MASENTUNUT TÄTI JA AVULIAS SETÄ.

Kun Käthe syvissä mietteissä lähti huoneesta, tapasi hän käytävässä Kuki-tädin, joka oli ulos menossa.

»No», sanoi täti terävästi. »Oletko nyt miettinyt kylläksi, lapseni?»

»Miettinyt», kysyi Käthe, jonka ajatukset olivat toisaalla. »Mitä?»

»Aina verukkeita!» sanoi Kuki-täti kärsimättömästi. »Oletko miettinyt sitä, että käyttäydyit sopimattomasti minua kohtaan, kun et tahtonut sanoa tuon hovineidin nimeä?»

»En ole», vastasi Käthe aivan rauhallisesti.

»Ahaa, sinä olet vain miettinyt vihreitä kirjeitä?»

»Vihreät kirjeet tunnen paremmin kuin sinä», vastasi Käthe reippaasti, »mutta olen miettinyt sitä, miten kaunista on, kun vanhemmat henkilöt kostavat nuorille siten, että arvokkuutensa suojassa pelkurimaisesti tähtäävät heihin myrkytettyjä nuolia. Pidän sitä kelvottomana ja olen varma, että setä Diestelcamp pitää sitä halpamaisena.»

Huolimatta nuoruudestaan tunsi Käthe sukulaisensa ikäänkuin vaistomaisesti, ja täti kalpenikin.

»Halpamaisena!» toisti hän. »Aiotko siis kertoa miehelleni keskustelustamme?» hän änkytti.

»Jos sanot hyökkäyksiäsi minua vastaan keskusteluksi, niin aion todella kertoa sen miehelleni ja setä Diestelcampille, niin että he saavat olla tuomareina», vastasi Käthe mahtavasti. »Minun täytyy puolustautua tädin hyökkäyksiä vastaan; muuten ne varmaan muuttuvat käsikähmäksi.»

Jos Kuki-täti olisi matkustanut seuraavana päivänä, olisi hän ehkä uskaltanut uhmailla Kätheä vastaan. Mutta hän aikoi viipyä vielä neljätoista päivää eikä hänellä ollut sentähden halua riitautua perheen kanssa, joka, vaikkakin vastahakoisesti, oli ollut niin vieraanvarainen, ettei hänen tarvinnut mennä kalliiseen hotelliin.

»Rakas lapsi», sanoi hän sentähden imelästi, »minähän sanoin sinulle jo edeltäpäin, että ei pidä punnita kultavaa'alla jokaista sanaa, joka lausutaan kiihtymyksen vallassa.»

»Ja minä sanoin jo sinulle», keskeytti Käthe hänet, »että tämä ei ole mikään anteeksipyyntö. Tiedän jo edeltäpäin, mitä mieheni sanoo tästä asiasta, ja setä Diestelcampin mielipiteen saamme helposti tietää.»

Kuki-täti ei tahtonut tietää enempää tästä asiasta, sillä hetken kuluttua hän sanoi:

»No niin — jos ehdottomasti tahdot — muuten teet aivan väärin, kun vaadit minua suostumaan määräyksiisi, mutta ei mitään sääntöä ilman poikkeusta — — — sanalla sanoen, pyydän sinulta anteeksi sanojani, jos ne olivat liian ankaria.»

»Hyvä! Kiitos!» vastasi Käthe kuivasti. »Mutta samapa se. Minä annan anteeksi sillä ehdolla, että heti nostan metelin, kun sinä jälleen uudistat hyökkäyksesi. Kunnianloukkauksia en kärsi, teidän armonne, ja annan sinulle sanani, että toiste ei satu tällaista.»

Nyt tapahtui sellaista, mitä ei kukaan olisi uskonut. Kuki-täti kuunteli hiljaisena tarmokkaita sanoja ja lähti nöyränä pois, »käydäkseen yksin joulumarkkinoilla». Tapahtuu useinkin niin, että hävyttömin laskee lippunsa kuullessaan päättävän sanan.

»Jokainen mato kiemurtelee, kun sitä polkee», mutisi Käthe harmistuneena, kun eteisen ovi sulkeutui Kuki-tädin mentyä. Sitten hän vetäytyi huoneeseensa syventyäkseen vihreitten kirjeitten salaisuuteen, kunnes hän oli aivan pyörällä päästään.

* * * * *

Herra von Diestelcamp tuli kotiin aikaisemmin kuin hänen puolisonsa ja kreivi Kirchwald. Kun hän oli vienyt kääröt huoneeseensa, lähti hän seurusteluhuoneeseen opettaakseen Coco-papukaijalle uuden sanan — turha vaiva, jalolla eläimellä oli periaate, että viisaan täytyy osata vaieta, jotta hän näyttäisi vielä viisaammalta, ja sentähden lausui se aina vain sen yhden sanan, joka muodosti sen sanavaraston.

»Tahtooko Coco sokeria?» houkutteli kamariherra ulkomaista lintua. »Jos Coco tahtoo sokeria, täytyy Cocon sanoa ensin: 'Hyvää huomenta!'»

»Sarvikuono!» raakkui lintu ja pöyhisti höyhenensä.

»Hyi, hyi!» sanoi kamariherra kuin puhutellen pientä lasta, »Coco ei saa olla itsepäinen. Näkeekö Coco tätä herkullista sokeripalaa? Herkkua, hyvää herkkua, jota Coco niin mielellään syö. Siis: 'Hy—vää— huo—men—ta!'»

»Sarvikuono!» mumisi kaija lempeästi nuhdellen.

»Älkää turhaan vaivautuko, setä!» sanoi Käthe hymyillen, kun hän astui huoneeseen. »Siitä ei ole mitään hyötyä! Koetin suurella vaivalla opettaa sitä sanomaan 'Senkin aasi!' mutta se ei tahtonut oppia. Mutta, setä, tahdon kysyä teiltä jotakin!»

»Olen palvelijanne, rakas sukulaiseni!» vakuutti kamariherra hienoimmalla hovimiesäänellään.

»Hyvä, asetan teidät koetteelle!» sanoi Käthe innokkaasti. »Siis kysyn ensin: voitteko säilyttää salaisuuden?»

Herra von Diestelcamp hymyili suloisesti.

»Luulen voivani», vastasi hän ja antoi sokeripalan papukaijalle.

»Niin tietysti», kiiruhti Käthe vakuuttamaan. »Tarkoitin luonnollisesti sitä, tahdotteko salata jotakin Kuki-tädiltä?»

»Kun salaisuus uskotaan vain minulle, niin ei edes vaimoni saa tietää sitä», vakuutti hän juhlallisesti.

»Suuremmoista!» huudahti Käthe ihastuneena. »Minä kertoisin kyllä salaisuuden Horstille, sillä Horsthan on mies, mutta Kuki-täti — eikö totta, setä, Kuki-täti ei voi säilyttää salaisuutta?»

Herra von Diestelcamp niisti ja puhdisti hyvin huolellisesti nenäänsä.

»Siitäkö me oikeastaan puhuimme?» kysyi hän kostein silmin ja sivuutti siten viisaasti kysymyksen.

»Emme», vastasi Käthe rehellisesti, »tämä oli vain pieni poikkeus, joka oli tarpeeton, koska te vakuutitte minulle, että Kuki-täti ei saisi vihiä salaisuudesta, jonka uskon teille — kuuletteko, teille yksin.»

»Kuulen!» nyökkäsi kamariherra käsi sydämellä.

»Suuremmoista!» virkkoi Käthe vetäen paperin taskustaan. »Siis, olkaa hyvä ja lukekaa mitä tähän on kirjoitettu ja kääntäkää se minulle.»

Näin sanoen hän antoi kamariherralle paperin, johon hän oli huolellisesti jäljentänyt pisimmän vihreän kirjeen sisällön.

Herra von Diestelcamp otti silmälasinsa, puhdisti ne huolellisesti ja katseli sitten kauan rypistetyin kulmin tärkeätä asiapaperia.

»Hm», tuumi hän lopulta, »ellette, kunnioitettu sukulaiseni, laske rakastettavaa leikkiä, niin voin melkein väittää, että vain järjetön ihminen on kirjoittanut tämän.»

»Ahaa, se ei siis ole puolan kieltä?» huudahti Käthe pettyneenä.

»Puolan kieltä!» toisti herra von Diestelcamp. »Ei, puolan kieltä se varmasti ei ole. Uskallan sanoa sen, vaikkakin tunnen vähän tuota kieltä. Mutta — mieleeni johtui jotakin: eiköhän tämä liene salakirjoitusta?»

»Habakuk-setä!» huusi Käthe liikutettuna. »Meidän välillämme vallitsee sielujen sopusointu! Ajatelkaa, minä olen ajatellut aivan samaa. Miten merkillistä?»

»Niin, ja sitten?» virkkoi kamariherra.

»Ja sitten?» kysyi Käthe henkeään pidättäen.

»Salaperäistä», vastasi kamariherra.

»Ja sitten», ähkyi Käthe, joka oli menettänyt vähäisen kärsivällisyytensä. »Tahdon tietää, mitä tämä kirjoitus merkitsee.»

»Ah, mitä se merkitsee! Rakkahin sukulaiseni, miten tietäisin sen? En ymmärrä salakirjoitusta», kuului avuton vastaus. »Luulin, että te sen ymmärsitte ja tahdoitte näyttää minulle, mitä tuohon on kirjoitettu.»

»Oh, tyhmyyksiä! Ettekö siis ymmärrä, mitä tahdon, Habakuk-setä? Tahdon tietää, mitä tälle paperille on kirjoitettu — minun täytyy tietää», huusi Käthe, joka nyt oli kokonaan menettänyt kärsivällisyytensä. »Jos olisin tiennyt, ei minun olisi tarvinnut kysyä. Ymmärrättekö?»

»Täydellisesti», vakuutti kamariherra. »Koska minä kuitenkin olen yhtä taitamaton kuin te, niin, tarkoitan, että vain tässä tapauksessa, armollinen sukulaiseni — —»

»Oh, antakaa 'armollisen sukulaisenne' olla rauhassa!» keskeytti Käthe epätoivoisena. »Joku toinen voi olla armollinen — niin, tarkoitan luonnollisesti vain tässä tapauksessa», hän lisäsi ivailun haluisena. »Mutta kuka maailmassa voi sanoa minulle, mitä tämä loru merkitsee, kun te ette voi?»

Herra von Diestelcamp yski.

»Ehkä Horst tietää neuvon?» ehdotti hän.

»Miksi ei Kiinan keisari?» valitteli Käthe. »Horst! Mutta, ihmislapsi, setä ja veijari, Horsthan ei saa tietää hituistakaan tästä!»

»Eikö —?»

»Ei hituistakaan! Tämä on oleva yllätys — joululahja.»

»Joulul—?»

»Niin tietysti — mitäpä muuta?» sanoi Käthe, joka omituisen punaisena kulki edestakaisin huoneessa eli, toisin sanoen, hoippui erittäin taitavasti monien huonekalujen välissä. »Ettekö heti ymmärrä, Habakuk-setä? Horst on nyt monta kuukautta vaivannut päätään tällä salakirjoituksella — nyt lahjoitan hänelle avaimen joululahjaksi — sukkelaa ja kuitenkin yksinkertaista, vai mitä? Kirjoituksen ratkaiseminen on joka tapauksessa erittäin tärkeää, suorastaan mullistavaa. Sentähden täytyy sen vaieta, joka tahtoo auttaa minua. Ymmärrätte kai minua, vai mitä? No, setä, nyt viisautenne esille!»