Sinivuokot keväällä.

I. Sinivuokko lumessa.

Kuin kainona sa seisot, oi kukka sininen, ja hienon teräs nostat sylistä kinosten.

Muu vielä siskojoukko on talven vallassa, niin yksin ylenet sä ja kukit salolla.

Vaan honka huojuvainen huminoi ylhäällä, ja leivo liiteleksen visertäin virttänsä.

Ja äänetönnä kiität Jumalaa sinäki, hyvyyttä, rakkautta, armoa Luojasi.

II. Milloin koituu kevät-aika?

Sa tuttu kukkanen laaksossa, sa airut kevähinen, mi huulin kerke'in hymyilet, oi, kuullos mun kuiskehen'!

Näin ruusun tarhassa kaunoisen, se loisti ja purppuroi, ja kauvan katsoin sit' ihastuin, salon tytär unho'on sai.

Sydämmin murtunein jällehen nyt seison vieressäsi, — oi, voitko antaa sa anteeksi mun, kurjan, rikokseni.

Ma saanko viihtyä vieressäs ja katsoa silmähäsi... sinitaivast' vieläkö konsanaan mun katseen' kohtajavi?

III. Iloitse siis.

Sai jo purot pulppuuvaiset kevät armas juoksemaan, vuokot nosti kaunokaiset mäellen se versomaan.

Talven väessä luonto kaikki kuolleelt' äsken näyttihen; tietämättäs silloin saiki elon voimaa povehen.

Kylmäin kautta, ihmislapsi, sunki onnes varttuvi, säätty onpi luotavaksi taiston kautta rauhasi.

Iloitse siis kevähällä koska kukat puhkeaa — iloitse myös talvisäällä: silloin juuret voimaa saa!

IV. Sinivuokko-vihkosen kanssa.

Kohta kyllä kuihtunemme kukkahaiset salolta, tyydymmepä onnellemme, näivetymme riemulla, kuinhan iloo hetkiseks luoda voimme povehes.

Pian soluu kukkais-aika, kukan lehdet lankeaa, mutta yksi säilyy taika aina yhtä nuorena: maan ja ilman vanheten yks on kukka ikuinen.

Kuva kuluu vaskisehen patsahasen hakattu — minkä ihmissydämmehen piirsit, ei se sammallu: ilot, hyvät mitkä loi, ikäin ijät vihannoi!

V. Viimeinen vuokko.

Missä vuorten väliin huokko varjokkainen aukenee, vielä yksi sinivuokko vaaleana versoilee.

Sen ma poimin, neito, sulle, muisto minust' olkohon, pois on mennyt kevät, mulle myöskin lähtö tullut on.

Taas kuin kevät mailla vaappuu, toisen käynet rinnalla... toiveen' parhaat sulle saapuu, minua et nähne vaan.

Kirkas kuvastukoon taivo aina elos juoksussa, tyyni olkoon se kuin saivo virran kesken kuohuja. —

Vaan jos ajan pyörtehissä kohtalos sua haavoittaa, jos et hoivaa löydä missä... muista vuokko vaalea...

Armaalleni.

Kuin syksyn synkkä yö mun oli mieleni, kuin aalto rantaa lyö ja meri ärjyvi.

Kuin pilvi pimeä, mi tuulen ajoss' on, mun kiiti aatoksen', tuo hurja, rauhaton.

Mut silloin sinut näin ja päivä paistoi taas, nous puuhut vihertäin ja kukka versoi maass'.

Sun sinisilmästäs lens säde lämpöinen, ja sydän riehakas nyt viihtyi uinuen.

Oi puhdas henki sä, taivaasta lapsonen, maan vaipuu myrskysää sun eeltäs levollen.

Ylene ihanammin!

Ma valmakukan taitan sinulle metsässä, sen airueksi laitan korvesta jylhästä.

Vaan loistaa päivä sielläi ylhäältä taivaalta, ja metsolankin tielläi kukkainen versoaa.

Sun nousta vapahammin soi sääntö Ijäisen: ylene ihanammin iloks ihmisten!

Ma katsoin sinimerehen.

Ma katsoin sinimerehen, ah, liian syvälti, niin kirkas oli pinta sen, niin tyynnä läikkyili.

Nous vaaru taivaanrannalle, jo pinta pimenee, — mut meren syvää kirkasta mun silmän' katselee.

Ma katsoin meren sineä, ah, liian syvälti, en enää lumonäystä voi kääntää silmääni.

Vapun päivänä 1885.

Kah, sinivuokot metsolan ja ruusu vilpas lehdon, nuo lapset nurmen vihannan, keijuiset kukkaiskehdon!

Sai kevät itse huoneesein, sen lemuava tuoksu, ja lehto sadoin sävelein, ja metsäpuroin juoksu!

Kukkaisten vihko vienoisin! Ken pöydälleni sen laittoi? — Minulle iloks hienoisin käs' tarhasta ne taittoi.

Minulle! Ota kiitoksen' ken lienet, ystäväisen', mi talven maille minullen toit sanan kevähäisen.

Ken lienet? Silmäst' silmään en sua eroittaa ma tunne: sun etsii mielen' vaanien, jos piiloon lähdet kunne.

Kuin kevään aamu sarastaa ja herää tuulen siipi, sun luokses tervehdyksen' saa ja kuiskeen' korvaas hiipii:

Kah, sinivuokot metsolan ja ruusu vilpas lehdon, nuo lapset nurmen vihannan, keijuiset kukkaiskehdon!

Sai kevät itse huoneesein, sen lemuava tuoksu, ja lehto sadoin sävelein, ja metsäpuroin juoksu!

Kielo.

Kaino kielo lehtosen, valko kukka hieno, missä kasvat versoen väilyy tuokse vieno.

Lähde juosten piilostaan juurias sun halaa, sini taivas valoaan kelloihisi valaa.

Ylähällä myrskyt maan tietämättäs ärjyy, sinä versot, nuovut vaan, vartes hieno värjyy.

Niinkuin kielo valkoinen, neito, versoit mailla, eloa joit lähtehen rannoill' varjokkailla.

Niinkuin kielo valkoinen, neito nuori, nuovu, niinkuin kielo maillehen tuoksetta sa huovu!

Iris.

Ymmärsitkö aatokseni kuin ma katsoin silmähäs?

Kirkas silmä tenhovainen, kuva hengen puhtahan, kelle avautuu sun taivaas välkkyellen vastahan?

Ymmärsitkö aatokseni kuin ma astuin ohi sun?

Outo olen, harvoin mun vei kohtalo sun tiellesi, — enkä rakkautta kerjää — kaunis varjo, hyvästi!

Ymmärrätkö aatokseni sanat nää kuin luokses saa?

Sua yksin tuhansista kaukaa etsii kuiskeeni, sua yksin tervehtääpi: kaunis impi, hyvästi!

Miks päivä yhtyis yöhön?

Miks päivä yhtyis yöhön ja kevät syksyhyn, syysviimaan kukka kuihtuu kevähän lemmityn.

Ei päivää kultaotsaa yön varjo saavuta, ei kevät kukkahivus rinnoille syksyn saa.

On yö mun syämessäni ja toivon' syksy on, ja riemun' multa ryösti pilv' one, valoton.

Tok' kaukaa aina seuraa yö päivän ratoja: ijäti jäljissäs sun mun varjon' vaeltaa.

Ma tunsin syämes sykkivän.

Ma tunsin syämes sykkivän mun vasten syäntäni; kuin määräämätön ijäisyys lyhyt tuntui sekunti.

Ma tunsin suones tykkivän, vuos veri verehen, ma tunsin henkäyksesi ja henkes värehen.

Siis kiehuin ijän ijäti mun veren' velloaa, sun luonas yksin tyyntyvi ja henken' rauhan saa.

Katkeralla hetkellä.

Ah, liian usein muiston kentille mun hairahtavi sairas mieleni.

Niin armas näky siellä tenhoo mua ja kasvot lempeet minuun katsovi.

Nuo kasvot tunnen: noin sä hymyilit kuin rusopilviss' toivon' liiteli.

Oi, miks sä katsot? Mielen' hurjistuu... menitkö multa ijäks, — ijäksi?

Ma unta uinun — nyt se haihtui jo... se, kohtalon', on hurja leikkisi.

Oi, siemaus nyt Lethen virrasta! Eloni hinnaks, olemukseni!

Oi, unohda!

Oi, unohda sun lempes pois, en sua rakasta... Jos voisinkin — en, enpä sois mun murheen' vaieta.

Tuo satu sydänverelläin painettiin muistooni ja verivirta syämestäin se siitä tykkivi.

Se elämän' on, voimani, en sitä kuolla suo — jos kerran henken' sortuvi, niin satu myöskin tuo.

Ma tahdon sinut nähdä.

Sinisilmäsi tahdon nähdä vaikk' katsees leimaus ois, ja sointua äänes kuulla vaikk' kuolon kuiskehes tois.

En iloa enää pyydä mä eloni matkalta... vaan uneen vaipua luonas — terve kuolo ihana!

Kerran baalissa.

Ja narrina vielä liehut sa kaunoisten parissa, ja tunteissasi sa kiehut, vaikk' kylmä on pinnalla!

Jo kyllästyneesi sun luulin silmäilyihin naikkosten ja kauniit tuntevas posket ja heikkoutta sydämmen!

Ei... silmät Iriksen lumos sua, poikanen tarmoton, ja vankat päätökset kumos yks hymynen vallaton.

Niin, narreja oomme me kaikki, yks toisista narrimpi, jos pilkat hän pahimmat saiki, ol' onnekkain kuitenki!

Niin, narrina tahdon ma olla, — ja kert' on viimeinen tää, — unt' uinaella ma tahdon niin suloisen pettävää.

Ja riemun' kuin siivin haipuu tää hetkinen muistoin yöss', pois narrinkaavun ma heitän... ja iloni ainiaks myös.

Kohtaus.

Mua tulit vastaan, neitonen, ja kohteljaasti nyökyttiin, ja nuorteasti ohitsen' sa astuit nopein askelin.

Et arvannut sa aatostain, et tiennyt mielen' kuohua... et näe kuvaa rinnassain, mi yhä mua vainoaa:

Sa tulet mua vastahan, ja kohteljaasti nyökytään, ja nuorteasti astuvan pois nopein askelin sun näen.

— Et arvaja sa aatostain, et tiedä mielen' kuohua: ma olen sulle _vieras_ vain, ja _tutuin_ mulle olet sa.

Illan kuutamossa.

Jos tulisit minua vastaan, sa neito ihanin, niin illan kuutamossa sinisilmääs katsoisin.

Nuo toiveet salaiset kaikki, joit' aatokses uneksuu, ne illan kuutamossa katseellein paljastuu.

Yö hämärä on, niin hilja, ja kuuhut läsn' on vain, ja julki silloin lausun sinulle rakkauttain.

Armahani sinä olet.

Armahani sinä olet, miksi luotani poistut sa, miksi kajahdusta sa pelkäät, neito, hengestäs omasta.

Armahani sinä olet, nousu rintasi tietää sen, senpä lausuu huulien hymy, katse ilmaisee silmien.

Armahani sinä olet — kukaan ei sua ryöstää voi — siksi sinut aamulla aikain Isä Taivainen itse soi.

Armahani sinä olet, painu vasten mun poveain, mailmaa vastaan taistohon lähden, sinä kilp' olet rinnallain.

Armahani sinä olet, henkes tajusin puhtahan: sua lemmin elämän tiellä, sua polvuilla Tuonelan.

Armahani sinä olet tähtitaivahan tarhoissa, missä laulu autuahitten pyhää kiittävi Jumalaa!

Rukous.

Oi Herra, häntä varjele mi mulle armas on, suojassa hyväin enkeleis hän aina olkohon.

Nyt ilta tyyntyy, lepohon kaikk' luonto vajoaa, — ain' olkoon, Herra, elonsa, niin tyyni, rauhaisa.