SETÄ PETTÄÄ.

Päivällistä syötiin.

Käthe, joka oli hyvin iloinen siitä, että hän pian saisi tietää vihreän kirjeen salaisuuden, jutteli kaikenlaista, kamariherra säteili ja kreivi Kirchwald tuli jälleen hyvälle tuulelle nähdessään nuo kaksi iloista, sillä Diestelcampin onnettoman kosinnan muisto ja Kuki-tädin mustasukkaisuus kiihoittivat suuressa määrin hänen nauruhermojaan.

Ainoastaan viimeksi mainittu arvoisa rouva istui hiljaisena ja surullisena, pitäen tarkasti silmällä miestään ja Kätheä. — Käthe huomasi sen luonnollisesti ja katsoi miestään niin, että nuori pari purskahti nauruun. Vaivoin he sitten saattoivat selittää jotenkin uskottavasti naurun syyn.

»Tänä iltana olemme kotona», sanoi Kirchwald, »sillä Boob tulee meille teetä juomaan.»

»Suuremmoista!» huudahti Käthe. »Silloin valmistan hänen mieliruokaansa: sianlihaa ja paistettuja perunoita. Sitä ruokalajia hän käsittelee kuin taituri.»

»Boob? Kuka on sellainen Boob?»

Näin kysyen Kuki-täti suvaitsi rikkoa vaitiolonsa. Ja sitten hän jatkoi:

»Eipä silti, että mieltäni kiinnittäisi ihminen, jolla on sellainen maanmoukan maku.»

»Boob maanmoukka!» virkkoi Käthe hymyillen. »Kiitoksia vain! Hän on hieno, täti, oikea hienouden esikuva, vaikkakin hän pitää sianlihasta ja paistetuista perunoista.»

»En voi ymmärtää sellaista», sanoi Kuki-täti terävästi.

»Jonkheer van Boob on hollantilaisen lähetystön jäsen», selitti Kirchwald, »tämän talon rakastettava ystävä.»

Kuki-täti vaikeni, mutta hänen miehensä sanoi:

»Minä tunnen hänet. Hän oli kerran ministerin mukana Nordlandissa. Hän on todella ulkonaisesti moitteettoman hieno, ja hänen käytöksensä on luonnollinen, varma ja voittava.»

»Boob on helmi», virkkoi Käthe, mutta täti rypisti kulmiaan.

»Tuntuu kummalliselta, kun vaimo miehensä läsnäollessa kutsuu toista miestä helmeksi», sanoi hän terävästi.

»Vai niin!» sanoi Kirchwald nopeasti. »On kai parasta sanoa niin miehensä läsnäollessa — vaikkakaan siinä ei ole mitään pahaa. Sitäpaitsi on olemassa monenlaisia helmiä, eikä epäilystäkään, etten minä olisi parhaimpien joukossa!»

»Ilmaisin vain rehellisen vakaumukseni», sanoi Kuki-täti, äänessä sellaista nöyrää kainoutta, joka on omiaan herättämään raivoa, kun tietää, että siinä piilee juuri kainouden vastakohta.

Onneksi ei kukaan kuitenkaan raivostunut, ei edes Käthe, joka oli vähemmän maltillinen kuin muut. Mutta tottumus on toinen luonto, eikä kukaan vastustanut Kuki-tätiä, mikä oikeastaan oli epäkohteliaisuus.

Päivällisen jälkeen »nuori» Diestelcampin aviopari vetäytyi huoneeseensa nauttiakseen tavanmukaisesta päivällisunesta, mutta Käthe ennätti kuitenkin kuiskata kamariherralle, että tämä tapaisi hänet kello neljä, kuten oli luvannut.

Kunnon Diestelcamp pitikin sanansa, mutta hän ei kuitenkaan ollut valmis lähtemään ulos. Päinvastoin hän hiipi hyvin nolona saliin, jossa Käthe tuli häntä vastaan jännityksestä hehkuen.

»Vai niin, nyt siis kaikki ratkeaa!»

Näin hän ilmaisi mielipiteensä asiasta.

Kamariherra yski, niisti kolme kertaa ja puhdisti nenäänsä.

»Tietysti», kuului sitten hitaasti, »tarkoitan, että olisin suunnattoman iloinen, jos voisin auttaa teitä, kallis sukulaiseni. Kuitenkin — niin — hm — rakas vaimoni on sitä mieltä, että minä mieluummin jättäisin — —.»

»Mitä?» huusi Käthe mielettömänä. »Oletteko lörpötellyt?»

»O! — — —», änkytti kamariherra.

»Niin juuri, lörpötellyt!» kuului harmistunut vastaus.

Herra von Diestelcamp tuli arvokkaan näköiseksi.

»Armollisin sukulaiseni, kun joku asia on uskottu minulle vaitiolon sinetillä varustettuna, niin ei kidutuspenkkikään voi puristaa salaisuutta minulta», sanoi hän arvokkaasti. »Täytyihän minun kuitenkin kertoa vaimolleni, että olin luvannut toimittaa teille erään asian. Vaimoni kehoituksesta huolimatta en kertonut hänelle, mikä tämä asia oli. Mutta kun hän ehdottomasti kielsi minua ryhtymästä tähän tehtävään, niin minun täytyi taipua. Vaimoni sanoi, että Horst ei pitäisi siitä.»

»Oh, lorua!» sanoi Käthe ja loi uuteen setäänsä niin armottoman katseen, että tämä vasten tahtoaan astui askeleen takaisin. »Jos Kuki-täti pitää veljenpoikaansa sellaisena aasina, niin ei kai teidän tarvitse olla yhtä tyhmä!»

»Ei tietystikään», myönsi kamariherra. »Mutta siitä huolimatta lienee paikallaan, että minä tässä tapauksessa noudatan rakkaan vaimoni toivomusta ja — —.»

»Jatkakaa vain samalla tapaa!» keskeytti Käthe hänet halveksivasti ja lisäsi hymyillen: »Ettekö saanutkin oikean kotiripityksen, pikku setä? No, sulattakaa se nyt oikein kunnollisesti ja suudelkaa sitten tohvelia, jota hän pitää niskanne päällä. Se on oleva suloinen ies — vai mitä?»

Kamariherra vääntelehti Käthen pilkatessa. Hän oli puoleksi iloinen, että oli päässyt niin vähällä, puoleksi häpeissään, kun hänen lävitseen oli nähty.

»Käyttäkää minua toiste», sanoi hän, kun ei tahtonut vastata Käthen viimeiseen kysymykseen. »Voitte olla varma, että minä raskain sydämin tässä erikoisessa tapauksessa rikon lupaukseni.»

»'Tähän oli minun pakko'», lausui Käthe siteeraten jonkun tunnetun henkilön sanoja. Sitten hän meni ovelle, avasi sen ja lohdutteli nolostunutta sukulaistaan. »Älkää pelätkö, hän ei kuullut mitään, pikku setä. Voitte rauhallisena mennä takaisin lohikäärm — — tarkoitan, kunnioitetun tätini luo.»

Se oli nopea kosto — — — Käthe ei sellaisissa tapauksissa ollut koskaan hidas.

Setä Diestelcamp hiipi ulos syvään kumarrellen, ja Käthe jäi voittajana tantereelle, vaikkakaan voiton hedelmät eivät olleet suuret.

»Jos kaikki jatkuu niinkuin on alkanut, niin iloitse, Habakuk-setä!» ajatteli hän vahingoniloisesti. »Mitä minä nyt tekisin? Menen itse tiedonantotoimistoon? Niin, ei kai ole muuta neuvoa.»