne tänne setelitaskuun, ja — mitä tämä merkitsee? En lainkaan ymmärrä. Täällähän kirjeet ovat vielä.»

Ja hämmentyneen näköisenä hän nosti ne ilmaan.

Tiefenthalin jyrisevä nauru lopetti nolon hiljaisuuden, joka oli syntynyt.

»Sellaista tapahtuu hienoimmissa perheissä», sanoi parooni nauraen ujostelematta. »Älkää olko niin ällistynyt, vanha veikko, vaan suokaa minun syleillä teitä.»

Kuki-täti näytti siltä, kuin hän olisi purrut hapanta sitruunaa, ensinnäkin sentähden, että henkilö, jonka hän vain ulkonaisesti tunsi, oli uskaltanut nauraa, ennenkuin tämä oli nöyrästi suudellut hänen kättään, ja toiseksi sentähden, että tämä ihminen, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt hovimarsalkkaa, oli kutsunut häntä »vanhaksi veikoksi» ja tarjonnut hänelle sylinsä. Mutta kun hänen miehensä oli mielissään keskeytyksestä ja kaikkien kasvot loistivat, niin hän piti parhaimpana olla suopean näköinen.

»No, pieni erehdys on selvinnyt», sanoi hän pakottautuen hymyilemään. »Rakas sukulaiseni, ymmärrän täydellisesti ihmettelyn äkillisestä tulostamme ja olisin kiitollinen, jos näyttäisit meille huoneemme.»

»Tuo on anteeksipyyntö», kuiskasi Käthe sisarelleen ja sanoi sitten ääneen:

»Riisu päällysvaatteet, täti, ja lämmitä sieluasi teekupilla, sillä huone on ensin lämmitettävä.»

»Oh, huone ensin lämmitettävä», toisti Kuki-täti hitaasti. »Sinun olisi pitänyt lämmityttää se aikaisemmin — vasta lämmitetyissä huoneissa kylmettyy helposti.»

Käthe kohautti olkapäitään. Hän oli tottunut siihen, että Kuki-täti moitti kaikkea. Mutta miss Knickerbocker näytti pelästyneeltä ja piti velvollisuutenaan puolustaa entistä oppilastaan.

»Suokaa anteeksi», sanoi hän kääntyen rouva von Diestelcampiin. »Meidän pohjoisessa ilmanalassamme täytyy pitää tulta koko päivän, jotta huone pysyisi lämpimänä. Täällä etelässä huone lämpenee lyhyessä ajassa.»

»Vai niin. Kovin mielenkiintoista!» alentui Kuki-täti vastaamaan, kun veljenpoika riisui häneltä turkit.