KÄTHEN SEIKKAILU.

Seuraavana aamuna Kuki-täti vitkasteli Käthen mielestä kolme kertaa kauemmin kuin tavallisesti, ennenkuin hän aamiaisen jälkeen lähti kamariherran kanssa kaupungille. Mutta tuskin hän oli oven ulkopuolella, ennenkuin Käthe puki salamannopeasti päällysvaatteet ylleen — Horsthan oli jo kauan aikaa ollut poissa — syöksyi ulos ovesta, alas portaita ja lähimpään raitiovaunuun.

Etsittyään hetken hän tuli Enkelinrantatielle — hänelle aivan tuntemattomaan kaupunginosaan — ja etsi numeron 177, joka oli vastenmielinen, savuttunut ja ikävä vuokrakasarmi.

Hetkiseksi hän pysähtyi jyrkkien pimeiden portaiden eteen, mutta joka on sanonut A, saa myös sanoa B. Katkun tähden hän painoi nenäliinaa nenäänsä vasten ja rupesi kiipeämään.

Pari naishaamua, jotka hän tapasi tiellään, vastasivat epäluuloisesti hänen »hyvään huomeneensa».

Vihdoin hän oli päässyt neljänteen kerrokseen ja seisoi oven edessä, johon oli kiinnitetty likainen käyntikortti kirjoituksineen: 'Fil. tohtori Daniel Juustopää.'

Käthe, jolla muuten oli vähän kokemusta, teki johtopäätöksen, että filosofia oli vienyt tämän tieteenviljelijän hyvin korkealle, nimittäin tämän kasarmin ullakkokerrokseen, mutta että hän ei ollut päässyt pitkälle opinnoissaan.

Joku toinen nuori nainen olisi ehkä kääntynyt tältä ovelta takaisin, mutta Kätheltä ei koskaan puuttunut rohkeutta. Kun hän oli aivan kokematon ja halveksi vaaroja, niin hän ei lainkaan ajatellut, millaiseen ryöväriluolaan hän saattaisi astua. Ainoa, mikä teki hänet levottomaksi, oli pelko siitä, että kunnon Boob oli ehkä antanut hänelle väärän osoitteen. No niin, silloin sai aivan yksinkertaisesti sanoa: »Anteeksi!» ja jälleen kompuroida alas.

Hän koputti voimakkaasti ovelle. Sisältä kuului jyrisevästi: »Astukaa sisään!» syvä, jotenkin karhea bassoääni, ja Käthe astui huoneeseen.

Ensin hän ei nähnyt mitään tupakansavun tähden — hyvin huonon ja haisevan. Mutta vähitellen hän erotti hämärässä valossa, joka tunkeutui sisään likaisen ikkunan läpi, vinoseinäisen huoneen, jossa oli kauhea epäjärjestys, tekemätön vuode, rautainen pesuteline, äärettömän pieni pesuvati likaisille vesineen, paperien ja kirjojen täyttämä kirjahylly ja lopuksi rautakamiini, jonka kylkeä vasten satumaisen paksu mies piteli huopatohvelisia jalkojaan.

Tämä jättiläinen istui piippua polttaen räsyisessä nojatuolissa. Hänellä oli yllään yönuttu, joka oli aivan riekaleina, päässä turkkilainen päähine ja likaisen kauluksen yläpuolella komeili lihava häränniska, paksut posket ja mahtava kaksoisleuka.

»Tohtori Juustopääkö?» kysyi Käthe toinnuttuaan hämmästyksestään.

»Olen kyllä. Miten voin palvella teitä?» vastasi hän matalalla äänellä.

»Olen kuullut teidän osaavan salakirjoitusta», sanoi Käthe, »ja olen tullut pyytämään, että selittäisitte kolme kirjettä.»

»Teille on ilmoitettu oikein», vastasi tohtori Juustopää mahtavasti. »Jos joku yleensä voi lukea tuollaista kirjoitusta, niin minä ainakin. Se on minun erikoisalani. Mutta olkaa hyvä ja istukaa!»

Käthen mielestä se oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä paitsi nojatuolia, johon hän ei millään ehdolla tahtonut istua, ei hän huomannut mitään istuimen tapaista.

Mutta jättiläinen käännähti, jolloin Käthe kauhukseen huomasi, että yönuttu oli aivan kulunut siitä paikasta, jolla, ihmisillä on tapana istua, ja että alusvaatteet näkyivät kehyksen sisältä. Kun jättiläinen oli näin ujostelematta osoittanut puvustonsa puutteet, niin hän laahasi nurkasta horjuvan tuolin, työnsi sillä olevat vaatteet likaiselle lattialle ja pyysi mahtavin käden liikkein Kätheä istuutumaan.

»Kiitoksia!» sanoi Käthe ja katseli epäluuloisena tuolia. »Seison mieluummin. Tässä ovat kirjeet. Tahdotteko olla ystävällinen ja kääntää ne minulle?»

Tohtori Juustopää ojensi lihavan oikean kätensä, otti kolme vihreää kirjettä, istuutui jälleen nojatuoliinsa, kiinnitti silmälasit perunanenälleen ja tarkasteli kirjoitusta otsa rypyssä.

»Tässä on käytetty kolmea järjestelmää», sanoi hän katsahtaen ylös.

»Mutta onhan se kuitenkin salakirjoitusta?» kysyi Käthe, »eikä mustalaisten eikä puolan kieltä tai muuta sellaista?»

»Luonnollisesti tämä on salakirjoitusta, mutta, niinkuin mainitsin, kolmea erilaista järjestelmää», nyökkäsi jättiläinen. »Mutta me selviydymme kyllä tästä. Daniel Juustopää voi kerskailla, että hän on tähän asti ratkaissut kaikenlaista salakirjoitusta — kaikenlaista, ymmärrättekö?»

»No, ryhtykää sitten selittämään?» komensi Käthe vapisten kärsimättömyydestä.

Tohtori Juustopää antoi silmälasiensa pudota nenältään.

»Kunnioitettu nuori rouva», sanoi hän suojelevin ilmein. »Ei edes minun kaltaiseni taituri voi ratkaista tällaisia arvoituksia yhtä helposti kuin te pudistelette kukkia puusta. Siihen tarvitaan aikaa.»

»Kuinka pitkä aika?»

»Se riippuu kirjoituksen laadusta. Olen toisinaan käyttänyt kokonaisen viikon yhden rivin tutkimiseen, sillä minun on täytynyt koetella enempää kuin sataa järjestelmää, ennenkuin olen päässyt selville. Mutta uskokaa huoleti nämä kirjeet minulle — minun luonani ne ovat suljetut ammattisalaisuuden sinetillä.»

Käthe huokasi.

»Ei ole siis muuta keinoa, jos tahdon päästä niistä selville», sanoi hän. »No, minä jätän kirjeet tänne. Saanko tietää niistä huomenna?»

»Saatte — mutta lopullista ratkaisua en voi luvata», kuului alentuva vastaus.

»Näkemiin siis», sanoi Käthe lyhyesti ja kääntyi lähteäkseen.

»Anteeksi — vielä jotakin armollinen rouva», sanoi tohtori Juustopää. »Ammattiperiaatteeni on, että pyydän pienen etumaksun työstäni.»

»Ahaa!» sanoi Käthe, joka ei lainkaan ollut ajatellut maksua. »Mitä tarkoitatte pienellä etumaksulla?»

Tohtori Juustopää kohautti olkapäitään.

»Aivan mitätöntä — vain periaatteen vuoksi», vastasi hän keveästi. »Voimmehan määrätä — hm — kymmenen markkaa.»

Käthe tarttui äänettömänä kukkaroonsa ja pani rahan kirjanoppineen oikeaan käteen.

»Vieläkö muuta?» toisti hän kuivasti.

»Tietysti, kunnioitettava rouva», kuului kohtelias vastaus. »Vieläpä hyvin tärkeää — kenen kanssa minulla on kunnia keskustella?»

Käthe astui epäluuloisena askeleen taaksepäin.

»Te tahdotte tietää nimeni?» kysyi hän. »Se on aivan turhaa. Minä haen kirjoituksen, kun se on ratkaistu ja maksan siitä, mutta sama kai on, onko nimeni Müller vai Schulze?»

Suuremmoisin käden liikkein ojensi jättiläinen vihreät paperit Käthelle.

»Siinä tapauksessa en suorita tätä tehtävää», sanoi hän kylmästi. »Daniel Juustopää on kunniallinen mies eikä mikään merirosvo, joka kalastaa sameassa vedessä. Hän palvelee vain avun tarpeessa olevia, jotka ilmoittavat nimensä. Joka ei uskalla ilmaista nimeänsä, sitä en voi auttaa.»

Käthellähän ei ollut kokemusta. Muuten hän olisi tyynesti ottanut vihreät kirjeet ja mennyt tiehensä, vaikkakin menetettyään kymmenen markkaa, jota Daniel Juustopää ei tietenkään antaisi takaisin. Koska Käthe ei kuitenkaan puuttuvan kokemuksensa tähden arvannut jättiläisen aikeita, niin hän antoi johtaa itsensä harhaan.

»Minulla ei ole mitään syytä salata nimeäni», sanoi hän kiihtyneenä. »Olen kreivitär von Kirchwald ja asun Potsdamerkatu l:ssä. Jos tahdotte tietää vielä jotakin, niin sanokaa se pian, sillä tätä tupakansavua ei kukaan tavallinen ihminen voi kauan kärsiä!»

»Armollisin kreivitär!» sanoi tohtori Juustopää ja virnisteli koko naamallaan. »Antakaa anteeksi, mutta rehellisen miehen tulee noudattaa periaatteitaan. Ei, minulla ei ole muuta kysymistä. Suotteko minun saattaa teidät vaunuihinne?»

»Ei, kiitoksia», sanoi Käthe lyhyesti ja loi kauhistuneen katseen tähän seuralaiseksi tarjoutujaan repaleisine yönuttuineen. »Voin aivan hyvin mennä yksinäni, te vilustuisitte helposti.»

Tohtori Juustopää mumisi jotakin, jota Käthe ei kuullut, sillä niin nopeasti hän lähti alas jyrkkiä portaita. Ja tänne hänen täytyi palata ties' kuinka monta kertaa kysymään, oliko tuo kauhea ihminen keksinyt ratkaisun. Hirveä ajatus! Kymmenen hevosta ei olisi voinut vetää häntä takaisin tohtori Juustopään salonkiin, ellei tuota salaperäistä »Annaa» olisi ollut olemassa.

»Niin, tuo 'Anna'! Mutta ole rauhassa, Käthe-raukka, pian on piinasi ohi.»