TAITTUNUT LILJA.

Kuki-täti pysyi todella koko illan huoneessaan, ehkä vain sentähden, ettei kukaan tullut noutamaan häntä. Palvelija vei illallisen hänen huoneeseensa ja toivotti herrasväkensä puolesta hyvää yötä.

Seuraavana aamuna hän jälleen sukelsi esiin hienossa, ruusunvärisessä kashmir-aamupuvussa ja pitsinutussa, jossa oli punaiset nauhat, näytteli taitavasti taittunutta liljaa ja kunnioitti Käthen sohvaa lepäämällä siinä. Vaalean kellertävä karhuntalja, joka peitti sitä, muodosti hienon taustan hänen puvulleen.

Kun hän oli saanut viereensä pienen pöydän, jolla oli Kölnin hajuvettä, pepparmynttipastilleja ja muita hermoja vahvistavia aineita, sanoi hän voivansa kestää muutamia tunteja.

Aamupäivällä Kirchwald ja Käthe menivät yhdessä vierailemaan, ja kun he palasivat parin tunnin kuluttua, oli täti yhä vielä ruusunvärisenä, mutta samalla erikoisen kiihtyneenä. Hän oli läsnä päivällisellä, mutta ei syönyt juuri mitään sekä oli hajamielinen ja sanaton.

Päivällisen jälkeen hän poistui kuten tavallisesti huoneeseensa, mutta ilmestyi pian takaisin saliin. Kun Kirchwald tuli sinne teetä juomaan, sanoi täti epävarmalla äänellä:

»Rakkaat lapset — minulla on teille jotakin tärkeätä sanottavaa.»

»Ala siis», arveli Käthe välinpitämättömänä.

Kuki-täti väänteli hermostuneesti ohuita sormiaan.

»Aamupäivällä menonne jälkeen», alkoi hän alas luoduin silmin, »tuli kamariherra von Diestelcamp tänne ja ilmoittautui vieraakseni.»

»Ai, ai, ai, sinä et tietystikään voinut ottaa häntä vastaan, koska emme olleet läsnä», sanoi Käthe surkutellen.

Hänen oli mahdotonta olla huomauttamatta tästä.

»Voin minä — kamariherra tahtoi välttämättä puhua kanssani», sanoi Kuki-täti hitaasti, »ja koska olin yksinäni ja aamupuvussa — no, eilisten tapausten jälkeenhän uskalsin ottaa hänet vastaan talossanne. Ja niin sattui, että — minä — menin kihloihin hänen kanssaan.»

Kirchwald katsoi vaimoaan, Käthe katsoi miestään ja sitten he tuijottivat ällistyneinä Kuki-tätiä. Oliko hän tullut mielipuoleksi?

»Tunnustan mielelläni, että minut vain vähitellen voitettiin», jatkoi Kuki-täti. »Herra von Diestelcamp — tuleva Habakuk-setänne — puhui kuitenkin niin innokkaasti, niin myrskyävästi ja oli niin haltioissaan nähdessään minut aamupuvussa, sanalla sanoen: hän rakastaa minua niin palavasti, etten hennonnut vastata kieltävästi. Ja nyt odotan onnittelujanne. Häät ovat syksyllä — niin pitkän ajan tarvitsen myötäjäisten valmistamiseen.»

Hitaasti ja vähitellen Kirchwald ja Käthe toipuivat henkisestä jäykkyydestään, ja kun tädin aivoissa ei näyttänyt olevan vikaa, onnittelivat he häntä tämän tärkeän askeleen tähden. Sen seuraukset eivät koskeneet heitä. He huomasivat todeksi vanhan sanan, ettei ikäkään suojaa tyhmyyksiltä.

Kun täti oli saanut ensimmäiset onnittelut, tunkeutui valon säde Käthen sydämeen.

»Ah!» huudahti hän syvään hengittäen ja pudisti melkein hellästi tädin kättä. »Kun menet naimisiin ja perustat oman kodin, ei Horstin tarvitse erota virastaan, kun hän ottaa Steinbachin haltuunsa, eikö niin?»

Kuki-täti sai äkkiä yskänkohtauksen.

»Steinbach», sanoi hän rykien. »Olen iloinen, etten ole varmasti luvannut sitä sinulle, rakas Horst, sillä sinähän ymmärrät, että tekisin vastoin omaatuntoani, jos nyt antaisin pois omaisuuden, joka on lahjoitettu minulle myötäjäisiksi. Olen jo kirjoittanut asianajajalleni ja pyytänyt, ettei hän lähettäisi lahjakirjaa. Teidän häälahjanne on kuitenkin kunniavelkani, jonka minä korvaan arvokkaasti.»

Kirchwald tuskin tajusi Kuki-tädin puhetta. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen Käthe purskahti raikuvaan nauruun.

»Hurraa!» hän riemuitsi tanssien. »Tällaisesta pidän. Minusta tuntuu samalta kuin Onnen-Pekasta sadussa, kun hän oli vaihtanut kullan kevyempään tavaraan. Anna meille tuon ruhtinaallisen kartanon sijasta pelikorttipinkka, Kuki-täti! Silloin voimme panna pasianssia nähdäksemme tuletko ensi vuonnakin luoksemme.»

»Valitsen lahjani niin, että se on arvokas ja tuottaa teille hyötyä», sanoi Kuki-täti jäykästi.

Samassa ovi avautui ja Nordlandin prinssi astui huoneeseen. Hän kumarsi rakastettavasti hymyillen naisille ja sanoi luoden voitokkaan syrjäsilmäyksen Kuki-tätiin:

»Rakas Kirchwaldini, koska olen kuullut huhuja, että te aiotte erota virastanne, olen pyytänyt herttuaa huolehtimaan siitä, että luopuisitte tästä onnettomasta suunnitelmasta. Herttua onkin onnistunut toimessaan, ja vaikkakin minun täytyy syvästi valittaen ilmoittaa teille, että saatte erota adjutantinvirastanne, tuon teille sen ilosanoman, että teidät on nimitetty yleisesikuntaupseeriksi.»

Riemuhuudoin Käthe kiiruhti syleilemään miestään ja suuteli häntä huolimatta prinssin läsnäolosta sydämellisesti. Sitten hän puristi ja nyki prinssin käsiä kuin olisi tahtonut kiskoa ne sijoiltaan.

»Enkö ole pelannut mainiosti?» kysyi prinssi puoliääneen.

»Suuremmoisesti, teidän ylhäisyytenne», vastasi Käthe säteillen. »Suuret sielut eivät tee mitään 'puolinaista', sanoo Goethe. Tai Schiller? Tai ehkä Shakespeare? Vai niin, Wieland! Samapa se — nimestä ei ole väliä. Pääasia on, että voisimme hankkia yksinoikeuden salaliitoillemme, teidän ylhäisyytenne.»

»Aivan niin, kreivitär», vastasi prinssi nauraen. »Mutta ensin vaadin voittoni, ketunhännän.»

»Sen me ja'amme teidän ylhäisyytenne», vastasi Käthe, jonka silmät loistivat veitikkamaisesti.

»Emme tietystikään! Tahdon koko palkkani.»

»Siitä voimme olla eri mieltä», vastasi Käthe iloisesti.

»Mutta minä olen — —.»

»No niin, teidän ylhäisyytenne esti tosin Horstin eroamasta virastaan», virkkoi Käthe, »mutta samalla on sattunut, että rakas tätimme on tänään mennyt kihloihin herra von Diestelcampin kanssa ja pitää sentähden Steinbachin hallussaan.»

»Mitä?»

Prinssi pudotti hämmennyksissään silmälasinsa, mutta kun hän oli maailmanmies ja hovimies, niin hän pian tointui.

»Ei kai tämä ole teidän leikillinen päähänpistonne, kreivitär?» kuiskasi hän Käthelle.

»Ei, olimme itse hämmästyksestä lentää selällemme», vastasi Käthe.

Kuki-täti, joka piti tätä keskustelua liian pitkänä, kääntyi veljensä poikaan.

»Emmekö me molemmat ole täällä liikaa?» sanoi hän terävästi. »En ymmärrä tästä sanaakaan.»

»Ei sinun tarvitsekaan ymmärtää», vastasi Kirchwald leikillisesti. »Toisinaan on onnellisinta olla mitään ymmärtämättä, Kuki-täti.»

Mutta nyt prinssi tuli onnittelemaan, ja Kuki-täti oli mielissään ja käyttäytyi kuin juuri kihlautunut tyttö.

Käthe meni huoneeseensa ja valitsi kauneimman, pisimmän ja paksuimman ketunhännän, jonka hän sitten syvään niiaten ojensi prinssille.

»Hyvä!» sanoi tämä ottaen palkinnon. »Minä pidän tätä muistona tästä hetkestä, jolloin vuotta aikaisemmin kuin muuten olisi tapahtunut menetän adjutantin, jota pidän arvossa. Mutta olette oikeassa, kreivitär, koko palkinto ei kuulu minulle ja minä lähetän teille osanne takaisin ja huolehdin samalla, että saamme salaliittoyhtiöllemme yksinoikeuden. Kun olemme juuri saavuttaneet niin mainion tuloksen, niin kannattaa todella nähdä vaivaa.»

»En ymmärrä mitään — —», keskeytti Kuki-täti hänet.

»Ne, jotka eivät ymmärrä, ovat usein älykkäimpiä», sanoi prinssi rakastettavasti ja heitti jäähyväiset.

* * * * *

Kun Kuki-tädin muutamia päiviä myöhemmin piti matkustaa, niin Käthe sai pienen käärön. Niinkuin siinä olevasta kirjoituksesta näkyi, lähetti prinssi hänelle osan ketunhännästä. Kimppu ketun karvoja oli sidottu vihreällä silkkilangalla renkaaksi ja sen yhteydessä oli timanttirintaneula. Neulan taakse oli kaiverrettu:

»Patentti numero 0 1/2 Laillisesti suojattu jäljittelyltä.»

»En ymmärrä tätä!» sanoi Kuki-täti, ja kun ei kukaan näyttänyt aikovankaan selittää asiaa hänelle, niin hän matkusti tiehensä pahantuulisena ja loukkaantuneena.

Kun nuori pari tuli takaisin asemalta, niin Käthe katseli veitikkamaisesti miestään.

»No, Horst», sanoi hän, »oletko nyt tointunut Steinbachin menettämisestä?»

Kirchwald hymyili hieman.

»Olet oikeassa, Käthe», sanoi hän rauhallisena, »mutta tunnustan, että isku oli liian kova. Lahjoittaa ensin kartano ja sitten siepata pois nenän edestä! Sellaiseen tarvitaan vahvoja hermoja.»

»Luonnollisesti», sanoi Käthe osaaottavasti. »Minusta on aina ollut kauheata antaa koiran haistella makkaraa ja sitten ottaa se pois siltä.»

»Kaunis vertaus, Käthe! Mutta tämähän on 'verrattain samanlaista, nimittäin jotenkin päinvastaista', kuten vanhalla lippumiehellä oli tapana sanoa.»

»Oh, Horst, ole nyt järkevä», virkkoi Käthe sydämellisesti. »Leikki syrjään! On paljon parempi, ettei ole rikkautta kuin tuntea kahleiden kalisevan joka askeleella. Nuo kahleet olisivat tehneet sinut äärettömän onnettomaksi, Horst, siitä olen aivan varma, ja sentähden olen äärettömän onnellinen, kun vaara on voitettu. Sinullahan on niin paljon iloa elämässäsi, Horst!»

»Niin, ennen kaikkea sinä», sanoi Kirchwald iloisena ja liikutettuna ja sulki kauniin vaimonsa syliinsä.

* * * * *

Kuki-täti piti sanansa ja lähetti lupaamansa häälahjan, hopeahäkin, jossa oli elävä papukaija.

Lintu puhui myyjän sanojen mukaan kaikkia eläviä kieliä ja oli varmaan maksanut paljon.

Kaikki kielet papukaija piti kuitenkin omana tietonaan, varmaankin vain ujoudesta, koska se ei tahtonut pöyhkeillä viisaudellaan ja ainoa sana, jonka se usein lausui ihmeellisen selvästi, oli:

»Sarvikuono!»

Se ei koskaan ilmaissut, ketä se tarkoitti tällä sanalla; ehkä jotakin hyvää ystävää sen lämpimillä kotiseuduilla tai uutta eurooppalaista tuttavaa.

Etevät lintujen tuntijat sanoivat, että papukaijan on hyvin vaikea lausua tätä sanaa, niin että Kuki-tädin myöhästynyttä häälahjaa saattoi todella pitää arvokkaana. Ja onhan lohduttavaa, kun maatilan asemesta saa papukaijan, joka osaa sanoa: »Sarvikuono!»