VIHREÄ KIRJE.

»Senkin vanha myrkkypussi», murisi Käthe enemmän totuudenmukaisesti kuin kohteliaasti, kun hän oli sulkenut oven ja voittajan tuntein lähti huoneesta. Hän ei kuitenkaan mennyt keittäjättären luo, vaan miehensä työhuoneeseen, jossa hän heittäytyi pöydän ääreen murahtaen:

»Äs! Olipa tämä suloinen aamu!»

»Tiesinhän», jatkoi hän itsekseen, »että tuo vanha hupakko ei voinut pysyä rauhallisena. Mutta minä lupaan, että tämä on oleva tädin viimeinen vierailu. Puuttui vain, että antaisin komentaa itseäni omassa kodissani — ensin makea kuin hunaja, sitten tulevat kynnet esiin, sitten haukkumasanat, sitten taas hunajahymy, ja lopuksi iskee vanha vaskikäärme ja ruiskuttaa myrkkyä ympärilleen. Mutta sinä tuhlaat turhaan ruutia, rouvaseni! Vihreät kirjeet? Miksi Horst ei saisi saada vihreitä kirjeitä? Eivät kai punaisetkaan olisi sopineet hänelle! Onko vihreä ehkä epäluulon väri. Miksi se olisi sellainen?»

Ja Käthe vaipui vihaansa ja mietteisiinsä. Mutta koko ajan kuin hän valitteli kovaa kohtaloa, joka oli suonut hänelle häälahjaksi Kuki-tädin, loisti hänen silmiinsä vihreä hohde, joka vivahteli kirkkaasta hernevihreästä muodinmukaiseen sammalvihreään.

Nuoli ei ollut tosin sattunut hänen sydämeensä, mutta oli kuitenkin raapaissut ihoa, niinkuin kaikki nuolet, joiden ampuja on vihan tai kostonhalun vallassa.

Kreivi Kirchwald oli saanut kaksi pitkulaista sammalvihreätä kirjettä. Käthe oli ihmetellyt kummallista väriä, jota hän kirjekuoressa piti mauttomana. Kun Kirchwald otti sen vastaan kiinnittämättä siihen huomiota, luki sen vain ja pisti sen sitten asetakin hihankäänteeseen, niin Käthen mieleen ei johtunutkaan kysyä siitä mieheltään.

Mitä Kirchwaldin oli tapana sanoa hänelle, sen hän sanoi kysymättä, ja Käthe ei välittänyt myöskään siitä, mitä Kirchwald ei sanonut hänelle, sillä hän ei ollut utelias.

Mutta hän ei myöskään ollut epäluuloinen, ja sentähden hän suuttui, kun Kuki-täti ilman syytä, ainoastaan herättääkseen epäluuloa ja eripuraisuutta, sinkahutti niin kavalan syytöksen häntä kohtaan.

Epäluulo! Kuinka hän voisi epäillä miestään, vaikka tämä saisi vihreitä kirjeitä joka päivä.

Käthe, hymyili halveksivasti ja samassa hänen katseensa sattui suureen paperikoriin pöydän vieressä.

Äkkiä hän jäykistyi ja punastui, sillä punotun korin reikien läpi kimalteli jotakin vihreätä — sammalvihreätä.

»Kaunis väri silkkiin ja samettiin, mutta ruma paperiin», mutisi Käthe vetäen paperikorin tuolinsa luo — hän ei suinkaan aikonut nuuskia miehensä paperikoria, ei koskaan elämässään. Hän tahtoi vain katsella vihreätä paperia läheltä.

Mutta pieni paholainen, joka oli tullut Kuki-tädin nuolen mukana, joka ei tosin haavoittanut, mutta kuitenkin hipaisi Kätheä, iloitsi, kuten tuollaisilla hengillä on tapana, kun Käthe rupesi penkomaan melkein täysinäistä koria.

Ja katso, ylinnä korissa, vain paperikäärön peittämänä, oli vihreä kirjekuori, jolla oli kaksi viiden pennin merkkiä ja sujuvalla käsialalla kirjoitettu osoite. Postimerkin räikeänvihreä väri muodosti epämieluisan vastakohdan sammalvihreälle paperille.

Kirje oli Berliinistä. Paperi oli paksua ja hyvää ja takana komeili vihreä kiiltomato.

Mutta mitä tämä oli?

Kirjekuoressahan oli kirjepaperi jälellä! Ikäänkuin peläten polttavansa itsensä pani hän kirjeen varovasti kirjoituspöydälle ja rupesi etsimään toista vihreätä, jonka hän oli ensin nähnyt korin pohjalla.

Ennenkuin hän tuli niin pitkälle, löysi hän vielä uuden vihreän kuoren ja siinäkin oli kirje sisällä.

Ihmeellistä!

Hän pani numero kahden pöydälle ja pyydysteli numero kolmea, jonka hän vaivalloisesti sai korista — aivan sama juttu kuin muidenkin kirjeiden suhteen!

Ponnistuksesta kuumissaan työnsi Käthe paperikorin takaisin ja katseli kohotetuin kulmakarvoin kolmea pientä hirviötä, joita hän piti kädessään.

»Kauhea maku!» totesi hän ensin.

Sitten hän mietiskeli kauan aikaa.

Miksi hänen miehensä oli heittänyt nuo kirjekuoret sisältöineen paperikoriin? Tietysti sentähden, että ne olivat merkityksettömiä. Sehän oli päivän selvää. Korin tyhjentäminen ja paperien polttaminen oli palvelijan tehtävä ja hän saattoi, jos halusi, lukea kaikki paperit, jotka toimettomina oli heitetty paperikoriin. Kun kori tänään tyhjennettiin, hän voi tietysti lukea nämä kolme kirjettä, ja voi melkein varmasti päättää, että kummallinen väri herättäisi hänen uteliaisuutensa.

Mikä olikaan luonnollisempaa kuin että Käthekin lukisi kirjeet? Korissahan oli monta kirjettä, jotka olivat revityt pieniksi palasiksi, jotta palvelija ei voisi lukea niitä. Miksi juuri nämä kolme olivat ehjiä? Koska oli samantekevää, luettiinko ne, vai ei. Siis — — —.

Käthe ei epäillyt hetkeäkään. Mikä sallittiin palvelijoille, se oli vielä enemmän luvallista hänelle. Hän ryhtyi toimeen järjestelmällisesti ja järjesti kirjeet postileiman päivämäärän mukaan. Sitten hän veti kuoresta vanhimman kirjeen. Se oli myös vihreä, ja ylinnä vasemmalla oli punainen kiiltomato.

Kirjeessä oli vain yksi rivi:

Tgkskuvt nfsltu Ev. xbt? Anna.

»Tämähän on järjetöntä — 'Annaa' lukuunottamatta!» sanoi Käthe ääneen, kun hän turhaan koetti lausua sanoja. Ehkä tämä on puolan kieltä. Isä sanoi aina, että puolan kielessä on enimmäkseen konsonantteja, jotka lausutaan kukin erikseen. Hän ei osaa puolaa, mutta niin hän väittää. Tegekoeskuvete enefeseltu ev exbete? No, voihan sen lausua, vaikkakin vaivalloisesti. Mutta mitähän se merkitsee? Mitenkähän voisin äkkiä oppia puolan kieltä?»

Käthe pudisti päätään ja veti toisen kirjeen esiin. Mitä siihen oli kirjoitettu? Pari riviä:

Fcn luv flg byglvg Ogvkgfg wputgt Igkglouektlhv. Cqqc.

»Hm», ajatteli Käthe, »tässä on useampia vokaaleja. Erisnimiä tässä on myös, koska kaksi sanaa alkaa suurilla kirjaimilla. Onkohan tämäkin puolan kieltä? Vai hindujen kieltä? En tahtoisi mielelläni oppia tuollaista kieltä! Paperi on samanlaista, kirjoitus samoin — miksi ei kirjoittaja ole nytkin kirjoittanut lennokasta 'Anna' nimeänsä?»

Käthe otti esille kolmannen kirjeen, ja siinä oli kolmas arvoitus:

Ghdq Mq Cqch Gds Zadmc zbgs Tgq adhl kbgxdgdm Vzfmdq. Znnz.

»Tämähän on liian mieletöntä!» murisi Käthe. »Mitä tässä on tehtävä? Tämä on varmaan jonkun ihmissyöjäheimon kieltä. Niin, nämä kallisarvoiset paperit voi Horst todella heittää paperikoriin — niitä ei palvelija voi lukea, vaikkakin hän koettaisi sitä uudenvuoden iltaan saakka. En minäkään osaa lukea niitä. Ymmärtääköhän Horst itse tämän kirjoituksen? Minä kysyn häneltä! Päätetty!»

Jos Käthe olisi pysynyt tässä viisaassa ja oivallisessa päätöksessä, ei tätä kertomusta olisi tarvinnut kirjoittaa. Kirjailijoille onneksi tekevät ihmiset harvoin mitä heidän pitäisi tehdä ja antavat siten aihetta romaaneihin, novelleihin ja pilajuttuihin. Tuo pieni, kateellinen henki, joka oli ollut kätkössä Kuki-tädin kostonnuolessa, tuo henki, jota ihmiset sanovat mustasukkaisuudeksi ja josta aina kirjoitetaan, huvittelihe puhaltamalla kumoon Käthen järjen hyvät päätökset kuin korttitalon.

»Mutta 'Anna'?» kuiskasi henki hänen korvaansa. »Aivan niin — hänet olin melkein unohtaa tuon tyhmän lorun tähden, joka oli kirjeessä», sanoi Käthe. »Kuka on tuo 'Anna'? Kenen nimi tahansa voi olla Anna. Minähän voisin kysyä Horstilta, mutta — Kuki-tädin tyhmän puheen tähden — sillä se oli tyhmää puhetta — —! Jos Horst tahtoisi kertoa minulle jotakin tuosta Annasta, niin hän olisi jo kertonut — hän ei salaa minulta mitään — enkä minä häneltä. Jos kysyisin häneltä suoraan, niin hän ehkä pahastuisi. Joka tapauksessa, hän pitäisi minua uteliaana ja sitä en tahdo.»

»Mutta voidakseni osottaa Kuki-tädille hänen puheensa perättömyyden täytyy minun saada tietää, mitä tähän on kirjoitettu — minun täytyy tietää, kuka tuo 'Anna' on. En suinkaan ole hänelle mustasukkainen sepä vielä puuttuisi, mutta minun täytyy saada heiluttaa näitä kirjeitä Kuki-tädin nenän edessä, niin että tuo vanha myrkkypussi tulee kiukusta keltaiseksi!»

Täten Käthe — aikoen antaa Kuki-tädille hyvin ansaitun opetuksen — petti suurella menestyksellä itseään. Jos joku olisi uskaltanut väittää, että Käthen sydämessä uinui kuitenkin mustasukkaisuuden kipinä, niin hän olisi joutunut Käthen kanssa tekemisiin ja varonut toiste sellaista puhumasta.

Ensin oli toimittava. Hän pisti tyhjät, vihreät kirjekuoret paperikoriin ja kirjeet hameen taskuun. Kun hän niin mietiskeli, johtui äkkiä hänen mieleensä ajatus:

»Jospa kirjeissä onkin salakirjoitusta?» Siitä oli ensimmäiseksi otettava selkoa.