VASTENMIELINEN VIERAS.

Kun Käthe tuli kotiin, täytyi hänen muuttaa vaatteensa kiireestä kantapäähän, sillä niin oli tuon kauhean nurkantakaisen haju, jota tohtori Juustopää poltti ja arvatenkin myös osti tupakkana, tunkeutunut hänen vaatteisiinsa.

»Ehkä hän polttaa patjan olkia», mutisi Käthe, kun hän tyytymättömän näköisenä vaihtoi pukua. »Niin kauhealta ei haissut edes piippu, jota ajurimme kotona Hellbergissä poltti.»

Hellbergin ajuri oli todella rikas mies verrattuna rappiolle joutuneeseen akatemian jäseneen neljännessä kerroksessa Enkelinrantatien varrella, mutta kun on pulassa, voi ehkä polttaa olkia yhtä hyvin kuin kuivattuja kirsikanlehtiä.

Käthen mielestä päivä kului etanan vauhdilla. Hän vapisi ajatellessaan, että hänen pitäisi mennä jälleen tuon taiturin luo, mutta kuitenkin hän paloi halusta saada tietää jotakin kirjeistä.

Kuki-tädin saarnatessa ja lausuessa monia viisauksia kuluivat tunnit. Käthe ei kuitenkaan kuullut sanatulvaa. Hänen ajatuksensa olivat vain likaisessa ullakkokomerossa Enkelinrantatien varrella, jossa viisas mies nyt istui tutkien vihreitten kirjeitten sisältöä.

Samana iltana saapui postissa vielä vihreä kirje hänen miehelleen, joten hänen tuskanmaljansa tuli kukkuroilleen. Ei epäilystä, sama väri, sama muoto, sama punainen kiiltomato kuoressa.

Kylmät väreet puistattivat Kätheä, kun hän näki miehensä rauhallisena aukaisevan kirjeen ja sitten työntävän sen asetakin hihankäänteeseen — ja vielä kauheampi oli Kuki-tädin pahansuopa katse. Se sanoi enemmän kuin monet sanat.

Miksi tuo kauhea Anna käytti niin silmiinpistävää väriä — miksi hän ei voinut kirjoittaa valkealle paperille kuin muut järkevät ihmiset?

Sata kertaa oli Käthe kysymäisillään mieheltään, mistä tämä sai vihreitä kirjeitä, mutta hän tukahutti aina kysymyksen, sillä hän tiesi, että hän ei voisi teeskennellä välinpitämättömyyttä.

Yleensä oli kaikki noiduttua, sillä seuraavana aamuna ei voinut ajatellakaan poishiipimistä. Kreivi Kirchwald oli kotona, Diestelcampia ei haluttanut mennä ulos — millä tekosyyllä Käthe pääsisi livahtamaan tiehensä? Hänen täytyi purra hampaansa yhteen ja varustautua kärsivällisyydellä.

Illaksi odotettiin vieraita, ja kun Käthe valmisti ruokalistaa, jossa oli »taivaantorttu» jälkiruuaksi, sai hän oivallisen päähänpiston. Hänhän voisi itse mennä tilaamaan tortun Jostyn leipomosta ja sitten ajaa nopeasti hevosella Enkelinrantatielle.

Mutta nyt sattui niin onnettomasti, että Kuki-täti oli äskettäin lahjoittanut nuorelle parille hopeisen torttumaljan, ja kun hän kuuli Käthen aikeen, niin hän tahtoi, että maljakko tänään vihittäisiin virkaansa. Sentähden pitäisi palvelijan heti mennä leipomoon tilaamaan torttua ja samalla viemään maljan sinne. »Taivaantorttu» on nimittäin niin hauras, että sitä ei voi muuttaa toiselta vadilta toiselle, se piti heti asettaa astiaan, josta sitä tarjottiin.

Käthen täytyi tukahuttaa harminsa ja tyytyä kohtaloonsa. Oi, miksi hän oli rakkaudesta »taivaantorttuun» valinnut juuri sen, joka oli Kuki-tädinkin mielitorttu!

Koska »taivaantorttu» kuuluu tähän kertomukseen, on siitä jotakin kerrottava. Tämä herkullinen leivos on tehty neljästä hauraasta kaakkulevystä, joiden väliin on pantu paksut kerrokset vadelmahilloa, vaniljakiisseliä, aprikoosimarmelaatia ja kermavaahtoa. Päällimmäinen kaakkuviipale koristetaan taidokkaasti kermavaahdolla, minkä leipuri suorittaa vasta kun torttu lähetetään ostajalle.

Käthe sadatteli itsekseen torttumaljaa, josta hän ei muuten lainkaan pitänyt, ja hän sadatteli torttuakin.

Mutta siitä hän sai maksaa kalliisti.

Hän kulutti aikaa ajattelematta uhkaavia onnettomuuksia. Hämärän tullen aikoivat Diestelcampit lähteä pienelle kävelylle puistoon. Kätheä pyydettiin mukaan, mutta hän sanoi, että hänellä oli vielä paljon puuhaa iltaa varten.

Kreivi Kirchwald oli päivällisestä asti ollut toimessaan — Käthe oli siis yksin kotona ja koetti nyt laskea, riittäisikö aikaa Enkelinkadun vierailuun.

Kun hän vielä seisoi eteisessä, kuuli hän raskaita askelia portailta. Hän työnsi lasioven verhon syrjään nähdäkseen, mikä mammuteläin siellä vaivalloisesti kömpi ylös.

Yhdellä silmäyksellä saattoi nähdä, että huohottava olio oli tohtori Juustopää.

Käthe oli vaipua polvilleen kauhusta — tuo ihminen hänen kodissaan! Ennenkuin mies ennätti painaa soittonappulaa, aukaisi Käthe oven niin nopeasti, että oppinut tulkki oli lentää suinpäin portaita alas.

»Miksi tulette tänne? Enkö sanonut, että itse tulisin kuulemaan vastauksen», huusi Käthe pelästyneelle miehelle.

»No, se minun täytyy sanoa!» sanoi tämä tointuen pian. »Olipa tämä ystävällinen tervehdys! Minä vaivaudun tulemaan tänne säästääkseni armollista kreivitärtä pitkästä matkasta ja jotta teidän ylimyksellisen nenänne ei tarvitsisi toista kertaa kärsiä rakasta tupakansavuani, ja sen sijaan, että toivottaisitte minut tervetulleeksi, haukutte minut suut ja silmät täyteen, ennenkuin olen ennättänyt soittaa ovikelloanne.»

Tämän jyrisevän sanatulvan aikana oli Käthe tullut vakuutetuksi siitä, että hänen vieraansa oli jättänyt kauhean yönutun kotiin ja oli pukeutunut samoin kuin muut ihmiset, vaikkakin hyvin nukkavieruun pukuun. Jonkunlainen pitkä takki verhosi hänen mahtavaa ruumistaan koettaen antaa sille herrasmiehen leimaa.

Koska talon muut asukkaat saattoivat kiiruhtaa ulos kuullakseen jyrisevää ääntä, joka epämieluisasti häiritsi talon ylhäistä rauhaa, niin Käthe piti parhaimpana puhua kohteliaammin kutsumattoman vieraan kanssa.

»Olette oikeassa!» sanoi hän nopeasti. »Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Hyvää päivää, herra tohtori. Olitte ystävällinen, kun vaivauduitte näin! Tehän huomasitte, että pelko saattoi minut aivan hämmennyksiin?»

»Pelkäsittekö minua?» hymyili jättiläinen astuessaan eteiseen, jonka oven Käthe kiiruhti sulkemaan. »Armollinen kreivitär, Daniel Juustopää ei tee kissallekaan pahaa.»

»Sepä on kaunista, Daniel Juustopää», vastasi Käthe mietiskellessään, minne hän voisi viedä vaarallisen ihmisen. Täällä eteisessä he eivät voisi seisoa, ja hänen omaan huoneeseensa? — Ei — mieshän haisi niin kauheasti tupakalta, että ilma olisi myrkytetty vielä kauan tämän jälkeen. Saliin? Jotta Kuki-täti voisi kohdata miehen, jos hän odottamatta palaisi. Seis! Makuuhuoneen vieressä oli Horstin pukeutumishuone, jossa saattoi avata akkunan — mainio ajatus!

»Olkaa hyvä ja astukaa tänne!» sanoi hän avaten oven ja meni edeltä sytyttämään kaasuliekin pöydän yläpuolelle.

Huone ei ollut suuri, mutta sangen kauniisti kalustettu. Pöydän luona, jolla oli siistintä- ja sotilastarpeita epäjärjestyksessä, koska palvelija ei vielä ollut korjannut niitä pois, oli kaksi mukavaa, vanhaa nojatuolia, ja seinän vieressä oli sohva. Pukupöytä, peili ikkunoiden välissä ja suunnaton vaatekaappi, jossa oli kreivi Kirchwaldin vaatteita, täydensivät kalustoa.

Käthe osoitti toista nojatuolia ja istuutui itse toisen käsipuulle.

»Te tulette selvitettyjen kirjeiden johdosta — eikö totta?» kysyi hän vapisten kärsimättömyydestä.

»Niin, ja minä olen ratkaissut kirjoitukset», vahvisti tohtori Juustopää arvokkaasti.

Käthe hypähti.

»Mitä? Näyttäkää minulle — pian!» puhui hän henkeään pidättäen ja leimuavin silmin.

»Heti, armollinen kreivitär!» vastasi tohtori ja viittasi lihavalla kädellään armollisesti kumartaen. »Suokaa minun ensin ilmoittaa, että kirjeissä oli käytetty kolmea järjestelmää, niinkuin otaksuin. Ymmärrätte hyvin, että tehtäväni ei ollut helppo ja että vain erikoistuntija, jolla on minun tietoni ja kokemukseni, saattoi keksiä ratkaisun. Siitä syystä — —.»

Käthe, joka vain vaivoin oli kyennyt hillitsemään kärsimättömyyttään, vaipui tuoliin, sillä hänen tarkka korvansa oli kuullut, että eteisen ovi avattiin ulkoa päin. Ja nyt kuului kannusten kilinää, ja hän kuuli miehensä kysyvän, oliko herrasväki kotona.

»Mieheni!» keskeytti Käthe tohtorin kuiskaten. »Hiljaa, ei sanaakaan. Hän ei saa tietää, että te olette täällä!»

Tohtori Juustopään suu jäi ammolleen hämmästyksestä.

»Mutta —», kuiskasi hän vihdoin vaistomaisesti.

Käthe tarttui molemmin käsin päähänsä.

»Hän ei saa tavata teitä täällä, ja nyt hän voi tulla tänne millä hetkellä hyvänsä», kuiskasi hän henkeään pidättäen ja katseli mielettömänä ympärilleen. »Teidän täytyy kadota, häipyä pois, hypätä ikkunasta!»

»Katkaistakseni kaikki luuni ja nikamani!» kuiskasi tohtori Juustopää harmistuneena. »Antakaa hänen tulla — mitä hän minulle tekisi? Eihän tämä ole rakkauskohtaus!»

»Hän ei saa nähdä teitä!» läähätti Käthe epätoivoisena. »Menkää tiehenne taikka hän surmaa teidät. Ryömikää sohvan alle!»

»Tehkää minut kyllin kapeaksi», ähkyi tohtori, joka nyt todella pelästyi ja hypähti seisomaan tirkistellen hurjin katsein ympärilleen.

»Hän surmaa teidät, jos hän tapaa teidät täällä!» vakuutti Käthe aivan poissa suunniltaan epätoivosta. »Odottakaa, nytpä keksin! Menkää vaatekaappiin, mutta nopeasti! Minä päästän teidät sitten pois.»

Vaatekaapissa oli kolme osaa. Hän aukaisi sen, jossa säilytettiin sivilivaatteita, tohtori ryömi tuskasta vapisten sisään ja Käthe ehti tuskin lukita oven, ennenkuin Kirchwald astui huoneeseen.

»Ah, oletko täällä, Käthe?» sanoi hän hyväntuulisena. »Olen etsinyt sinua kaikista huoneista — tulin tänään tavallista aikaisemmin. Mitä sinä täällä teet?»

»Minä?» kysyi Käthe hehkuvan punaisena. »Oh, minä olen tänään ottanut esille suuren metsästysturkkisi, niinkuin pyysit. Olimme pitäneet sitä pippurissa koiden varalta, ja nyt katsoin vain, oliko palvelija ripustanut sen kaappiin.»

»Monet kiitokset!» sanoi Kirchwald sydämellisesti. »Olipa mainiota, sillä Grünewaldin metsästys on määrätty huomiseksi, ja Boob ilmoitti minulle eilen, että lähdettäisiin tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. Kello seitsemän — muistaakseni!»

Näin sanoen hän otti hihankäänteestä vihreän kirjeen kiiltomatoineen, jonka hän oli saanut edellisenä iltana, ja hän veti vihreän paperin kirjekuoresta Käthen silmien edessä!!!

»Tuo — tuo kirje — onko se Boobilta?» kysyi Käthe aivan jähmettyneenä.

»Niin — aivan oikein, kello seitsemän», luki kreivi Kirchwald huomaamatta Käthen kiihtymystä ja heitti paperin pöydälle.

»Tuo — vihreä — kirje — Boobilta?» toisti Käthe, ja hänen kasvonsa pitenivät.

Kreivi Kirchwald nauroi.

»Kunnon Boob käyttää tuollaista ylellistä muotipaperia vain kurillaan», sanoi hän. »Minua naurattaa joka kerta, kun postissa tapaan tuollaisen pienen viheriän, joka suorastaan kerjää, että se huomattaisiin. No, jokaisellahan on makunsa —.»

»Mutta Anna —?» änkytti Käthe ajattelemattomasi, mutta ennenkuin kreivi Kirchwald ennätti kysyä, mitä hän tarkoitti, koputettiin ovelle ja palvelija astui huoneeseen kantaen molemmin käsin hopeamaljaa, ja maljassa oli kermavaahdon peittämä, herkullinen torttu.

»Terveisiä leipurilta! Tässä tuon 'taivaantortun'», ilmoitti hän iloisena.

Tietämättä mitä teki otti Käthe maljan palvelijalta, joka sitten katosi, ja katsoi ympärilleen, mihin hän voisi sen panna. Pöytä oli täynnä ja siinä olevat esineet eivät saaneet tulla kermavaahdon yhteyteen. Pukupöytä ei myöskään ollut sopiva paikka tortulle, mutta ehkä tässä tarjoutui sopiva tilaisuus houkutella Horst huoneesta?

Samassa silmänräpäyksessä tapahtui jotakin odottamatonta, harvinaista — kuului kuin kaukaista, mutta voimakasta aivastusta!