Taloutta perustamaan ruvetessa ei Allilla ollut sanottavasti varoja, Laurilla vieläkin vähempi. Kuitenkin oli Lauri äskettäin päässyt parin tuhannen markan palkalle pienen, kahdesti viikossa ilmestyvän, vähän laajennettavaksi aiotun sanomalehden toimitukseen, ja siihen luottaen nuoret menivät vihille.

Eräs Allin sukulainen arvasi, miten tukala on sellaiseen aikaan tulla toimeen rahatta ja lähetti viisisataa markkaa. Niillä Alli osteli ja hankki minkä mitäkin talon tarpeita.

Vihkiäisten jälkeen Lauri toisena päivänä virkkoi Allille:

"Tehkäämmepäs nyt selko raha-asioista."

Alli veti laatikostaan esille tukun maksettuja rätinkejä ja alkoi laskea summia yhteen.

Miten lieneekään ollut, hän ei oikein päässyt niistä selville.

Niinpä hän jätti paperit pöydälle ja toi laatikosta toisen tukun ja rahakukkaronsa.

"Tässä on jäännös rahoista. Ja tässä on muut."

"Mitkä muut? Kas, arvopapereja! Onko sinulla niitä? — No, hyvähän tuo on. Mutta niihin ei kosketa."

"Parasta onkin säilyttää ne."

"Paljokos sinun rahoistasi meni meidän tarpeihimme?"

Allin silmät alkoivat kiiltää.

"Mitäs niistä niin tietoa tahdot ja tarvitset? Mikä on mennyt, ei tule takaisin."

Ääni vähän värähteli. Alli luuli Laurin tinkivän tiliä, nähdäkseen vain, kuinka paljon hän oli muka tuhlannut.

"Panisin vain muistiin, minkä verta sinulla oli varoja, kun rupesimme kotia puuhaamaan, että sitte voisin tarvittaessa tehdä tilin."

"Lauri, Lauri, mitä sinä puhut? En minä niitä tahdo sitä varten muistiin pantavaksi. Mitä sinä ajatteletkaan minusta?"

"Totta ainakin nämä arvopaperit? Muuten ei minusta ole oikein."

"Ei, ei niitäkään. Kaikki meillä pitää oleman yhteistä."

"Saattaisipa se kuitenkin olla tarpeen. Katsos, kun minulla on vain velkoja, niin voisihan sattua, että saamamiehet rupeisivat perimään ja silloin menisi nuokin sinun varasi kaikki tyyni."

"Menkööt vain. Johan sanoin, että kaikki meillä nyt on yhteistä."

Ja sikseen sen asian täytyi jäädä.

Tämä se oli nuoren avioparin ensimmäinen salakari, vaan onnellisesti sentään avioliiton kaksoislaiva livahti siitä ohitse, vaikka molemmat nuoret olivatkin ihan tottumattomat perää pitämään.

Kuluipa kuitenkin vuosi ja toinenkin, ennen kuin Lauri tottui katsomaan yhteisiksi Allin tuomia varoja, vaikka ne eivät olleetkaan suuret.

Matkalla varsinkin alussa pyrkivät alukset usein kolahtelemaan milloin kaikenlaisiin pikku kareihin, milloin selvälläkin vedellä vastakkain; mutta onnellisesti ne sentään kaikki vältettiin, kun aina ajoissa peruutettiin, milloin vähänkin tuntui kivet pohjaa raapivan, eikä työnnetty aluksia väkisin ylös kuivalle asti.

* * * * *

Viisi vuotta oli kulunut äsken esitetystä tapauksesta ja vuosikausi ensi luvussa kerrotusta illasta.

Alli tuli sukanneule kädessä istumaan Laurin kirjoituspöydän viereen. Kohta juoksivat siihen myöskin tytöt Lempi ja Ruusu ja poika Urho konttasi minkä enimmän ennätti perästä.

Eiväthän ne lapset malta niin hiljaa olla, kuin sietäisi ajatuksillaan työskentelevän luona, vaikka Lauri kyllä jo oli tottunutkin melkoiseen hälinään.

Lempi oli ensin ehtinyt äitinsä polviin nojaamaan. Siihen teki Ruusunkin mieli; hän koetti tunkeutua, mutta ei oikein mahtunut. Jo kuului kinaa, paraiksi sen verta, että se häiritsi Lauria.

"Isä, isä, ei Lempi laske minua."

"Menkää juoksemaan, niin sovitte molemmat."

Aika hajakkaa läksivät he, isompi edeltä, pienempi perästä. Kiireessään ei Lempi nähnyt Urhoa, joka juuri sai toisen kätensä kammarin kynnykselle, tulla kontaten vähän syrjästä päin.

Ensin kimakka parahdus, sitte sekakööri.

Jo piti Allin ja Laurinkin hätään joutua, ohjaamaan laulua tasaisemmaksi.

Pian sentään rakentui rauha. Liisu-tyttö korjasi Urhon pois toisten jaloista ja samaan seuraan hävisivät nuokin huimapäät.

Lauri palasi työhönsä ja Alli pöydän viereen.

"Etköhän sinä koettaisi vähän kirjoittaa minulle, minä sanelisin?" kysyi Lauri.

"Oletko väsyksissä?"

"En, mutta minun pitäisi ehtiä enempi. Sanellen joutuisi sukkelammin."

"Koetetaan vain."

Alli istui pöydän eteen, Lauri kirja kädessä kiikkutuoliin.

Hyvästi sujui työ viisi minuuttia.

"Saisko Tilda puhtaan astiapyyhkeen?" toimitti Lempi, juostuaan täyttä vauhtia äitiinsä käsiksi, että suuri harakanvarvas ja pieniä mustepilkkuja ilmestyi paperille.

"Mitä noin lennät? Katsos nyt, millaiseksi teit isän paperin!"

Vahingon syyksi luettiin enin osa, joten toruminen jäi vähemmälle.

Alli läksi antamaan anottua pyyheliinaa. Lauri kirjoitti loppuun Allilta kesken jääneen lauseen, jopa toisenkin.

Sitte Alli palattuaan jatkoi taas viisi minuuttia.

Äkisti kuului kova hätähuuto. Alli juoksi lasten huoneesen; lause jäi kesken.

Laurin piirrellessä sanaa toisensa perästä paperille juosta haihatti Lempi kertomaan:

"Ruusu seisoi tuolilla ja vahingossa kaatui. Päässä on suuri kuhmu. Äiti painelee sitä villaisella."

Kului hetkinen. Alli istui jo taas kirjoittamassa.

"Äiti, äiti, Tilda kutsuu kyökkiin."

Lempi se niin toimitti työtä käskettyä. Alli kaiketi arvasi Tildan asian, koska ei tarkemmin kysellyt.

"Ei taida tulla tästä minun kirjoittamisestani mitään, Lauri kulta. Enhän saa hetkeäkään rauhassa istua."

"Mene vain! Kirjoitan, minä itsekin."

Allista tuo vastaus tuntui vähän tylyltä.

Lauri kirjoitteli ehtimiseen. Alli hoiteli lapsia, laitteli heille vaatteita ja luki enimmät korjausluvut sekä sanomalehteen että Laurin suomennoksiin.

Mutta ei Lauri mielestään saanut kylliksi valmista käsistänsä lähtemään. Hän järjesteli työnsä tarkemmin. Sanomalehteen kului häneltä ainoastaan pari kolme tuntia päivässä. Ne hän nyt sovitti kokonaan iltapuoliksi ja otti aamupäiväksi kirjurin, joka sai ruveta jo kello seitsemästä joka aamu kiinnittämään Laurin ilmassa lenteleviä sanoja paperille.

Tätä vauhtia kasvoi kasoittain käsikirjoituksia ja sikäli myöskin lisäytyi kirjapainon korjausarkkien lukua.

Laurin silmät riippuivat kiinni kirjoissa aamusta iltaan. Itse hän ei tuosta tuntenut mitään haittaa. Mutta — kukapa sen olisi osannut arvata? — siitä kasvoi uusi kari Allin purjehdusvesille.

Oli synkän näköinen syyspäivä. Lauri oli sanellut kirjurillensa jo neljä tuntia, kaksi ennen aamiaista ja kaksi jälkeen. Lapset saivat pysyä poissa häiritsemästä työtä. He olivatkin jo vähitellen tottuneet katselemaan kirjoitustätiä jonkinlaisella kammolla ja hänen tullessaan aina pakenivat äitinsä turviin. Tämä kammo lienee ollut tarttuvainen, sillä Allikin alkoi kartella miehensä työhuonetta.

Nyt hän mainittuna päivänä avasi oven ja astui kirjakaapin luo.

Lauri vilkasi häneen, lakkasi sanelemasta ja tirkisti tarkemmin, sillä Allin silmissä näkyi jotakin omituista. Tirkistää hänen täytyi sentähden, että silmistä oli monituntinen kirjaan katsominen heikontanut mukautumiskyvyn, jonka avulla muuten nähdään yhtä selvään lähelle kuin etäällekin.

Samalla kirjurikin kohotti päätään, kun saneleminen taukosi.

"Luonnonkirjaa minä etsin", selitti Alli tulonsa syytä. "Sen pitäisi Lemmen saada, kun muuten siellä yhä kiukuttelee."

"Se pitäisi Lemmen saada", oikasi Lauri hymyillen.

Alli punastui hiukan, katsahti Lauriin, näki hymyn, katsahti kirjuriin ja näki hänenkin hymyilevän.

Puna levisi Allin kasvoilta korviin saakka. Hän löysi Luonnonkirjan ja pakeni oven taa, joka paiskahti jotenkin rajusti kiinni.

Lauri jatkoi sanelemistaan.

Parin minuutin kuluttua kuului salista päin Lemmen juoksu. Jo hän tuossa paukutti kämmenellään ovea ja huusi itkuäänellä:

"Isä, isä, äiti kuolee!"

Lauri hypähti seisalleen ja riensi pois.

Alli istua kyyrötti kokoon kiertyneenä makuukammarin sohvalla, kädet kovasti puserrettuina kasvoille ja ruumis vavahtelevana.

Lempi ja Ruusu katsoivat oudostellen äitiänsä, vaan eivät enää itkeneet, kun isä jo oli turvana.

"Menepäs, Lempi, sanomaan tädille: ei isä nyt jouda sanelemaan enää tänä päivänä."

Lemmen palattua lähetti Lauri lapset Liisun luo.

"Isä, kuoleeko äiti?" kysyi Lempi ovella mennessään.

"Ei kuole, kyllä hän paranee."

Lauri sulki oven, otti sängyltä tyynyn, sovitti sen sohvan päähän ja kaatoi puoliväkisin Allin lepäämään sekä avasi leningin napit, että keuhkot pääsivät vapaasti paisumaan.

Sitte hän nosti tuolin aivan sohvan viereen ja alkoi silitellä Allin tukkaa.

Ensimmältä Laurin kosketukset vaikuttivat Alliin kuin sähkön iskut; ruumis joka kerran vavahti. Vähitellen ne värähdykset alkoivat kuitenkin hiljetä.

"Onkohan se kari suurikin, jolle laivasi nyt on joutunut, muijaseni?" — Lauri sanoi sen melkein suputtamalla Allin korvaan.

Myrsky oli jo tyyntynyt, mutta maininki kävi vielä väkevästi. Sen suurimmat harjat antoivat vielä silloin tällöin aika jysäyksen kylkeen.

"Tuntuu niin kolkolta, olen aivan kuin tiellä sinulla."

"En vielä tiedä karin laatua."

"Sanovathan silmäsi joka kerran, kuin kammariisi astun: mitä sinulla on täällä tekemistä? Sitä paitsi olen juuri pitänyt mielessäni, että koko kahteen kuukauteen et ole kertaakaan sanonut etkä osoittanut rakastavasi minua."

"Miltäs ne silmäni sitte näyttävät?"

"Niin harmailta ja tuijottavilta, ja muotosikin on niin hirveän totinen."

Lauria yritti naurattamaan.

"Vieläkö pilkkaat minua?” — Viimeinen maininki puristi Allin rinnasta syvän huokauksen.

"En, kultaseni, en ollenkaan pilkkaa. Minulle vain muistui mieleen, mitä sisareni ennen aina sanoi, kun pikku poikana lueskelin: 'Niin noita silmiäsi tiukkaat kirjaan, että ovat oikein harmaina.' Nyt alan ymmärtää, mitä hän sillä tarkoitti."

"Mitäs te sitte nauroitte, kun satuin erehtymään puheessa?"

"Minua nauratti punastumisesi ja oma erehdykseni. Tuo kielivikojen korjaileminen on minulla tullut melkein toiseksi luonnoksi, että välistä eksyn siihen sopimattomissakin tiloissa. Olethan sitä paitsi pyytänyt minua oikomaan virheitä, että lapset eivät niihin tottuisi."

"Niin, mutta tee se kahden kesken äläkä vierasten kuullen."

"Sen kyllä olen arvannut, vaan enhän tuosta tottumuksesta niin helposti pääse. Eikä niitä muistakaan noita korjattavia sitte enää perästä päin."

"Mitäs se kirjurisi sitte nauroi?"

"En minä sitä huomannutkaan. Jos hän nauroi, niin lienee kai hänkin aikaa myöten huomannut sopimattomaksi minun mestaroimiseni."

"Minä luulin teidän pilkkaavan minua."

"Ja sentähden itkit. — Kuulepas, muijaseni, ethän vain samalla luullut jotain muutakin?"

"Mitä muuta?"

"Ethän vain liene ollut mustasukkainen kirjurin tähden?"

Allia nauratti. — Meren pinta välkkyi jo aivan rasvatyynenä.

"Hänenkö! Johan nyt lasket leikkiä. Kauniimpi hänen ainakin pitäisi olla. Ja muuten, luulenpa olevani ainakin siinä asiassa järkevä."

"Ei mustasukkaisuus järkeen katso. Jos se vieras sattuisi vastoin luuloasi joskus vast'edes tulemaan, muista silloin oma liittosi, että mitään emme saa salata toisiltamme."

"Vaikeampi sen pitäminen näyttää olevankin, kuin ensin luulin. Tuskin minä sitä enää uskallan yhtä varmaan luvata kuin silloin, vaikka paras kai olisi, jos niin tulisi tehdyksi."

Lempi juoksi salista päin kammariin, vaan ikäänkuin jotakin muistaen pysähtyi oven suuhun.

"Isä, joko äiti on terve?" kysyi hän hyvillään.

"Jo, lintuseni, jo minä olen terve", vastasi Alli.

"Äiti, mitenkäs sinä olit kipeä?"

Vastaus jäi sikseen, kun toisetkin lapset, tullen kumpikin tavallansa, keskeyttivät vakavan keskustelun.

Suloinen sopu ja rauha vallitsivat taas Valjun perheessä.