BOOB AUTTAA.

»Niin, ei kai ole muuta neuvoa», toisti Käthe itsekseen. »Minun pitää kai itse mennä! Kukapa muu menisi? Kuka? Haa!»

Hän löi kädellään otsaansa.

»Boob auttaa minua!» huudahti hän ääneen. »Luonnollisesti Boob! Miksi en heti ajatellut häntä sen sijaan että ryhdyin toimimaan tuon vanhan tohvelisankarin kanssa? Boob — ei kukaan muu kuin Boob?»

Käthe tuli jälleen iloiselle tuulelle, ja jos Kuki-täti toivoi tapaavansa hänet happamena ja loukkaantuneena, kun hän tuli kahisten teetä juomaan, niin hän erehtyi, sillä Käthe uhkui iloa ja puhui niin lennokkaasti, että Kuki-täti ei koettanutkaan nuhdella häntä, vaan kuunteli vain suuttuneena.

Kello kahdeksan aikaan kreivi Kirchwald saapui kotiin mukanaan mainittu perheen ystävä. Suurella ylpeydellä Käthe esitti tädille Hollannin lähettilään Jonkheer van Boobin.

Pian olikin nuori mies loihtinut armollisen hymyn rouva von Diestelcampin kasvoille huolimatta tämän ennakkoluuloista nuorta aatelismiestä kohtaan, jonka mieliruokaa oli sianliha ja paistetut perunat.

Herra van Boob oli ulkonaisesti täydellinen keikari. Hänellä oli hienon hieno takki, moitteeton kaulus ja kaulaliina. Napinreiässä komeili tuore ruusu, ja hänen päässään oli tarkasti tehty jakaus, joka todisti, että tätä henkilöä eivät muut huolet painaneet.

Tuoreissa, pyöreissä kasvoissa hyvin hoidettuine, rohkeasti ylös kääntyvine viiksineen loisti pari hyvää, iloista lapsensilmää, jotka yhdessä hänen sianliha- ja perunarakkautensa kanssa tekivät hänen olentonsa, huolimatta keikarimaisuudesta, viattomaksi ja rakastettavaksi ja osoittivat todeksi vanhan sananparren, että koiraa ei ole karvoista katsominen.

Käthe tervehti vierasta myrskyävän iloisesti, mikä aina on selvin todiste viattomasta ystävyydestä, etenkin kun hänen tervehdykseensä vastattiin samalla tavalla.

Kreivi Kirchwald, joka huomasi Kuki-tädin happamen hymyn tämän tervehdyskohtauksen aikana ja jolla oli siitä tavattoman hauskaa, ei voinut olla sanomatta:

»Nyt näet, täti, miten hellästi otamme vastaan rakkaan, vanhan Boobimme.»

»Minä näen ja ihmettelen sitä!» vastasi täti. »Silmäni ovat aina avoinna, rakkahin Horst.»

»Sitä parempi!» sanoi Kirchwald iloisesti.

Ilta oli todella hauska. Tosin herra von Diestelcamp oli hieman nolona, mutta hänhän ei koskaan keskustellut erittäin vilkkaasti, ja hänen hiljaisuuttaan ei sentähden huomattu. Mutta hilpeä mieliala tarttui Kuki-tätiinkin, sillä Boob tunsi monia hänen tuttaviaan ja oli hyvin huomaavainen häntä kohtaan.

Hullunkuriset kertomukset, joita hänellä oli joukoittain varastossa ja joita hän pyytämättä sirotteli ympärilleen, eivät myöskään olleet aiotut luomaan »kiristynyttä» mielialaa. Kirchwald ja Käthe auttoivat häntä uskollisesti, ja vaikka Boobilla puheliaisuudestaan huolimatta oli ruokahalu, jota meidän aikamme onneksi pitää vain terveyden merkkinä, mutta jota edelliset sukupolvet sanoivat »sivistymättömäksi» ja »sopimattomaksi», niin hän kuitenkin oli tädin suosiossa, kun noustiin ja palattiin saliin.

Mutta nyt oli Käthen aika toimia, ja innoissaan hän uhrasi sydämettömästi oman puolisonsa eli, toisin sanoen, järjesti nopeasti peliseurueen. Ennenkuin kukaan huomasikaan, istui hänen miehensä Diestelcampien kanssa pöydän ääressä ja pelasi vistiä.

»Tuollainen pieni peli illallisen jälkeen on välttämätön Kuki-tädin terveydelle», vakuutti hän rakastettavasti. »Horst olisi onneton, jos tädiltä kiellettäisiin se, ja herra van Boob kestää kai puoli tuntia minun kanssani, vai mitä?»

Boob vakuutti tietysti, että hän oli äärettömän onnellinen saadessaan puhella hetkisen rakastettavan emäntänsä kanssa, mutta Kuki-täti pyysi suloisesti hymyillen häntä neljänneksi pelaajaksi. Käthehän voisi katsella. Tämä ei kuitenkaan miellyttänyt Kätheä eikä sopinut hänen suunnitelmiinsa.

»Eikö mitä», vastusti hän vieraansa puolesta, ennenkuin tämä ehti vastata. »Herra van Boob pelaa vistiä niin huonosti, vai mitä? No niin, mutta joka tapauksessa hän ei pelaa niin mainiosti kuin sinä, täti. Teidän on paljon hauskempi pelata kolmisin.»

»Kas niin, nyt pelastin teidät loistavasti haukkumisista vistissä», kuiskasi hän Boobille ja veti hänet mukanaan salin nurkkaan.

Kun Kuki-täti alkoi, niin Kirchwald meni hakemaan lamppua ja kulki nurkassa olevan parin ohi.

»Teitpä hävyttömästi, Käthe», kuiskasi hän. »Tänään olisit ainakin voinut säästää minua.»

Käthe katseli miestään hieman katuvaisena ja omantunnon vaivoissa, sillä Kuki-täti oli noita kauheita vistin pelaajia, jotka pääasiallisesti kuluttavat ajan pelipöydän ääressä kertomalla laajasti, miten olisi käynyt, jos jollakin olisi ollut parempi kortti ja jotka eivät koskaan tiedä, mikä on valtti tai kuka on joutunut pelistä, ja jotka periaatteesta eivät koskaan kunnioita kolmen miehen salamerkkejä. Käthe tiesi kaiken tämän — hän tiesi, miten hänen miehensä kärsivällisyys joutui koetukselle, kun hänen piti pelata Kuki-tädin kanssa, mutta vihreä kirje salaperäisille Annoilleen oli niin vanginnut hänen tunteensa, että katumus tukahutettiin alkuunsa.

»Ah, yksi peli menee pian», sanoi hän.

»Niin, mutta kun leijona on maistanut verta, niin seuraa toinen ja kolmas», murisi Kirchwald lamppunsa takana kantaessaan sitä pelipöydälle.

Kuki-täti, joka istui niin, että hän saattoi nähdä Käthen ja Boobin, piti siveellisenä velvollisuutenaan häiritä heidän seurusteluaan.

»Ehkä herra van Boob tahtoo katsella?» ehdotti hän.

»Varjelkoon», sanoi Käthe. »Herra van Boob vihaa ihmisiä, jotka seisovat tirkistelemässä. Ja mitä et tahdo itsellesi tehtävän, älä tee sinäkään muille — on herra van Boobin periaate.»

»Horst, annatko todella Käthen istua tuolla?» kuiskasi Kuki-täti veljensä pojalle pöydän yli.

»Käthen? Oh, hänen on vallan hyvä tuolla», vastasi Kirchwald.

Ja peli alkoi.

Tuskin oli Kuki-täti alkanut esitelmöidä korteista, kun Käthe teki hyökkäksensä.

»Sanokaahan minulle, herra van Boob, ennenkuin unohdan», keskeytti hän toverinsa, joka kertoi viimeisistä hovitanssiaisista, »onko salakirjoitus teistä mielenkiintoista?»

Boob näytti sangen hämmästyneeltä.

»Minustako, kreivitär? Ei hituistakaan!» tunnusti hän rehellisesti. »Näettekö — sen lukeminen on kauhean vaivalloista ja ikävää, ja kirjoittaessa on pidettävä silmät avoinna ja järki selvänä. Muuten kaikki käy päin honkia!»

»Vai niin arvelette», sanoi Käthe osaaottavasti, mutta hieman hajamielisesti, sillä hän mietiskeli, antaisiko hän Boobin kääntää kirjeet, kun tämä nyt kerran näytti ymmärtävän salakirjoitusta. Mutta ei, se ei käynyt päinsä — kukapa tietää, mitä niihin oli kirjoitettu — ja tuo Anna — ei, se ei käynyt päinsä.

»Kysyn sentähden, että —», jatkoi hän ja hänen kekseliäät aivonsa etsivät kelvollista selitystä. »Eräs ystäväni on kysynyt minulta, onko täällä Berliinissä ketään, joka opettaa tai lukee salakirjoitusta. Hän toivoo saavansa selityksen asiakirjaan, johon on kirjoitettu salakirjoitusta. Mutta miten löytäisin sellaisen ihmisen? Silloin johtui mieleeni kysyä teiltä?»

»Hm — niin — odottakaa hetkinen, kreivitär — minusta tuntuu, kuin olisin kuullut miehestä, jolta kysytään neuvoa sekavissa asioissa — kunpa muistaisin kuka minulle kertoi —.»

»Mutta onhan samantekevää, kuka kertoi!» keskeytti Käthe hänet. »Pääasiahan on miehen nimi — tarkoitan salakirjoitusmiehen.»

»Luonnollisesti, kreivitär, siitähän se juuri riippuu. Se oli naurettava nimi — —.»

»Schulze? Möller?» kysyi Käthe.

»Ei se ollut niin tavallinen nimi», sanoi Boob, joka silminnähtävästi tutki muistilokeroitaan. »Kunpa vain muistaisin, kuka sanoi minulle sen — —.»

»Mutta, herra van Boob —.»

»Niin, silloin voisin kysyä häneltä. Hän asuu Enkelinrantatien varrella. Tiedän sen — —.»

»Kuka?»

»Salakirjoitustaituri. Mutta numeron olen unohtanut.»

»Ja nimen myös», huokasi Käthe. »Mitä Enkelinrantatie hyödyttää minua, kun en voi löytää enkeliä. On helppo sanoa: viidellä pennillä juustoa, mutta mitä lajia.»

»Juustopää!» huusi Boob säteilevin kasvoin, niin että Käthe hypähti pelästyksestä, ja kolme hämmästynyttä silmäparia suuntautui heihin pelipöydän luota.

»Mitä?» sanoi Käthe. »Miksi huudatte: Juustopää? Minähän toistin vain tavallisen sananparren täällä Berliinissä.»

»Tiedän — tiedän», jatkoi Boob säteillen. »Mutta juuri tuo sananparsi palautti nimen mieleeni. Hänen nimensä on Juustopää. Eikö se ole kummallinen nimi? Jos olisin sen niminen, niin muuttaisin sen heti?»

»Minä myös», vakuutti Käthe. »Koska nyt tiedämme nimen, ei meidän tarvitse puhua enää asiasta. Ystäväni tahtoo pitää sen salassa. Ettehän puhu siitä muille. No, nyt voitte kertoa taas hovitanssiaisista, herra van Boob!»

Ja Boob totteli käskyä ja oli viiden minuutin kuluttua unohtanut Käthen kysymyksen.

Peli loppui ja ilta samaten. Herrat lähtivät kolmisin ulos juodakseen viiniä jossakin konserttisalissa. Vastoin odotustaan sai kamariherra Kuki-tädiltä armollisen luvan sillä ehdolla, että hän olisi määrätyllä kellonlyönnillä kotona.

Kun Käthe oli onnellisesti saanut Kuki-tädin tämän huoneeseen, toisin sanoen, oli päässyt taitavasti tädistä ja hänen keskusteluhalustaan, niin hän syöksyi miehensä huoneeseen, käytti puoli laatikollista tulitikkuja, ennenkuin hän kuumeisessa kiireessään sai tulen syttymään, ja rupesi tutkimaan osoitekalenteria.

»F, G, H, I—», mutisi hän, kunnes löysi etsimänsä kirjaimen. »J, u, u, s, t, o — Juustopää! Tuossa hän on. Juustopää, Daniel, filosofian tohtori, Enkelinrantatie 177, neljäs kerros. Neljäs kerros, onpa se kovaa — — mutta mitä kaikkea voi tehdäkään, jotta saattaisi näyttää vanhalle, myrkylliselle tädille, että vihreät kirjeet, joissa on kiiltomato päällä, ovat viattomimpia papereita maailmassa!»

Pettäen itseään näin kauniisti kömpi Käthe vuoteeseensa. Huomenna olisi asia ratkaistu, Jumalan kiitos! Ihmeellistä kyllä hänestä ei tuntunutkaan niin kevyeltä tätä ajatellessaan kuin hän oli odottanut.

Hän ei voinut kieltää, että hän ei ollut rehellinen Horstia kohtaan ja että kirjeitä, joita käytettiin tällä tavoin, saattoi pitää varkaan tavarana — vaikkakin ne olisi löydetty paperikorista.

Mutta tuo »Anna» sovitti kaiken, ainakin sai kelvata jonkunlaiseksi sovitukseksi.

Käthe ei mitenkään tahtonut kysyä mieheltään tuosta »Annasta», mutta vielä vähemmin hän antoi tuon kirotun »Annan» varjon langeta hänen ja hänen miehensä väliin.

Mustasukkaisuuttako? Tuota »Annaa» kohtaan? Sepä vielä puuttuisi — mutta, mutta —.