SALAMA PILVETTÖMÄLTÄ TAIVAALTA.

»Käthe!» huusi kreivi Kirchwald, kun hän kirje kädessä astui vaimonsa huoneeseen. »Missä sinä nyt piileksit?» jatkoi hän, vaikka hän aavistikin, missä Käthe oli. Kreivi meni viereisen huoneen läpi ja aukaisi varovasti oven toiseen huoneeseen, jossa oli pitsien ja ruusukkeiden koristama pieni vuode. Siinä muutaman kuukauden vanha punaposkinen ihmislapsi, jonka ruusunpunaiset kätöset olivat nyrkissä, nukkui viattoman unta.

Vuoteen ympärillä seisoi ihailevia naisia; tukeva imettäjä Speewaldista hauskassa kansallispuvussaan, jonka valkoinen liina ympäröi somasti nuoria, terveydestä loistavia kasvoja, ja pikku kansalaisen äiti, Käthe Kirchwald, kauniina kuin voitokas valkyria, sekä vielä vanha tuttu, pitkä, kuiva, turhantarkka, mutta hyväntahtoisen näköinen miss Knickerbocker, Käthen entinen, kärsivällinen opettajatar.

Kreivi Kirchwald pysähtyi ovelle ja katseli hymyillen tätä ryhmää. Ystävällinen katse kohtasi kunnon missiä ja komeaa imettäjää, mutta ylpeänä ja onnellisena hän silmäili nuorta vaimoaan ja melkein vielä ylpeämpänä poikansa ja perillisensä rauhallisia piirteitä.

Toivottu nuori mies ja sotasankari näki päivän valon siihen aikaan kuin kreivi Kirchwald siirrettiin pääesikunnan upseeriksi erääseen Etelä-Saksan linnoituskaupunkiin. Sentähden poika oli pian ja ilman juhlallisuuksia kastettu ja miss Knickerbocker kutsuttiin auttamaan nuorta rouvaa muuttopuuhissa ja uuden kodin järjestämisessä.

Perhe oli muuttanut heti joulun jälkeen, kun Kirchwald nuorempi oli tuskin kahden kuukauden ikäinen, ja nyt oli jo paaston aika. Kunnon miss oli vielä talossa apuna, samalla kun hän uskollisen orjattaren tavoin oli polvillaan pienen kotijumalan alttarin ääressä.

Kastejuhlallisuudet, jotka säälimätön sotaministeriö oli häirinnyt, aiottiin viettää nyt jälestäpäin, ja odotettiin juuri kreivi Hellbergiä, onnellista isoisää, hänen tytärtään Felicitasta sekä tämän puolisoa, vapaaherra Hans von Wendenburgia. Juhlallisuuksien jälkeen piti missin jälleen palata kreivin kanssa Hellbergiin ja ryhtyä tavalliseen linnan pääministeritoimeensa.

Theone-serkkua ja hänen miestään, parooni Tiefenthalia, odotettiin myös, sillä tämä arvoisa maanviljelijäpari aikoi matkustaa Frankfurtiin todennäköisesti ostaakseen jonkun maanviljelyskoneen.

Wendenburgit aikoivat taas lähteä sinä talvena Rivieralle, ja sinne he saattoivat päästä helposti täältä Gotthardrataa pitkin. Kreivi Hellbergin piti saapua heidän seurassaan ja hän oli nyt näkevä samalla eteläsaksalaisen karnevaalin.

Kirchwaldit olivat nopeasti perehtyneet vieraaseen ympäristöön. »Seurapiiri» oli ottanut heidät avosylin vastaan, linnoituskaupunki makasi polvillaan Käthen jalkojen juuressa ja samoin taiteilijat, jotka osaksi kaupungissa vierailevina kohottivat tämän vanhan taidekaupungin arvoa ja osaksi opiskelivat yliopistossa.

Käthe nautti täysin siemauksin näissä viattoman iloisissa piireissä, eikä hänen miehensä eikä hänkään pitänyt muuttoa ikävänä, vaan mieluisana vaihteluna.

Saman tuvan kynnyksellä istuessa tummuu syön. Uudet maat ja uudet tavat luovat mieleen ilonvyön,

lausuili Käthe mielellään, kuten »Lentävien lehtien» runoilija, kun hän ilosta säteillen palasi kotiin vieraanvaraisesta taiteilijakodista, joka mielellään avasi ovensa kaikille tuttavilleen.

Juuri luonteensa tähden Käthe viihtyi hyvin tässä taiteilijajoukossa, joka sitkeässä taistelussa ja ahkerassa työssä on aina niin iloinen ja tyytyväinen ja jolta ei koskaan puutu ilahuttavia kohtauksia. Käthe ei ainoastaan katsellut, vaan työskenteli myös itse. Ei ollut siis ihme, että taiteilijat ja akateemikot pitivät häntä kunnon toverina ja kävivät mielellään Kirchwaldien kodissa, jossa kaikilla oli samat oikeudet ja jossa sydämellinen ja toverillinen sävy vallitsi.

»Kuulehan, Horst, tule katsomaan poikaa», sanoi Käthe hiljaa miehelleen. »Olemme taas punninneet hänet kylvyn jälkeen — hänen painonsa on lisääntynyt melkein naulan viime viikon kuluessa — eikö se ole suuremmoista? Misskin myöntää, että hän ei näytä enää sammakonpennulta.»

»Oo», sanoi miss, »olen vain sanonut, että olen äärettömästi ihastunut pikku herraan. Enhän tiedä, mikä sammakonpenttu onkaan.»

»Sammakonpentu, pikku Knick», oikaisi Käthe hymyillen. »Tiedättehän, että isä pitää kaikkia lapsia sen näköisinä. Mutta Heinz on jo todella ihmisen näköinen, eikö totta?»

»Hän näyttää joka tapauksessa olevan kuin itse elämä», vahvisti Kirchwald ylpeästi.

»Pippuri! Pippuri! Pippuri!» mutisi imetäjä ja oli sylkevinään kolmasti oikealle ja vasemmalle — tätä pidettiin yleisesti varmana apukeinona onnettomuutta vastaan.

»Oo, yes, pippuri!» virkkoi miss ja uudisti salaperäisen toimituksen, vaikka hän ei ymmärtänytkään sen merkitystä.

»Sanalla sanoen: ihme», hymyili Kirchwald. »Mutta onko sinulla hieman aikaa, Käthe? Olen saanut kirjeen.»

»Tietysti minulla on aikaa — tulen silmänräpäyksessä. Heinz nukkuu ja miss vartioi häntä sekä kutoo palleroiselle röijyä.»

»Yes, valkoisesta villalangasta», nyökkäsi miss säteillen, ja Käthe seurasi miestänsä tämän huoneeseen.

»Horst», sanoi hän, »olet kummallisen näköinen. Toivon, että meidän ei taas pitäisi muuttaa ja että pankki, jossa on meidän maallinen omaisuutemme, ei olisi tehnyt vararikkoa. Eihän meillä paljoa ole, mutta olisi kuitenkin harmillista menettää vähäkin.»

»Ei, niin huonosti ei ole asianlaita, Käthe. Kirje on setä Diestelcampilta —.»

»Setä hovimarsalkalta, jos saan luvan. Kunnia sille, jolle kunnia kuuluu.»

»Aivan oikein! Siis, setä hovimarsalkka on lähetetty H:n hoviin — kutsumaan ruhtinasperhettä ristiäisiin Nordlandiin — ja hän aikoo matkalla poiketa luoksemme antaakseen pojallemme prinssin kummilahjan. Prinssi on erinomainen, kun hän muistaa vielä meitäkin, eikö niin?» sanoi Kirchwald.

»Prinssi on aina oivallinen», sanoi Käthe nopeasti. »Kirjeen loppua sinun ei tarvitse kertoa eikä antaa sitä pienissä annoksissa», jatkoi hän päätään keikauttaen. »Ei tarvitse olla kovin tarkkanäköinen voidakseen lukea kuoren läpi. Kuki-täti ei tietysti ole voinut erota Habakukista, vaan seuraa mukana pitääkseen häntä silmällä.»

Kreivi Kirchwald katsoi hymyillen vaimoaan.

»Käthe, jos olisit ennen muinoin elänyt Thebessä, niin ei sfinksiä olisi tarvittu», sanoi hän. »Olet arvannut oikein. Kuki-tätikin tulee katsomaan kummipoikaansa ja antamaan hänelle pienen lahjan.»

»Tietysti oikein hienon», mutisi Käthe, »hopeakellon tai kevyen hopeapikarin, joka on iankaikkisesti seisova kaapissa, ikuisena muistona! Pyh!»

»No, mutta eihän merkitse mitään — — —.»

»Kyllä varmaan, en ole aivan välinpitämätön», arveli Käthe. »Nyt, kun meidän on valvottava poikamme etuja, en käsitä, miten rauhallisina annoimme Kuki-tädin häälahjan mennä nenämme ohi. Tänään hän saisi kuulla toista, jos hän uskaltaisi ottaa takaisin Heinzin kummilahjan. Kuin leijona puolustaisin vaikkapa hopeakelloa.»

»Olen varma siitä, sydänkäpyseni», sanoi Kirchwald nyökäten ja lisäsi tukahuttaen huokauksensa: »Hm, tuo maatila olisi turvannut Heinzin tulevaisuuden. Mutta mitä hyödyttää ajatella sitä! Mikä on mennyttä, se on mennyttä!»

»Ei aina», virkkoi Käthe itsepäisesti. »Kuka tietää, vaikka saisin jonakin päivänä nerokkaan päähänpiston, joka auttaa meitä valloittamaan takaisin Kuki-tädin lahjan.»

»Vain väkivallalla se on mahdollista», vastasi Kirchwald hymyillen, »ja väkivalta on laitonta sivistysvaltioissamme.»

»Olenko minä säätänyt lakia?» kysyi Käthe halveksivasti. »Mitä en ole tehnyt, siitä en myöskään vastaa.»

»Mutta Jumalan-tähden, Käthe — —.»

»Ja Heinzin tähden kykenisin kaikkeen. Mutta» lisäsi hän miettiväisenä, »sellaista ei voi perustella — se tulee kuin salama — ehkä tulee, ehkä ei. Mutta varmaa on, että Kuki-täti tulee. No, joka tapauksessa hän ei nyt voi tuottaa kodillemme suurta kunniaa, sillä isä asuu luonnollisesti toisessa vierashuoneessamme ja miss Knickerbockerin intiaanikota on toisessa. Setä hovimarsalkka ja täti saavat sentähden tyytyä asumaan hotellissa Wendenburgien ja Tiefenthalien kanssa.»

Kreivi Kirchwald yski hieman.

»Hm — Käthe, tiedäthän, miten vastenmielistä Kuki-tädistä on asua hotellissa», sanoi hän hitaasti. »Jos puhumme kauniisti missin kanssa, niin hän tyytyy ehkä parina päivänä lastenkamariin tai pukeutumishuoneeseeni, niin että lähimmät sukulaiseni voivat asua luonamme.»

»Ehkä», vastasi Käthe kuivasti, »mutta, Horst, pelkään, että kunnon Knick pahastuu.»

»En luule sitä.»

»Etkö? No, saat tehdä niinkuin haluat, Horst», huokasi Käthe alistuen 'kohtaloon' tai oikeammin miehensä toivomuksiin. Hän alistui aina, kun hän huomasi, että Kirchwald erikoisesti halusi jotakin. Mutta kuten tavallisesti hän koetti vielä viimeistä keinoa:

»Mutta, Horst, olisit voinut säästää minut tästä!»

Kreivi Kirchwald katsoi häneen hymyillen, mutta ennenkuin hän ehti vastata, oli Käthe hypähtänyt seisomaan.

»Niin, niin, ymmärrän, mitä aiot sanoa. Olisi sietämätöntä kuulla Kuki-tädin valitusta häirityistä hotellin öistä ja sydämettömistä sukulaisista, jotka voivat kiusata marttyyriraukkaa sillä tavoin. On parasta, että teemme tahtosi mukaan.»