Joulujuhla oli vietetty.

Rauhallisesti se oli yleensä kulunut Valjun perheessä ja myöskin ollut riemuinen varsinkin lapsille, heille kun oli aatto-iltana kokoutunut kasoittain lahjoja ja niiden ihmettelemistä kesti viikkokaudeksi.

Lauri oli saanut runsaasti lahjoja hänkin, vaan Alli tuskin mitään. Tuosta oli Lauri vähän pahoillansa, mutta Alli ei sitä huomannut, lapset vielä vähemmin.

Tuli uudenvuoden aatto. Taas asetettiin joulukuusi, suuri ja muhkea, keskelle salin lattiaa. Huone ei ollut suuren suuri, varsinkaan sitte, kuin Laurin työhön kuuluvat huonekalut oli sinne sijoitettu hänen oman kammarinsa saadessa maksavan asujamen. Mutta lapsille kuitenkin riitti tilaa juoksennella ympäri metsän kuninkaan.

Kynttilät sytytettiin ja niiden valossa alkoi oksilta hohtaa hopeahärmä; omenain poskuset punottivat tuskin eroten tumman havukon väristä; konvehdit ja sokuri-ukkoset pyörivät rihmoissaan; rusinarypäleet makasivat tenhottomina oksilla, tuntematta vuoteensa pisteliäisyyttä; mantelit olivat jonkun tenhovoiman avulla muuttuneet kuusta kietoviksi helminauhoiksi; kynttilöistä nouseva lämpö liehutteli monivärisiä eri maiden vaakunalippuja. Lasten leikkiessä kärvensi jonkun heilahtaneen oksan kynttilä lähimpiä havuneulasia, että huoneesen levisi miellyttävä pihkan tuoksu.

Kaikki näytti iloiselta ja sopusointuiselta. Ainoastaan Lauri oli melkein liian totinen, ikäänkuin toisiin ajatuksiin vaipunut.

Alli oli niin kiintynyt lasten viattomaan iloon, että Laurin olo jäi häneltä huomaamatta.

Saapuipa siihen joulupukki tiedustelemaan, millä mielellä hänen lahjansa oli joulun aattona vastaan otettu, ja sen mukaan joko tuomaan lisää tai vastaisen varalle muuta muistiin merkitsemään.

Laurille hän toi virkatun työnutun. Sitä ottaessaan kääröstä Lauri ikäänkuin vapisi. Antajan, tietysti Allin, kiittäminen häneltä unohtui kokonaan. Allikin jo viimein tästä epäkohteliaisuudesta aavisti jotakin ja alkoi lasten leikin lomasta tarkastella miestänsä. Kun Lauri yhä pysyi unpimielisen näköisenä, kysyi hän:

"Milläs ilmoilla se ukkoseni nyt matkustelee? Ethän sinä näy tietävän koko tästä maailmasta."

"Alli, Alli, minä olen karilla, ja hyvin pitkäriuttainen ja petollinen luoto se on ollutkin. Riuttaa pitkin olen laskenut monta vuotta ja onhan tuo tähän asti laiva kulkenut, vaikka karistenkin; mutta nyt se tarttui ihan kiinni, tänään vasta, enkä minä sitä suinkaan yksin saa irti." Alli yritti puhumaan.

"Älä, älä, vielä on pahin sanomatta. Kerran jo välähti mielessä ajatus: 'jätä kaikki ponnistukset ja hyppää tuonne mereen!' Pois karkoitin sen ja etsin silmilläni majakkaa, tuota salaamattomuuden sopimustamme, mutta se vilkkui niin äärettömän kaukana, ja mitäpä siitäkään apua, kun en pääse irti!"

Alli kauhistui.

"Joko, ukko parka, olet niin pitkälle joutunut, että aioit hukuttaa itsesi?" kysyi hän itkun sekaisella äänellä.

"Enhän sanonut aikoneeni, vaan kyllä siten kerran välähti mielessäni. Muuten tiedäthän, että Isän avulla toki sellaisen synnin vältän."

"Mutta kauheata jo on sekin, että sinulle voi sellaista edes johtuakaan mieleen. Tottapa silloin lienee pulasi suuri, ja minunko nyt pitäisi auttaa sinua, heikomman väkevämpäänsä. Itsekin tarvitsisin apua."

"Kyllä teillä naisilla voimaa on, kun vain tiukka eteen tulee."

Alli ensin vaipui murheelliseksi. Mutta olihan nyt kerran vedottu hänen apuunsa ja hänen siis täytyi näyttää, että hänelläkin oli voimia.

Suurella ponnistuksella sai hän viimein kysytyksi :

"Mitenkähän minä voisin auttaa sinua?"

"Muistatko vielä ensi joulumme? Silloin meillä ei ollut joulukuusta, vaan sen sijaan äitisi vieraana."

"Muistan hyvinkin. Se ei ollut läheskään niin hauska kuin nyt oli. Sinähän kohtelit äitiäni niin tylysti, että minun oli oikein paha ollakseni."

"Tiedäthän jo osaksi käytökseni syynkin. En ollut vielä unhottanut maalaista suoravaisuuttani. Mutta siitä joulusta juuri tämän luodon riutta alkoi, jolla nyt olen."

"Äitinikö tähden. Jospa sen silloin olisin aavistanut!"

"Kyllä se oli hänenkin tähtensä; sillä hänhän se otti puheeksi meidän raha-asiamme ja toimeentulomme. Ja kun hän sanoi, että on hyvin kiusallista, jos emännän täytyy joka kerran miettiä ja punnita, kannattaako ostaa sitä tai tätä, ja vielä kiusallisempaa, jos ei ole millä ostaa, niin sinä et tuota vastustanut."

"Enhän minä muun tähden ollut vastustamatta kuin joulurauhan tähden. Ja jos silloin olisinkin hyväksynyt hänen mielipiteensä, niin olenhan siitä asti paljon muuttunut, kuten itsekin tuonnoin sanoit. Olinpa silloin vielä jotenkin tottumaton talouden hoitoon; luulin tultavan vähemmällä toimeen."

"Niinkö se olikin. Ja minä kun olen vielä ollut huomaavinani sinustakin monta kertaa, että kyllä rahaa aina pitäisi olla kukkarossa kylliksi varalla."

"No, ainahan sitä joku penni ja markka tarvitaan, kun on kaikki ruokatarpeet vain päiväkseen ostettava; mutta ei sillä ollenkaan väliä, jos emme koskaan edes näekään suurempia summia."

"Suuristapa summista ne pienetkin otetaan."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Tämäkin työnuttu kaiketi maksoi monta markkaa."

"Maksoihan se 18. Eikö se sinua miellytä?"

Alli tuli pahoilleen. Ilahuttaahan hän oli tahtonut miestänsä eikä nyt saanut millaistakaan kiitosta.

"Mukiin tuo menee, mutta olisin tullut toimeen ilmankin, kun on vanhoja nuttuja kyllin työssä käyttääkseni. — No, ja tuon kuusen varusteluun meni myöskin osansa."

"Annahan katson. — Ei se maksanut kuusineen kaikkineen kuin 16 markkaa."

"Eikö kuin 16? Eikö kuin?"

"Niin, maksaahan H:n joulukuusi 30 ja kauppaneuvoksen 50."

"Mitäs rikkaista. Heiltä kyllä riittää vaikka sata."

"Ja eikö meiltä kuuttatoista? Tottahan tuon verta pitää lapsille iloa toimittaa."

"Taitaisihan iloa saada vähemmälläkin; vähästä lapsen mieli hyvittyy. Muuten minä oikein en tiedä, mikä riittää, mikä ei. Sinullahan on pikku kirjat, minä vain kerran kuukaudessa kokoon loppusummat ja niistä taas vuoden lopussa teen toiset loppusummat. Mutta nämä näyttävät niin kamaloilta, että siitä juuri minun laivani tänään tarttui karille."

"Onko todellakin niin hullusti?"

"Ensi joulustamme asti olen joka vuosi tehnyt lopputilin. Velat eivät ole kasvaneet, vaan eivät vähenneetkään. Toisin sanoen: kaikki tulomme ovat menneet kädestä suuhun, paitsi noita paria kolmea sataa korkoihin. Joka kerran olen aikonut puhua sinulle, vaan silloinen vait’olosi esti."

"Miksi et ennen puhunut?"

"Ehkä olen tehnyt pahoin; vaan kun silloin ensi jouluna itsekseni päätin, että sinulta ei pidä rahaa puuttuman niin kauan, kuin minä suinkin jaksan tehdä työtä, niin olihan velvollisuutenikin hankkia vain ja olla vaiti."

"Ei, Lauri, ei sinun olisi pitänyt niin ajatella. Ja minäkin olen ollut moinen höpelö, että olen luullut olevan kaikki hyvin, kun vain emme kuluta enempää, kuin sinä ansaitset."

"No, no, on siinä ansiossa osasi sinullakin. Mutta jospa nyt koettaisimme pohtia asiaa tarkemmin. Lapset kasvavat ja tarvitsevat muutaman vuoden päästä jonkun tuhat markkaa omalle osalleen. Mistä se raha sitte otetaan? Minä en jaksa tämän enempää ansaita kuin nyt kirjuria käyttäen, eikä tänäkään vuonna ole tullut yhtään säästöä, vaikka sitä toivoin hänet ottaessani. Hyvähän olisi myöskin saada velat ainakin pienemmiksi, jospa ei kokonaan kuitiksikaan siihen asti, kuin lapset isommiksi kasvavat. — Tämä se nyt on minun karini enkä siltä selviä."

Alli näytti hyvin huolestuneelta ja katsahti lapsiin.

Urho oli jo ammoin viety lastenkammariin. Ruusu oli nukkunut makeiskasansa viereen ja Lempi katseli, silmät siirallaan, kuvakirjaa.

Alli toimitti heidät nukkumaan.

Palattuansa takaisin saliin virkkoi hän, kasvot ilosta loistavina:

"Minäpä tiedän keinon, miten pääsemme karilta."

"Tehdään kulunkiarvio tulevaksi vuodeksi ja sitte tarkotaan sitä joka vuosi edelleen."

"Mihin tapaan?"

"Paljonko arvaat ansaitsevasi tulevana vuonna?"

"Ehkä neljä tuhatta, niinkuin tähänkin asti. Enempää en voi luvata."

"Siitä määräämme ensinnäkin velkain varalle tuhat markkaa. — Paljokohan on muita vakinaisia menoja?"

"Luetellaan. Hyyry 500, kruunun, kirkollis- ja kunnan maksut 150, hengen ja irtaimen vakuutus 150, köyhille ja kaikenlaisiin listoihin menisi paljokin, mutta määrätään 50, sanomalehtiin ja kirjoihin 50 ja polttopuihin 100. Siinä jo on toinen tuhat."

"Kyllähän minä meidän omista ja lasten menoista ja talouden pidosta laitan itselleni ohjeet. Kunhan vain tiedän, minkä verran saan käyttää, niin on kaikki selvillä. Mutta jos omiin kaikenlaisiin menoihisi, niinkuin tupakkaan tai muuhun sellaiseen, jotakin tarvitset, niin hanki itse. Kaksi tuhatta on minulle jo muutenkin niin pieni summa, että pahoin pelkään sinun saavasi tyytyä joskus yhteenkin ruokalajiin päivällisellä."

"Siitä ei hätää. Vaan voisitko todellakin tulla toimeen sillä summalla?"

"Kyllä luulen. Minä etsin kaikki eri menot täänvuotisista kirjoistani: mitä on kulunut lasten, mitä minun vaatteihini, mitä leikkikaluihin, seurusteluun, ruokaan ja kaikkeen muuhun, ja sitte vähennän tasan kaikista, kunnes loppusumma tulee kahdeksi tuhanneksi. Sillä lailla sen kyllä pitäisi onnistua."

"Unohtuipa sinulta 'kissan kontto'; onhan joka kuukausi pitänyt merkitä sinun kirjoihisi muutamia markkoja nimellä 'kissa vei'."

"Vähennän muita sitä enemmän."

"Oletpa aika mestari, jos tuon kaiken saat toteutumaan! — Ja nythän minut kuitenkin autoit pois pahalta karilta, vaikka ensin valitit heikkouttasi."

Lauri tarttui sylin Alliin.

"Nyt meillä vasta joulu-ilo alkaa. Tekisi mieleni oikein tanssia, jos osaisin."

"No, no, riittää vähempikin."

"Soitas nyt juhlan kunniaksi jotakin virttä, että saisimme kiittää häntä, joka minulle antoi noin hyvän vaimon."

"Ja minulle niin kelpo miehen."

Soitto alkoi kaikua hiljakseen ja Lauri yhtä hiljaan hyräili sanoja:

Mut hetkeksi jos näyttäiski Myös Jesus nukkunehen, Hän valvoopi ja joutuupi, Tuop' avun omillehen. Siis pelko pois! Mi hätä ois, Kun laivaamme hän johtaa! Ei nukukaan, hän koitti vaan; Taas auttaa meitä kohta.