SALAPERÄINEN MIES VAATEKAAPISSA.

Kuului etäistä, mutta kuitenkin niin voimakasta aivastusta, että vaatekaappi tärisi.

»Mitä se oli?» sanoi Kirchwald kuunnellen.

Käthe oli pyörtymäisillään ja hänen täytyi asettaa torttumalja lähimmälle tuolille, sillä hän arvasi aivastuksen yhteydessä olevat asianhaarat. Kaapissahan oli metsästysturkki, josta hän oli juuri puhunut. Se oli ollut pippurissa koiden varalta, eikä sitä oltu kyllin hyvin tuuletettu. Onneton kirjanoppinut sai nyt hengittää hienoa, kutittavaa tomua ja — — —. »Hapshi! Atshi! Hatshu! Apshik!» kuului kaapista lakkaamatta, niin että raskaat huonekalut horjuivat kuin maanjäristyksessä.

Kreivi Kirchwald harppasi kaapin luo ja aukaisi sen, mutta hän oli lentää selälleen, sillä avonaisesta ovesta lensi suoraan hänen syliinsä suunnattoman paksu mieshenkilö, jonka lihavat parrattomat kasvot olivat siniset ilman puutteesta ja ponnistuksista koettaa tukahuttaa petollisia aivastuksia. Hänen pienet siansilmänsä olivat pöhöttyneet ja tulvillaan kyyneleitä.

Miehen liivit olivat melkein auki, sillä niitä piti kiinni vain yksi nappi, joka ruumiin äkkinäisen liikkeen tähden ei ollut ponnahtanut pois, kuten kuusi sen toveria.

Onneksi Kirchwald ei kuitenkaan kaatunut, vaan saattoi pitää miestä pystyssä.

»Hyvä herra!» alkoi hän, mutta vieras heilutti torjuen molempia käsiään ja rupesi uudestaan aivastamaan, kymmenen, kaksikymmentä kertaa peräkkäin. Samalla hän horjui edestakaisin ja vaipui sitten ähkyen lähimpään tuoliin.

Käthe ja Kirchwald olivat odottaneet äänettöminä, että tämä puuska menisi ohi. Kun nyt pahin oli voitettu ja säälittävä ihminen rupesi epäilyttävän puhtaalla, punaisella nenäliinalla puhdistamaan nenäänsä, joka oli paisunut toista vertaa suuremmaksi, niin Kirchwald huomasi, että oli aika pyytää selvitystä.

»Hyvä herra!» huudahti hän, »tahdotteko nyt ilmoittaa minulle kuka olette ja mitä tehtävää teillä on vaatekomerossani?»

»Kysykää rouvaltanne!» sähisi tohtori Juustopää, jonka loukattu ylpeys nyt heräsi. »Uhkauksin on hän pakottanut minut ryömimään tuonne ja hengittämään pippuria. Muuten, istunko minä jonkin päällä?» lisäsi hän.

Hän nousi vaivalloisesti ja paljasti silloin hämmästyneelle parille mahtavan ruumiinsa peittämän esineen — taivaantortun, joka erilaisine hyytelö-, kermavaahto-, marmelaadi- y.m. kerroksineen oli tarttunut hänen housujensa avaraan takaosaan, ja malja putosi rämisten maahan.

»Kuolema ja kirous!» huusi tohtori, käänsi päätänsä ja katseli olkansa yli. »Olenko tullut ryövärien luolaan, koska minulle asetetaan ansoja, minut suljetaan vaatekaappiin, jossa on pippuria, ja lopuksi minut takellutetaan inhoittavalla aineella. Hyvä herra, vaadin vahingonkorvausta!» hän ähkyi todellisen vihan vallassa.

Käthe oli kauan sitten voimattomana vaipunut toiseen nojatuoliin ja hän näki kauhukseen, että hänen miehensä kasvot tulivat purppuranpunaisiksi. Käthe pelkäsi vihanpurkausta, mutta Kirchwald koetti vain pidättää nauruaan.

Myöhemmin Kirchwald kertoi, että hän ei ymmärtänyt, miten hän saattoi voittaa iloisuutensa, mutta tosiasia on, että hän onnistui, ja vastauksen asemesta hän huusi palvelijaa, jota hän pyysi vapauttamaan vieraan siitä, mikä viisi minuuttia sitten oli ollut taivaantorttu.

Kostean sienen ja pyyheliinan avulla onnistui puhdistus kuitenkin, ei tosin täydellisesti, mutta sittenkin joihinkin määrin.

Toimituksen aikana vaikeni Kirchwaldin herrasväki, mutta palvelija ei voinut olla sanomatta yhä uudelleen:

»Mikä vahinko kauniille tortulle!» ja koko ajan viisas kirjanoppinut röhki, mylvi ja ähkyi.

Kun palvelija oli vienyt pois rievut, vahingoittuneen maljan ja taivaantortun koristaman tuolin, niin tohtori Juustopää huusi:

»Pukuni on kokonaan pilalla!»

»Ei suinkaan!» sanoi Kirchwald kohteliaasti. »Kemiallisessa pesussa häviävät jäljet kokonaan.»

»Vai niin! Ja sillä aikaa kuin takki on pesulaitoksessa, täytyy minun kai maata sängyssä?» virkkoi tohtori Juustopää ivallisesti. »Köyhyys ei ole mikään häpeä, ja sentähden en häpeä sanoa, että tämä puku on ainoani!»

Käthe ähkyi hiljaa, mutta Kirchwald ymmärsi viittauksen.

»Uskallanko tarjota teille vähän vahingonkorvausta!» sanoi hän ottaen kukkaronsa esiin.

»Vähän tuskin riittää minun mittaiselleni», vastasi jättiläinen.

Kirchwald otti rauhallisena esiin 50 markan setelin. Hän tunsi olevansa velvollinen maksamaan sen enemmän pippurin kuin taivaantortun tähden.

»Kyllä riittää», sanoi tohtori, joka otti vastaan setelin ja pani sen tahraiseen rahakoteloon, jossa Käthe näki vihreät kirjeet. Sitten tohtori otti nämä, punnitsi niitä hetken tärkeän näköisenä kädessään ja pani ne pöydälle.

»Tässä ovat vihreät kirjeet, rouva kreivitär», sanoi hän. »Olen kirjoittanut selityksen lyijykynällä sanojen alle. Palkkani on kaksikymmentä markkaa kappaleelta, siis ennen maksettu kymmenen markkaa tästä vähennettynä tasan viisikymmentä markkaa.»

Kirchwald katseli päätään pudistaen ensin vihreitä kirjeitä, sitten Juustopäätä, jonka ryhti johti mieleen roomalaisen keisarin. Lopuksi Kirchwald katsahti vaimoonsa.

»Onko oikein, Käthe?» kysyi hän rauhallisena.

Käthe oli aivan kadottanut puhelahjansa; hän vain nyökkäsi.

Sanoja tuhlaamatta Kirchwald otti vielä 50 markan setelin ja ojensi sen Juustopäälle, joka ahnaasti tarttui siihen.

»Vaaditteko vielä jotakin?» kysyi hän kohteliaasti, vaikka häntä halutti antaa voimakas korvapuusti.

»En — vaikkakin minun täytyisi saada lääkärin apua, koska hermoni ovat saaneet tärähdyksen», kuului häpeämätön vastaus, ja tohtori Juustopää leikitteli napilla, joka vielä oli liiveissä.

»Oh», sanoi Kirchwald, »unohdin, että ette tarvitse vain puhdistajaa, vaan myös räätäliä. Luuletteko, että viisi markkaa riittää näihin molempiin?»

Jättiläinen kohotti lihavat kasvonsa, sulki silmänsä ja laski.

»Sanokaamme seitsemän markkaa, niin riittää hyvin», virkkoi hän armollisesti.

Kirchwald punastui jälleen, mutta hän hillitsi itsensä ja otti kymmenmarkkasen kukkarosta.

»Koska varmaankin vaaditte korvausta kenkien kulumisesta matkalla täältä, niin uskallan antaa kymmenen markkaa», sanoi hän ylenmäärin kohteliaasti. »Ja nyt on minulla kunnia toivottaa teille hyvää yötä, ennenkuin päähäni pälkähtää vaatia korvausta turmeltuneesta tortusta ja litistyneen maljan korjauskustannuksista.»

Tohtori Juustopään pienet siansilmät tulivat luonnottoman suuriksi, mutta hän ymmärsi, että oli aika lähteä paluumatkalle. Kuitenkin hän vielä kerran asestautui arvokkuudellaan, tai sillä, mitä hän kunnioitti tällä nimellä.

»Olen aivan erehtynyt teidän suhteenne, hyvä herra», sanoi hän mahtipontisesti, »sillä nyt ymmärrän, että pidätte pippurin puoleksi sokaisemaa ihmistä vastuunalaisena siitä, mihin hän istuu. Onko nojatuoli sopiva paikka tortulle — —?»

Pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä Kirchwald oli avannut oven ja tohtori Juustopää ymmärsi tätä mykkää kieltä. Hän vaikeni, kumarsi Käthelle ja lähti huoneesta, seurasi talon herraa eteiseen ja puristautui eteisen ovesta ulkoeteiseen.

Kun tilanne nyt tuntui julkisemmalta ja turvallisemmalta, niin tuli hän jälleen hävyttömäksi.

»Olen näiden äkkinäisten tapausten aikana kokonaan unohtanut esittää itseni», sanoi hän itserakkaana. »Nimeni on Juustopää — filosofian tohtori Daniel Juustopää. Ehkä olette ystävällinen ja suosittelette minua tuttavillenne salakirjoituksen taitajana ja kaikenlaisten valtiollisten lentolehtisten laatijana.»

Miehen suuremmoinen julkeus poisti Kirchwaldin vihan, ja hänen täytyi vasten tahtoaan hymyillä.

»Suosittelen kyllä monipuolista viisauttanne», sanoi hän. »Epäilen kuitenkin, ovatko ystäväni teitä kohtaan yhtä suopeita kuin minä. Hyvää yötä!»

Ja hän sulki eteisen oven.