KUKI-TÄDIN MUSTASUKKAISUUS.

»Niin, chrysanthemumit ovat kestäviä kukkia — vahinko, että ei voi sanoa samaa miehen uskollisuudesta», sanoi rouva von Diestelcamp, jota myös Kuki-tädiksi nimitettiin, ja pisti pitkän terävän nenänsä moniväriseen, tuoksuttomaan japaninasterivihkoon sekä loi kreivitär Käthe Kirchwaldiin puhuvan katseen.

Tapahtumapaikka oli, huonekaluihin nähden, sama kuin edellisessä kertomuksessa. Huone oli vain toinen, sillä kreivi Kirchwald oli jo kauan sitten muuttanut Berliiniin ja tullut pääesikunnan upseeriksi, ja hänen kodillaan oli nyt suuri kunnia, koska Kuki-täti puolisoineen vieraili siellä. »Nuori» pari oli matkustanut Berliiniin ostamaan joululahjoja, ja kun Kuki-täti oli erinomaisen säästäväinen, niin hän ei tahtonut mennä kalliiseen hotelliin, vaan rakkaan veljenpoikansa luo, jonka kodissa hän oli löytänyt elämänsä onnen, myöhäisen rakkaudenkeväänsä, kuten hän runollisesti lausui.

Käthe oli tarmokkaasti vastustanut vierailua — hän oli omien sanojensa mukaan kalvennut raivosta, kun Kuki-täti äkkiä uskaliaasti ilmoitti tulostaan, ja Kirchwald tuki innokkaasti vaimoaan. Mutta — mitä se auttoi? Sai vain puristaa nyrkkiä housuntaskussa ja purra hapanta omenaa.

»Sanon vain sinulle jotakin», virkkoi Käthe leimuavin silmin miehelleen. »Jos vain oivallinen tätisi sekaantuu oikeuksiini, niin ajan hänet ulos ovesta sillä tavoin, että hän ei koskaan uskalla pistää nenäänsä tänne.»

»Aivan oikein», sanoi Kirchwald hyväksyvästi ja loi katseen papukaijaan muistellen kunnioituksella Kuki-tädin häälahjaa.

Ja niin saapui »nuori» Diestelcampin aviopari — herra suorastaan säädyttömässä tekotukassa, mutta muuten aivan samanlaisena ikuisine nuhineen, moitteettomine hovitapoineen ja vanhanaikuisen kohteliaana; rouva täydellisesti nuorentuneena, vähemmän pisteliäänä, eikä hän enää niin kovin kuin ennen pyrkinyt sortamaan nuorta kreivitärtä, jonka emännänoikeuksia hän nyt ankarasti kunnioitti, ehkä sentähden, että hän nyt ymmärsi paremmin kunnioittaa niitä.

Sanalla sanoen — ensimmäisinä päivinä oli sulaa auringonpaistetta. Käytiin kaupoissa ja teatterissa. Mutta eräänä päivänä ilmestyi taivaalle pieni pilvi, jota tavalliset kuolevaiset tuskin olisivat huomanneet. Käthen viaton puheliaisuus sai tämän aikaan.

Kreivi Kirchwald oli ehdottanut, että illalla mentäisiin oopperaan, mutta Kuki-täti oli väsymyksensä tähden kieltäytynyt. Silloin herra von Diestelcamp oli lausunut, että naisten sopisi jäädä kotiin lepäämään. Sillä välin hän ja Kirchwald voisivat käydä Talvipuutarhassa ja varieteehuveissa. Käthe oli nauranut ja sanonut nyökäten tädilleen:

»Jumalan tähden, täti, älä anna sedälle lupaa siihen! Tietäisitpä vain, miten viekoittelevia ovat nuo tanssijattaret, jotka siellä pyörivät kuin pallo tai sipsuttelevat nuorilla.»

Luonnollisesti ei Käthe ollut tarkoittanut mitään pahaa sanoillaan, ja hymyilevä kamariherra sekä Kirchwald pitivät niitä pilana. Mutta Kuki-täti tuli mykäksi, kieltäytyi kahvitilkasta ja puristi huulensa yhteen onnettomuutta ennustavasti. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota näihin myrskyn enteisiin.

Aamiaisen jälkeen Kirchwald lähti työhönsä, ja häntä seurasi herra von Diestelcamp, joka leikillisesti sanoi vaimolleen, että hän kerran aikoi mennä yksin joulumarkkinoille. Ja niin naiset jäivät kahden kesken.

Käthe jutteli kaikenlaista, voimatta kuitenkaan herättää Kuki-tädin mielenkiintoa. Lopuksi hän rupesi ihailemaan asterikimppua, jonka setä Diestelcamp muutamia päiviä sitten oli kohteliaasti antanut hänelle ja joka vielä oli tuore. Silloin Kuki-täti ilmaisi mielipiteensä chrysanthemumeista ja miehen uskollisuudesta.

»Chrysanthemum ei tuoksu», huomautti Käthe kuivasti, kun Kuki-tädin nenä yhä viipyi värikkäiden kukkien seassa.

»Miehen uskollisuuskaan [»Miehen uskollisuus» on saksan kielessä erään kukan nimi] ei tuoksu», vastasi rouva von Diestelcamp miettiväisenä.

»Ei tuoksu?» huusi Käthe hämmästyneenä. »Mitä tarkoitat?»

Kuki-täti istui jäykkänä ja suorana kuin kynttilä.

»Älä koetakaan teeskennellä, rakas lapsi», sanoi hän kimeästi.

»Teeskennellä?» toisti Käthe.

»Niin, teeskennellä!» sanoi Kuki-täti terävästi. »Sinähän keskeytät minut jo kolmannen kerran ja toistat sanojani. Sellaista en pidä sivistyneenä enkä kohteliaana.»

»Mutta nythän romahtaa jo maailma», sanoi Käthe nojaten tuolinsa selkämykseen. »Tänään olet varmaan noussut väärällä jalalla vuoteesta, täti — vai kuinka?»

»En ymmärrä, mikä sinut panee puhumaan noin ilkeästi», virkkoi rouva von Diestelcamp. »En voi seurata aikaa, joka kärsii ja ymmärtää tuollaista puhetta. Mutta olen tottunut siihen sinun kodissasi. Palatkaamme aiheeseemme — puhuimme miehen uskollisuudesta.»

Käthe pudisti päätään suuttuneena.

»En ymmärrä, miksi niin itsepäisesti lörpöttelet miehen uskollisuudesta», sanoi hän huoaten, mikä melkein tuntui haukotukselta.

Kuki-täti tarttui päähänsä.

»Oi, sinun puheesi!» mutisi hän kuin tuntien ruumiillista tuskaa.

»Siis — miehen uskollisuus!» sanoi Käthe, ja nyt hän todella haukotteli. »Mitä siitä? Puhu suusi puhtaaksi!»

Kuki-täti nousi.

»Tahdotko ehdottomasti ajaa minut ulos?» huudahti hän vapisten vihasta.

Nyt Käthekin nousi.

»En, täti. Mutta nyt pyydän saada sanoa sinulle jotakin», sanoi hän aivan rauhallisesti. »Jos sinun välttämättä täytyy riidellä, niin jätän sinut tänne papukaijan luo. Siihen voit purkaa kiukkusi. Minäkin olen vain ihminen enkä voi rauhallisena ottaa vastaan purkauksiasi, vaikkakin olet vieraani; ei kukaan voi olla kiivastumatta, jos äkkiä saa kauhallisen haukkumisia päällensä, kun vähimmin aavistaa sitä. Jos sinulla on jotakin sydämelläsi, niin sano se ilman verukkeita, mutta anna minun mennä ulos siksi, kunnes olet rauhoittunut.»

Kuki-täti heittäytyi jälleen lempituoliinsa ja painoi nenäliinan silmilleen.

»Miksi olet epäillyt mieheni uskollisuutta?» valitteli hän.

Käthe katsoi häneen ällistyneenä.

»Nyt on kaikki mullin mallin!» sanoi hän puoleksi hymyillen.

»Niin olet», pauhasi Kuki-täti, »sinä sanoit, että en antaisi mieheni mennä varieteehen, koska tanssijataret — — oh, niin häpeällistä!»

Käthe ei tiennyt, pitikö hänen nauraa vai suuttua, mutta hän valitsi keskitien.

»Lorua!» sanoi hän kohauttaen hartioitaan.

»Saanko kysyä, tarkoitatko itseäsi vai minua?» huudahti loukkaantunut puoliso, ja nyt täytyi Käthen ottaa kaikki leikin kannalta.

»Voimmehan molemmat ottaa puolet», sanoi hän nauraen ääneen. »Minähän puhuin vain leikkiä, sillä jos olisin todella tarkoittanut sitä, niin en olisi sanonut sitä sinulle. Vai sitä sinä tarkoitit puhuessasi miehen uskollisuudesta? Silloin voit nukkua rauhassa, täti!»

Mutta rouva von Diestelcamp ei lainkaan ollut rauhallinen.

»Jos sanasi», sanoi hän terävästi, »johtuivat vain tavallisesta ajattelemattomuudestasi — —»

»Kiitän nöyrimmästi», sanoi Käthe leimuavin silmin.

»— — — niin voin huomata niissä minua loukkaavan vihjauksen.»

Käthe niiasi.

»Täti», sanoi hän pysyen vaivoin tyynenä. »On vanha totuus, että kärpäsestä voi tulla härkänen. Sinä näytät erikoisen taitavalta tuollaisiin silmänkääntäjätemppuihin. Hyvä! Meillä on jo härkä, mutta kärpästä en voi löytää. Sinun pitää lainata minulle silmälasisi, ennenkuin vastaan sinulle.»

Rouva von Diestelcamp pani hermostuneesti nenäliinan otsalleen.

»En ole niin hidasälyinen kuin sinä luulet», sanoi hän ja katsahti taivasta kohden kuin kärsivällisyyttä rukoillen. »Yhtä vähän ovat toiset asiat minulle outoja, kuten sinä varmaan luulet, jos sinun sanasi todella sisältävät jonkun vihjauksen, kuten minusta näyttää. Hyvä, minä sanon asiani niin selvästi kuin tahdot. Tiedän, että mieheni kauan ennenkuin oppi tuntemaan minua kunnioitti nuorta säädytöntä ja tunnotonta olentoa, hovineitiä, vieläpä aikoi mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta tämän henkilön arvoton käytös esti herra von Diestelcampia viemästä häntä alttarin eteen.»

Käthe istuutui jälleen.

»Kuka on kertonut tämän sinulle?» sanoi hän tulipunaisena.

»En sano. On aina olemassa ihmisiä, jotka tuntevat olevansa velvollisia kertomaan tällaisia asioita», vastasi Kuki-täti katsellen terävästi Kätheä.

»Ja mikä tämän hovineidin nimi on?» kysyi Käthe hieman epävarmana.

»Nimestä en ole saanut selkoa», kuului arvokas vastaus.

Käthe hengitti vapaasti ja oli vihoissaan, kun hän niin tyhmästi punastui, mutta syndetikonjuttu oli kerta kaikkiaan pimeä kohta hänen elämässään, jota ajatellessaan hän tunsi hieman omantunnontuskia.

»Mutta sinä näytät tietävän tuon henkilön nimen», virkkoi Kuki-täti hetken kuluttua.

»Minäkö?» kysyi Käthe, joka jälleen vallitsi tilannetta. »Ehkä», hän lisäsi ylpeästi.

»Arvasin sen», sanoi Kuki-täti nousten. »Olin siis oikeassa, kun otaksuin, että tahdoit viitata tähän kohtaan mieheni elämässä.»

»Sepä oli rohkea johtopäätös, täti.»

»Ei suinkaan. Minä tunnen ilkeytesi — tarkoitan viekkautesi.»

»Tämäkin on yhtä rohkea johtopäätös, mutta minä puolestani neuvon sinua valitsemaan kauniimpia sanoja», puhui Käthe rehellisen vihan vallassa. »En ole aikonut lausua mitään vihjausta — sellainen ajatus ei koskaan johtuisi mieleeni— olkoon se selvä vastaukseni! Ja nyt toivon, että olemme selviytyneet tästä asiasta ja että heti peruutat loukkaavat sanasi.»

Rouva von Diestelcamp huomasi, että hän oli mennyt liian pitkälle saavuttaakseen tarkoituksensa. Sillä muuten hän oli sitä mieltä, että hän oli tätinä oikeutettu kaikin mahdollisin tavoin hyökkäämään nuorten sukulaistensa kimppuun.

»Ei voi punnita kultavaa'alla kaikkea, mitä sanotaan kiivastuneena», alentui hän sanomaan.

Nyt Käthe jälleen hymyili:

»Onko tämä muka anteeksipyyntö?»

»Koska olen täti, ei minun tarvitse pyytää anteeksi — se ei sopisi minulle», kuului ylpeä vastaus. »Ja nyt kyllin tästä seikasta! Kysyn vain vielä: tunsitko hovineidin, josta puhuimme, ennenkuin halveksivasti keskeytit minut?»

Käthe nousi jälleen, niiasi Kuki-tädille ja kääntyi oveen.

»Sinähän keskeytit», sanoi hän vapisten vihasta. »Sen voin heti vakuuttaa sinulle välttääkseni väärinymmärrystä. Ja kun sinä et tahdo osoittaa minulle kunnioitusta, niin annat minulle liikanimiä. Mutta minun ei tarvitse sallia omassa kodissani kutsua itseäni ilkeäksi ja viekkaaksi, ei edes tätini, joka onneksi ei ole isäni sisar. Viimeiseen kysymykseen voin vastata, että tunsin tuon hovineidin!»

Ja niin sanoen hän meni pää pystyssä ovelle. Kuki-täti hypähti kuitenkin niin taitavasti kuin kissa ja sulki hänen tiensä.

»Sano minulle nimi!» huusi hän tarttuen Käthen käsivarteen.

»No, no! Sillä tavoin urkitaan vain maanmoukilta», vastasi Käthe halveksivasti.

»Rakas, rakas Käthe, sano minulle, mikä hänen nimensä on!» sanoi Kuki-täti rukoilevasti.

Mutta Käthe tuli yhä mahtavammaksi.

»Ei ikinä johtuisi mieleenikään sanoa», vastasi hän leimuavin silmin. »Voin vain sanoa sinulle: sinun ei tarvitse puhua niin halveksivasti hänestä, sillä tiedän, että hän ei tahtonut setä Diestelcampia, vaan setä Diestelcamp tahtoi hänet omakseen. Kun nuori tyttö oli niin tyhmä, että ei nöyrästi avosylin ottanut tarjousta vastaan, vaan — — —»

»— — vaan hylkäsi sen hyvin arvottomalla tavalla, kuten minulle on sanottu», raivosi Kuki-täti.

»Mitä, tiedätkö mitä hän teki?» kysyi Käthe punastuen uudestaan.

»En, mutta minulle kerrottiin, että tämä olento käyttäytyi hyvin sopimattomasti ja viekkaasti.»

»En tiedä, oliko se viekasta. Hän ei yksinkertaisesti pitänyt sedästä ja sillä hyvä!» vastasi Käthe ja kulki edelleen Kuki-tädin riippuessa hänen käsivarressaan.

»Käthe — nimi! Mikä hänen nimensä on?» vinkui hän ja koetti hymyillä suloisesti, mutta näyttikin happamelta, koska viha, uteliaisuus ja tieto siitä, että hän alentui, taistelivat hänen rinnassaan.

Mutta Käthenkin sydämessä riehui taistelu, sillä hänen mieleensä johtui salaman nopeudella:

»Jos sanon hänelle suoraan, että minä olen tuo neiti, niin hän matkustaa ensimmäisessä junassa pois eikä tule koskaan takaisin, ja niin vapaudun hänestä, sillä hän ei koskaan anna Habakukinsa asua saman katon alla entisen lemmittynsä kanssa!»

Mutta ennenkuin hän käytti tätä kallisarvoista asetta, hänen järkensä sanoi:

»Varovaisuutta! Se on oleva viimeinen hätäkeinoni, sillä kun kaikki otetaan lukuun, niin se onkin kaksiteräinen miekka.»

Hän vastasi sentähden tyytyväisenä:

»Salaisuus on pyhä, täti.»

»Luonnollisesti, mutta toisissa tapauksissa salaisuus on rikos», sanoi täti yhä imelämmin.

»Sen rikoksen otan omalle vastuulleni», vastasi Käthe kylmäverisesti.

Rouva von Diestelcamp ei kumminkaan säikähtänyt.

»On erikoisen tärkeätä, että saan tietää nimen», rukoili hän happamesti hymyillen.

»Niin, tietysti, jotta voisit ajaa kamariherraparkaa yhä kireämmin ohjaksin», ajatteli Käthe, mutta hän tyytyi sanomaan olkapäitään kohauttaen: »On erikoisen tärkeätä, että en sano nimeä.»

»Senkin ilkeä lapsi!» sanoi Kuki-täti happamesti, ja hänen laihoissa poskissaan oli vihan täplät.

»Voithan kysyä mieheltäsi!» ehdotti Käthe.

Kuki-täti yski. Hänhän ei voinut kertoa Käthelle, että hänen miehensä oli lujasti säilyttänyt salaisuuden itsellään huolimatta kaikesta urkkimisesta.

»Oh», sanoi hän lapsellisen veitikkamaisesti, joka ei sopinut hänelle, »me nuoret rouvat emme, kuten Else 'Lohengrinissa', saa kysellä liikaa — erikoiset tulevaisuutta koskevat asiat kuulee mieluummin muilta kuin mieheltään.»

»Vai niin!» virkkoi Käthe kuivasti. »Sellaista keinoa en koskaan käytä. Anna minun nyt mennä. Minun täytyy puhella keittäjättären kanssa.»

»Ei, ennenkuin olet sanonut minulle nimen!»

»Silloin saat odottaa kauan», vakuutti Käthe hymyillen.

»Sinun pitää sanoa se minulle, Käthe! Tätinäsi minä käsken sinua.»

Mutta nyt hän iski väärään.

»Koetapa!» huusi Käthe vihoissaan. »Nyt en ainakaan sano!»

Kuki-täti hellitti otteensa.

»Täytyykö minun rukoilla sinua polvillani!» kysyi hän pidättäen henkeään.

»Vaikka ryömisit edessäni, en kuitenkaan sano», kuului vastaus.

»No, mene sitten, pahantapainen olio», huusi rouva von Diestelcamp vapisten vihasta. »Ole vain yhtä paatunut ja itsepäinen kuin ennenkin. Mutta minä annan sinulle anteeksi ja toivon, että sinun avioliittosi taivaalla ei olisi sellaista pilveä kuin mieheni kosinta, ennenkuin hän meni naimisiin. Minun mieheni on aina oleva uskollinen minulle, eikä koskaan — niinkuin sinun omasi — saa vihreitä kirjeitä, joita hänen täytyy salata vaimoltaan.»

Käthe keikautti päätään, ja hänen hoikka vartalonsa suorastaan kasvoi, kun hän suoristautui.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän terävästi.

»Salaisuus on pyhä», vastasi Kuki-täti ja kohautti riemuiten olkapäitään. »Minäkin voin vaieta.»

»Tyhmyyksiä», sanoi Käthe halveksivasti, pyörähti kantapäällään ja lähti huoneesta.