Mit' en voi.
En voi ma lempeäin jähdyttää, se lämmin on, intoinen, ja jos se poveeni kätkeykin, niin siinä se säihkyy kuitenkin ja leimuaa liekkeihin.
En voi ma kieltää vapauttain, sen lahjaks sain Luojalta, ja jos ma kahleihin lyötänehen, niin vapaasti sykkivi sydämmen' ja vapaa on aattehen'.
En voi ma tyynenä katsoa kuin heikkoa sorretaan, ja käten' jos onkin voimaton, tok' ainian valmis taistohon se kansan rivissä on.
Suomenmaa.
Kuin ihana on Suomenmaa tuhanten järvein rannoilla! Kuinka loistavainen on sen aurinko, kuinka varjokkainen vihryt koivisto; kuinka kirkas kalvo on sen vesien, yksinään kuin valvoo vielä tähtönen!
Kuin rikas onpi muistoista tää köyhä, halpa isänmaa! Täällä isät kerta muinoin taistelit, kallihinta verta maahan vuodatit; joka virran vuolla onpi tiedossaan, kuin on kaunis kuolla eestä isänmaan.
Kuin armainen on lapselleen maa isäin kummuin, laaksoineen. Vaikka valoisampi onkin lounasmaa, toki raikkahampi kylmä Pohjola pohjan tummain paloin onpi tupruissa, vienoin tähtivaloin onpi vilkkuissa!
Suomen lapsi, kätees kalpa
Suomen lapsi, kätees kalpa, hengen kalpa terävä! Kestää voiko kansas halpa kilvan muiden vierellä... koetuksen nyt hetki on — eloon käy, tai kuolohon!
Maininki nyt taiston läikkyy ärjyin mailla Euroopan, vaahtopää likemmäs väikkyy rannoillen myös Pohjolan... Koetuksen nyt hetki on — eloon käy, tai kuolohon!
Siteet, pyhät ennen, horjuu, katkee tuhatvuotiset; kenpä vallat Manan torjuu, kuohumaan nyt nousnehet? Koetuksen nyt hetki on — eloon käy, tai kuolohon!
Hengen lippu ylös nosta, hengen lippu: vapaus! — Siin' on oikeus, siin' on rakkaus, siin' on pyhä innostus. — Koetuksen nyt hetki on — eloon käy, tai kuolohon!
Ken ei voita, poijes haipuu, ken ei nouse, poljetaan... kädestäs jos kalpa vaipuu, loppu on se Suomenmaan. Koetuksen nyt hetki on — eloon käy, tai kuolohon!
Suomen lapsi, kätees kalpa, hengen kalpa terävä! Kestää voiko kansas halpa kilvan muiden vierellä... Koetuksen nyt hetki on — eloon käy, tai kuolohon!
Kevään tultua.
Terve tullut rannoillemme kevät armas, sulokas, uudet toiveet povellemme herätät sä tullessas.
Olet kaunoinen taas täällä, talven ukko pakenee, vuokko kukkivi jo mäellä, leivo ilmass' liitelee.
Kuusistossa norja mannel kukoistaa ja vihertää; heleämmin kaikuu kannel laulajankin keväällä.
Puro hyppii laaksoloissa, rannan kukkaa suutelee, sinisenä, loistavaisna taivas yllä kaartelee.
Talvisesta unestansa luonto kaikki virkoaa, järven laineet rantojansa vapahina velloaa.
Vapaina myös aatteheni kiitää yli maailman, kuvaavat ne syämelleni uuden ajan, toivoisan.
Silloin Suomen kieli kaikuu kunnailla ja laaksoissa, silloin Väinön laulu raikuu Suomen kansan rinnasta.
Niinkuin kevät tullessansa maihin, vesiin hengähtää, niin myös Suomi kerrallansa uuteen eloon herahtaa.
Terve tullut rannoillemme kevät armas, sulokas, uudet toiveet povehemme herätät sä tullessas.
Sotahuuto.
Ken riemuiten ei kuoloon saa, kuin Suomen kutsu kajahtaa, kuin saloilta ja saloillen soi sodan huuto vyöryen.
Kuin vapaus maahan poljetaan, ken orjan' kituis kahleissaan, ket' elo tenhois kurja tää, kuin Tuonen tytär hymyää.
Kuin isänmaa on tuskissaan, ja vainolainen uhkajaa, kuin Suomen joukko taistoon saa, rivistä pettur' väistyy vaan.
Käy eespäin, eespäin, joukkomme, me voitamme tai kaadumme — mut sun on voitto ainiaan, sun, koti armas Suomen maan!
Syntynyt en.
Syntynyt en lännen laaksoloissa, missä päivyt lepoon käy, missä myrtti kukkii lehdikoissa, miss' ei talven säätä näy.
Kasvanut en palmuin siimehessä rannoill' armaan etelän, ikikevään maassa helteisessä kulunut ei elämän'.
Varttunut en missä lounastuuli ruusustossa huokuilee, missä Etelätär simahuuli lapsiansa hempeilee.
Synnyin pohjan mailla kaukaisilla, lumisilla vaaroilla, siellä leikin lasna kankahilla, siellä painin poikana.
Vilpas pohjan tuuli tuuditteli vapahasti kehtoain, mielen pelvottoman nostatteli pohjan henki rintahain.
Sentään rohkeana mielen' liitää, niinkuin tuuli pohjolan, sentään jaloihin se määriin kiitää, pilviin kohoo taivahan.
Kaksi veljestä.
Kaks kasvoi veljykäistä kaltailla vesien, ne yhden isän lapset ja yhden äitisen.
Ja Väinön kannel soipi rannasta rantahan, ja veikot tuot' imehtii tyynessä iltaman.
Ja urhotyö kuin kutsuu ja viesti kajahtaa: kuin veljes itsens suorii, myös toinen joukkoon saa.
Mut armaat lapsen päivät pian poisti mailman sää; tul' vieras, käessä risti ja kalpa terävä.
Yl' lainehtivan lahden ei enää viestit ui; kuin vapaus sortui, veljet toisistaan vieraantui.
Vaan orjan ijes aina ei kestää voi, — ei saa... oi nouse, nouse, päivä — kas, koitar rusottaa.
Taas Väinön kannel soipi rannasta rantahan, ja kauvemmas nyt kaikuu se ihmeeks maailman.
On vapaus sen kaiku ja kauneus viaton, ja oikeus sorretuille — se "Suomen silta" on!
Tallinna & Tartto 1888.
† Julius Krohn.
Niinkuin kevätpäivä, kaunis Sun ol' juoksu elämäs, niinkuin kevätpäivä, kirkas, suloinen ja lemmekäs; missä kuljit nurmikoilla kevään toivonsävel soi, mihin hellä kätes koski ihmekukat ihanoi.
Jo Sä nä'it Suomen kevään, kesän luotit tulohon — Herra palvelian kuin kutsui, rauhass' astuit kuolohon. Vaivoist' vapaana nyt lepää Suomi-äidin povella; aina johtakoon Sun henkes isänmaata armasta!
Työs ei vaivu; se on säde Suomen aamukoittehen: Suomen nainen kertoo siitä liekkuessa kätkyen, muisto isien kuin käskee työhön Suomen nuorison, helmilöistä kirkkahimpi siin' on nimi Suonion.
Kaarlo Cronstedtin muistoksi.
(s. 27.1.1860, k. 10.7.1879.)
"Ei eroa, jos näimme päivän valon suojassa köyhän taikka rikkahan, kuin taistelu vaan eestä hyvän, jalon työ elämämme onpi ainian.
Ja vähät siitä, jos soi kodissamme kiel' toinen, kuin saloissa Suomenmaan, kuin sama tuli nostaa rintojamme edestä armaan maamme hehkumaan.
Soi huulilt' äitin' ruotsi kätkyeeni, se äidinkieleni on aina oleva, mut kieli kallihimpi Suomelleni mun työtän', voimaan', intoani saa."
Noin lausuit, ystävä, kuin viime kerran näin säkenöivän kirkkaan silmäsi; ei mennyt aikaa viiden viikon verran — jo sydämmesi lämmin kylmeni.
Kuin säälimättä tyly käsi ratkoo kauneimman kukan tarhast' urvussaan, niin Kaitselmuksen neuvo usein katkoo toivoisan elon kesken matkoaan.
Mut vaikka suotiinkin vaan lyhyt hetki sun työtä tehdä hyväks Suomemme, ei unohdu tok' elos kaunis retki, ei ystävissä muistos murene.
Aallokkaan linna.
Kuin illan aurinko kultaa luo yli aaltojen Aallokkaan, sen viimeiset säteet ilmi tuo veden pohjasta ihmemaan.
Kalamies, mi laskevi verkkojaan, näyn näkevi kummaisen — kas, laineet nostavat helmastaan nyt häilyvän hettehen.
Ilta-auringon ruskossa päilyää kuva kaupungin vajonneen, ja tornit linnojen kimmeltää ja temppelit nastoineen.
Täss' etelän saaret aarteitaan sun nähdäkses sirottaa, ja urhot rohkeat Ruotsinmaan kilistävät kalpojaan.
Ylös pilvihin linna se kohoaa mihin Ruurik valtansa loi, täst' etäälle säihkyi miekkansa, sotatorvet raikuen soi.
Täss' etsi turvan maill' Aallokkaan pyhä Olavi vaaroissahan, — sen muureja murtan't konsanaan ei valta vainoajan.
— Käy pilvein raosta kuu esihin, kuvat kummat vierrehet on, kalamies taas katsovi vesihin, on pimeys vain ponneton.
Kaarlo Knuutinpoika Raaseporissa.
[Kaarlo VIII Knuutinpoika, joka oli lapsuudessaan Suomessa oleskellut, asui toisella kertaa kuninkaan istuimelta karkoitettuna vv. 1465—67 Raaseporin linnassa Suomessa; kuolinvuoteellaan v. 1470 vihitti hän puolisokseen Raaseporin linnanhaltian tyttären Kristiina Abrahamintyttären.]
KAARLO KNUUTINPOIKA (katsoo linnan akkunasta maisemaa).
Mun silmähäni päivän loistehessa nyt siintää kunnaat, metsät Suomenmaan; kuin vanhat tutut ajoist' entisistä ne mua tervehtävät kuiskeellaan. Min puhtaan sinisenä kaareu taivas, vain tuolla täällä soutaa hattarat, niin luonto... mun miks taivahani kaiken ijäksi pilvet synkät kattoivat? Nyt uinumasta herää muiston impi, tuo ihmeellinen, mennyt ystävä, ja äänet mailman humuun hälvennehet mun korvanani jälleen ennättää. Kuin lasna leikkiä löin nurmikoilla, vihannoi ruoho, kukka lemusi, kuin nuorukaisna keijuin aaltoloilla, mun vilpas tuuli täytti purjeeni. Oi, kuinka nuoruudessa onnellinen mun oli elon', rikas kartanon', vaan Svean kuninkaaksi kuin ma tulin, kuink' olin silloin köyhä, onneton! Niin rikkahalta muinoin elo näytti kuin miekka käessä eestä kansani ma nuorin innoin syöksyin otteluhun — ja hyvin terä silloin leikkasi. Mut luotani läks toivo rusosiipi, ja elon sävel voimatonna soi: mun luoksen' hornast' öinen haamu hiipi, mun voiman' raukes, käten' lannistui. En usko itseäin, en ihmisiä, en mitään... Sydän miksi vavahdat? Sä näitkö konsa jaloa ja suurta. mi haihtun't ei kuin taivaan hattarat? — Niin näit, sen näit, — ja unta ihaninta sa uinuit hetken, lyhven, lumovan — mut sulle ei se verso, taivahasta pois heitettiin sa, kaikin, ainian. Pois toivo, heikkous se on...
KRISTIINA (laulaa ulkopuolella).
Provencen lehmustoissa yleni Estrella, ei nähty konsa toista niin neittä ihanaa.
Saa häntä kosimahan mon' uljain ritari, mut kultaan, hopeahan ei neito mielisty.
En linnan kamarihin ma sulje vapauttain, ei kalpain kalskehisin mun mielen' tottun't vain.
Niin tuli paimenpoika luo neidon kaunoisen, pää ylväs, ruumis hoikka, hän astui etehen.
"En rikkautta tarjoo, vain mökin matalan, jon ortta tammi varjoo, ja lemmen vapahan!"
Jo aikaa rakkauteni sa voitit, armahain, sull' annoin sydämmeni ja itsen' kokonain.
Ja kauvas linnoist' suurten onnemme kätketään, ja tuolle puolen vuorten salojen vehreään.
Kristiina (astuu holvikäytävästä sisään, kantaen kukkia esiliinassaan, vaan tahtoo Kaarlon huomattuansa nöyrästi tervehtäen poistua).
KAARLO.
Astu vaan sisään; ma kuulin raikkaan laulusi, Kristiina, se haihdutti mieleni mustat ajatukset.
KRISTIINA.
Anteeksi pyydän Teiltä, herra kuningas. En tiennyt Teidän tässä olevan; en olisi siinä tapauksessa uskaltanut Teidän ajatuksianne häiritä.
KAARLO.
Ajatukseni ovat synkät, niiden häiritseminen on pilviketteiden ajaminen taivaalta, mutta se on turha työ: toiset kiitävät tuulen siivillä entisten sijaan. — Kristiina, sinulla on helmas täynnä syksyn kukkasia, jotka olet linnan tarhasta noukkinut.
KRISTIINA.
Niin, mua säälitti nähdä noita kesän hentoja lapsia kylmässä syysviimassa. Ma tahdon niitä seppeleeksi sitoa ja vedellä kastaa ja laskea Pyhän Neitsyen jalkain juureen. Mutta se työ ei ole kuninkaan katseltava...
KAARLO.
Ei, istu vaan tänne tuolille ja järjestä kukkias, Kristiina. Synkät mielikuvat pelkäävät ihmisten seuraa, ja sinun seuraas varsinkin. En ole sinua työssäs tukalastuttava.
KRISTIINA (istuu ja sitoo seppelettä).
Enkö saa Teille, kuningas, antaa kukkaista, se merkitsee toivoa ja eloa, se merkitsee että Teidän ja isänmaan pyhä asia vielä on voitolle pääsevä.
KAARLO.
Toivoa ja eloa!? Minä olen elänyt; nyt minun voimani ovat raukenemassa, Kerran astuin nuoruuden voimissa, innokkaana, oivokkaana elämän kilpatanterelle. Minä toivoin paljon, liian paljon... tyhjät unelmani murtuivat.
KRISTIINA.
Kuin vapauden aamu sarasti, kuin kansa nousi ja Juutin valta murrettiin, silloin Te kansaa johditte, ja kuin maa ei enää muukalaista hallitsiaa kärsinyt, silloin Ruotsin ikivanha kruunu Teidän päähänne painettiin. Ken semmoisiin on osaa ottanut, sen ei tarvitse valittaa onnensa epäsuotuisuutta.
KAARLO.
Virkaheitto kuningas! Niin, se mun arvoni! Ooh, tuo kultainen kruunu, — ett'ei se koskaan olisi hiuksiani painanut. Se huikaisi silmiäni, ja se oli kova ja raskas. Se vei onneni, se vieroitti ystäväni... ja vielä päästäni pudottuaan se tuopi samaa kirousta. Vieläkin minun nimeni on kuningas, ja kuninkaalla ei ole ystävää. Nekin jotka sitä voisivat olla, eivät uskalla häntä lähestyä muutoin kuin kylmän naamarin takaa.
KRISTIINA.
Herra kun...
KAARLO.
Kirottu sana! Kuninkuuteni on mennyt, ahneet ylimykset ovat paloitelleet valtakuntaani, vallan loistoon olen kyllästynyt, voittoon en enää luota. Sydämmeni ei pyytäisi kuin tunnustusta, että kerta olen kansani hyvää tahtonut, vaan ei sitäkään saa.
KRISTIINA.
Te tiedätte että minä... me Teitä rakastamme ja kunnioitamme.
KAARLO.
Kristiina, minä voisin ehkä rahtusen rakkautta saada, joll'en olisi kuningas, joll'et sinä pelkäisi tuota kuningas-nimen revennyttä rääsyä, — — Nyt minä heitän sen hartioiltani tuon purpuraliepeen, joka kerta minua viekoitti. Nyt min' en ole muuta kuin ihminen. Sinä olet huomannut, että olet minulle kallis: tää käsi, joka on miekkaa kylliks heiluttanut ja valtikkaa väsynyt kantamahan, se tarjotaan nyt sinulle; vielä on sillä voimaa sua suojelemaan, jos vain uskallat sille antautua.
KRISTIINA (liikutetulla vaan varmalla äänellä).
Voitteko sen tehdä. Oletteko ajatellut, mitä siinä tarjouksessa on? Minä en ole syntynyt ylhäisten saleissa, en valtaistuinta varten. — — (Hetken jälkeen). Te ette ole valmis siitä ainiaksi luopumaan, ette voi loistosta ja maineesta kaukana viettää elämäänne. Ja siinä kuluu minun elämäni. Ette voisi luvata siinä viihtyä. Teidän paikkanne on, missä Ruotsin kruunusta taistellaan...
KAARLO.
Kruunua jos vielä tahtoisin, niin pannakseni sitä koristukseksi sinun päähäsi. Jos kohtalo vieläkin kerta vaihtuu, niin miksikä onnea päältänsä torjua. Ei kruunun loisto voi lempeäni himmentää.
KRISTIINA.
Ma uskon Teidän sananne, Kaarlo kuningas, vaan en saa Teitä sitoa. Kuninkaalla on toiset velvollisuudet kuin sydämmen. Te ette ole luopunut toivomasta kruunua, jonka tuleva hetki vielä voi helmananne heittää, ja sentähden meidän polkumme kulkevat erillään.
KAARLO.
Kristiina, sa rakastat minua! Kruunu on minusta kaukana, enkä sitä halaja; mutta miksikä toivostakaan luopua. Turhaa, lapsellista olisi lupaus — — Vaan mit' en tekisi sinun tähtes. Jos olet minun, niin ilolla luovun ikuisiksi ajoiksi kruunun pettävästä loistosta. Minun sanani sinä uskot, eikä sitä rikota; kuin lupauksen annan...
(Ovi avautuu ja sisälle astuu hovipojan kanssa) ABRAHAM NIILONPOIKA.
Herra kuningas! sanansaattajia on Ruotsista saapunut, ritarit Greger Matinpoika ja Pader Ulfinpoika, jotka pyytävät tärkeässä asiassa kohta päästä Teidän puheillenne.
KAARLO.
He tulkoot, vaikk' en ole tottunut sieltä päin pitkiin aikoihin mitään hyvää kuulemaan.
ABRAHAM NIILONPOIKA (viittaa hovipojalle, joka poistuu).
Ylhäiset ovat lähetit ja tärkeä on varmaankin heidän asiansa, kuin laivasta suoraan Teidän luoksenne kiiruhtavat. Suokoot pyhä Eerikki ja Heinrikki marttyri, että heidän sanansa on onnea tuottava. — Kristiina, sun kasvos ovat kalpeat; mikä sua vaivaa, lapseni? Vetäykäämme sivulle; kuulen askelten lähenevän.
GREGER LILJA ja PADER SPARRE (astuvat sisään ja tervehtävät Kaarloa polven notkistuksella).
Me tervehdämme Teitä, kuningas, Teill' onni olkoon!
KAARLO.
Teitä tervehdän! En Teidän arvoisia vieraita oo pitkiin aikoihin mun luonan' nähnyt. Mi Teidät saattoi syksyn merelle, luo kuninkahan menneen, Suomen mailla?
LILJA.
Oi, kuningas! Ei tyhjä kaiku vaan tää nimi ole. Ruotsin neuvoskunta ja kaikki kansa, herrainpäivill' ollen, niin meidän kautta Teitä tervehtää. Teit' unhottamaan pyytää, anteeks suomaan mit' onpi rikottu ja tehty Teitä vastaan. Yks tunne vaan nyt rinnat kohottaa: pois pikkuherrat, jälleen kotimainen kuningas saakoon kruunun Eerikin; yks huuto vaan nyt kaikkein suusta raikuu: eläköön Kaarlo kuningas! Se huuto se kohos mökeist' uljaan Taalainmaan, se valloitti jo manteret ja linnat, ja Tukholmista eteenpäin vain vyöryy yl' Göötain vainioitten viljavain.
KAARLO.
Ma tuota tunnen; jälleen riita syttyi välillä herrain korskain; puoleheni taas silmät kääntyi; hetken kuningasta taas tahdottiin, kuin hetken pälkähästä on päästy, hän kuin rääsy kulunut pois viskataan.
SPARRE.
Kuningas, liian kova Te ootte. Ei. Taas Ruotsin lippu liehuu ja Tanskan kätyrit on maast' ajettu. Kopea pappi Ölantiin on paennut rauvennein voimin: kansa nuorekkaana kuin muinoin Engelbrektin aikoina aseihin nousi, Juutin ikeen mursi, ja Ruotsin vapaamiehet parhaimmat herr' Eerik, Niilo Sture kansaa johtaa ja uljahasti voitost' voittoon vie. Mut yks vain nim' on, jota tunnustetaan, yks on vain mies, mi koossa joukkoja voi pitää: ilman Teitä Ruotsin voima taas pirstoiks hajoo. — Herra kuningas, Te ette kansaa, isänmaata heitä, Te riennätte sen joukkoin nenähän!
LILJA.
Sa kuule, herra, maasi toivomusta!
ABRAHAM NIILONPOIKA.
Oi, älkää epäilkö nyt, kuningas, vaan miekkaan tarttukaa; pian laivakunta ui Pohjanlahden aaltoin halki Ruotsiin, ja Suomen joukot Teitä seuraavat, ne Teitä tuntee, merkkiänne kantaa! Pian vastustus on voitettu, ja jälleen ma valtiaana kuninkaani näen!
KAARLO.
Mua vielä kutsut maani ylevä... ja käsi tää ei kutsumustas noutais, mun kilpenikö vaaran hetkellä sun riveistäsi väistyis? Ei, ei suinkaan! Niin tahdon siis ma vielä kerran nähdä ilmoissa lipun Svean liehuvan; nyt, nytkö koitui kevät kansalleni, vaikk' mun on syksy... Anna torvein soida, mastoihin purtten purjeet nostakaa! Nyt leikki hurmeinen meit' odottaa! (Abraham Niilonpojalle): Sua kiitän uskost' murtumattomasta kuin paha päivä helmaansa mun kääri; nyt koittakohot päivät armaammat, mua voiton tiellä arvoon seurajat. (Hetken vaiettuaan Kristiinan puoleen kääntyen): Myös Teille, neiti, kiitos herttaisin niist' hetkist' jolloin katse kirkkahin pois varjon mua kourivaisen ajoi. Nyt aikaa armasteluun ei, kuin kansa taas huolen vaativi kuninkahansa — vaan toisin ajoin saleiss' Tukholmin Teit', toivon, neittä jällen tervehdin; jos toive Teill' ois silloin joku vaan, se täyttää suurin onni kuninkaan! Nyt jääkää hyvästi... hyvästi.
(Kaarlo astuu ulos miehisten henkilöin seurassa. Kristiina heittäytyy itkien seinään asetetun Maarian kuvan eteen).
Luettuani Silvio Pellicon kirjan "Vankeuteni".
Oi, terve veli, huudan sulle, Italian poika tulinen! Viel' äsken tuntematon mulle, nyt ystäväni armainen!
Jos kasvoitkin sa kunnahilla, joit' aikain maine ylistää, ma mailla Pohjan kaukaisilla, joit' iki- vaivuttaapi jää.
Jo haudallasi tammi juurtuu, käy hautakumpus sammaleen, ja piirros muistokives uurtuu ja mailma rientää edelleen.
Mut aikain lennon mieli jalo ja paikkain aavat voittavi, kuin kaikkianne päivän valo, niin entää pyhä intoki.
Sun kanssas maasi ihanaisen ma kohtaloita sureksin, Italiaa ikeest' muukalaisen ma vapauttaa himoitsin.
Sun tyrmääs laulun hellän kuulin ma Magdaleenan kaikuvan, innoissain huusin kalpein huulin nimeä tuntemattoman.
Minullei "lyijyhuonehisin" Adrian helmi hymyili, ol' taisteluihin kauhe'isin murtua sairas mieleni.
Spielbergin vankikomeroihin sun kanssas kytkettihin mä, ja toivoin kadehtien noihin, kuin Oroboni, nääntyä.
Jo kymmenesti luonto virkos, ja taipui talven valtahan, silloinpa vasta kahle kirpos kädestä miehen vapahan.
Mik' ilo nähdess' isänmaasi, Italian kunnaat kukkaisat, kuin isä, äiti, armahasi syliinsä taas sun sulkivat!
Oi terve veli, huudan sulle, Italian poika tulinen! Viel' äsken tuntematon mulle, nyt ystäväni armainen!
Jo kesäpäivän vaipuissa.
Jo kesäpäivän vaipuissa uinaavat aallokot, ja tyyni kalvo kuvastaa nuo metsät, kalliot.
Niin laita henkenikin on: ma siinäi kuvat näen ilojen, tuskain, taistelon hämyisen mailman tään.
Niin ootko, henken', kalvo vain, mi varjot kuvastaa, ja hetken kuvat heijastain jäljettä katoaa?
Uskallatko olla vapaa?
Uskallatko olla vapaa, uraa uskallatko valon nousta, joka jyrkkänä ja louhisena kohoo kohdust' öisten maamme alhoin, kahleet katkoa, joit' ihmiskäsi takoeli esteeks ihmisille, kurjat kuopistansa valoon viedä, vapauden antaa vangituille? Terve, ystäväni ollos, rinnan rientäkäämme taisteloon!
Uskallatko olla vapaa, valon, vapauden voittoon luottaa? Omin uskallatko ehdoin nähdä, kuinka tulipatsas tuprahtavi... vaan jos itse sorrut, taistoon vaivut, kuoltuaskin henkes voittoon viepi, kukkasia kummullesi heittäin, parempi käy polvi elon tielle. Terve, ystäväni ollos, rinnan rientäkäämme taisteloon!
Uskallatko olla vapaa, Jumalasi uskallatko nähdä — ei kuin Mooses muinen pelvoissansa Lemmen, Toivon, Uskon, Iki-Armon... opit hyljätä, joill' ihmismieli ylistystä Ijäisen väheksi: Hän ei vihaa, avaramp' on armo Jumalan, kuin rohkein aatos arvaa. Terve, ystäväni, yksi toivo, taivas meitä yhdistää.