Lapset olivat Valjun perheessä siksi vaurastuneet, että sopimaton oli niitä kauemmin enää pitää yksistään leikin varassa. Lempi kyllä oli viime jouluksi saamistaan irtanaisista kirjainlastasista vähitellen oppinut tuntemaan kirjaimet ja monta niistä jo tunsi Ruusukin. Mutta pitihän niitä sentään alkaa paremmin ohjaella opin tielle.

Valjun sanomalehti ja asuinpaikka olivat ja elivät eräässä pikku kaupungissa, jossa vielä vanhan tavan mukaan pidettiin ruotsalaisuutta yllä ainakin mielikuvituksessa; käytäntö, kas, se oli ihan toista, saattoihan puhua mitä kieltä hyvänsä, kun vain itse tiesi osaavansa ruotsiakin. Tästä syystä pidettiin kaupungin yksityinen tyttökoulu ruotsinkielisenä, että toki ei sivistyksen kultainen suoni kokonaan häviäisi paikkakunnalta.

Kansakoulu kyllä oli olemassa suomenkielinen. Mutta siinä käyttivät vain kaikkein köyhimmät lapsiansa, jotka muuten saivat harjoittaa katunuorison mieltä-ylentävää ammattia. Kukapa sivistynyt heidän seuraansa olisi uskaltanut jättää lapsiaan!

Lauri Valjun mieli teki katkomaan vanhain etuluulojen kahleita ja panemaan sittekin lapsensa kansakouluun, hän kun arveli yhden kerran aljettua toistenkin ehkä seuraavan esimerkkiä ja sitte useamman sivistyneen lapsen seurassa katulastenkin sivistyvän.

Alli tuota tuumaa jyrkästi vastusti. Hänestä lapset olivat liian kalliit kappaleet moisen kokeen tekoon; jos ne koetta tehdessä ehkä turmeltuivat, oli edesvastaus hirvittävä.

Tarkasti ja kauan sitä asiaa pohdittiin ja punnittiin eivätkä Laurin ja Allin mielipiteet ruvenneet yhteen sulamaan.

Valju koetti pulasta päästäkseen puuhata pois muuttoakin toiseen kaupunkiin, jossa oli runsaammin suomalaisia kouluja. Turha vaiva; kaikkialla ja kaikilla ammateilla oli hoitajansa, eikä kukaan heistä tietysti ollut halukas luopumaan tuloistansa Valjun lasten tähden.

Mikäs neuvoksi? Kotiopettajattaren ottoa ei Valju uskaltanut ajatellakaan, hän itse kun oli aikoinaan sellaisesta toimesta saanut koko kahdeksansataa markkaa vuodessa ja pelkäsi palkkain vieläkin olevan liian suuret, vaikka ne tietysti viime aikoina olivat alenneet leivättömäin koulunkäyneiden karttumisesta.

Koetteeksi pantiin ilmoitus sanomalehtiin, kerrottiin siinä työn laatu ja pyydettiin tietoa hakijain palkkaehdoista.

Ensimmäinen tarjoutuja pyysi 150 markkaa, toinen vain vähän vaaterahaa eikä kukaan koko parista kymmenestä enempää kuin 350.

Lauri oli aivan ihmeissään. "Kylläpä lienee paljo joutilaita, kun aakkosten opettajaksikin tarjoutuu näin monta ja melkein ruokapalkalla!" arveli hän.

Nyt oli hyvä valita. Otettiin huomioon sekä palkka että todistusten mukaan taito ja kutsuttiin neiti Salmelaa tulemaan syyskuun alussa. Muille hakijoille ilmoitettiin vain sanomalehdissä, että opettajatar jo oli otettu.

Kului loppupuoli keskikesästä. Lempi jo alkoi yhä tiheämpään kysellä, milloin uusi täti tulee lukemaan, ja viimein alkoi pitää mielessään, miten monta yötä vielä oli nukuttava siihen asti.

"Tänään tulee täti, kun päivällinen ensin syödään!" riemuitsi hän eräänä aamuna.

Iltapäivällä olivat Lauri ja Alli, Lempi ja Ruusu laivarannassa ottamassa vastaan neiti Salmelaa.

Tuollapa laiva jo tulla jonottikin niemen nenässä vetäen piipullaan pitkää savuköyttä jäljestänsä.

Kaikki asiaan kuuluvat ja kuulumattomat ihmiset koettivat tunkeutua laiturin reunalle. Allilla oli kylliksi huolta Lemmen ja Ruusun hoitelemisesta, että säilyisivät ihmisten jalkoihin joutumasta eivätkä myöskään tipahtaisi ahventen seuraan.

Jo viskattiin laivasta nuorat, joilla piti köysien silmukat maalle vedettämän. Taitoa heittäjällä piti olla, että osasi nuoran päähän sovitetun painokuulan saada lentämään ihmisrivin ylitse ja siten poistaa uteliailta katsojilta kovan kolauksen vaaran, jos olikin mahdoton estää nuoraa sivaltamasta jotakuta hattua pois asianomaisesta päästänsä. Aina se oli ennen onnistunut ja niin nytkin. Köysien silmukat osutettiin patsaihinsa ja laiva vedettiin kiinni laituriin.

Lauri oli lähinnä laivan rappulautaa ottamassa vastaan neiti Salmelaa.

Alli oli työnnetty tungoksessa lasten kanssa etemmäksi. Sieltä hän tarkasteli heitä. "Mitähän Lauri noin punastuu?" ajatteli hän.

Neiti Salmela ei tuntenut Valjua, joka hieman ujostellen esitti itsensä hänelle. Pitkään hänen katseensa kuitenkin viivähti tarkastellessaan Laurin muotoa.

Lauri vei neiti Salmelan Allin ja lasten luo. Esittäessään heitä hän näytti ikäänkuin vähän neuvottomalta. Alli sen huomasi, mutta sen enempää siihen kiintymättä tervehti ystävällisesti neitiä.

Kun tavarat oli saatu kärryihin ja käsketty ajurin viemään ne Valjun asuntoon, läksivät kaikki yhdessä astumalla jäljestä. Matkalla neiti Salmela taas pitkään katseli Lauria sivulta ja Alli senkin huomasi.

Lempi pian tuli tutuksi Salmelan kanssa ja sai häneltä sateenvarjon kannettavakseen. Ruusu sen sijaan pyöriskeli äitinsä toisella puolella, kuitenkaan malttamatta vähä väliä kurkistaa uutta tätiä.

Kohta istuttiin kotona teepöydässä.

Puheltiin neiden matkasta, kauniista ilmasta ja minkä mistäkin joutavista asioista.

Tuli loma-aika.

"Olitteko te, herra Valju, ennen eräänä kesänä K:n pitäjässä."

"Olin veljeinne opettajana valmistamassa heitä lyseoon."

"Tosiaankin, sitähän juuri katsoin, vaikka en ollut oikein varma. Jopa siitä onkin aikaa."

"Silloin pääsin juuri kuudennelle luokalle. Mutta kyllä minä teidät heti tunsin, vaikka olettekin paljon muuttunut. Kasvot ovat entiset."

Alli jäi heti vaiti eikä enää puhunut koko iltana muuta kuin jonkun sanan saattaessaan neitiä kammariinsa.

Lauri kyllä oli koettanut pitää keskustelua vireillä, ottaen muun asian puutteessa lasten opetussuunnittelunkin puheeksi, mutta kun hän mieluisimmin sen jätti kokonaan neiden järjestettäväksi, loppui lyhyeen sekin aine. Sitä paitsi hän oli tänä iltana tavattoman kömpelö, kun itsekseen arvaili Allin ehkä käsittävän väärin heidän tuttavuutensa.

Kului päiviä, viikkoja, jopa pari kuukauttakin.

Ulkonaisesti oli elämä Valjun kotona entisellään rauhaisa. Kukin teki tehtäviänsä.

Mutta sisällä alkoi kuohua.

Levollisin oli neiti Salmela. Hän oli mieltynyt työhönsä, sillä Lempi ja Ruusu halulla oppivat eikä niin pienten lasten luettaminen ollut rasittavainen.

Lauri ei ollut yhtä levollinen. Sillä neiti Salmela oli kaunis ja viehättävä sekä vilkas ja kykenevä keskustelemaan melkein mistä asiasta ja aineesta hyvänsä. Sitä paitsi oli hänellä kyky löytää puhetta ja siten vilkastuttaa muitakin. Eipä siis ihme, että Lauri hyvin viihtyi hänen seurassaan.

Sitä vastoin neiti Salmelan seura ei ollenkaan miellyttänyt Allia. Hän ei tosin ollut luonnoltaan vilkkaimpia ennenkään, mutta neiden tulosta asti oli hän muuttunut jotenkin umpimieliseksi ja harvapuheiseksi.

Tästä juuri Lauri oli vähän levoton. Itse puolestaan hän ei peljännyt mitään vaaraa neiti Salmelasta, vaan luuli näkevänsä Allin edessä kaririuttoja.

Ja Allin laivan pohja todella jo kolkahtelikin kiviin aika lailla. Salissa istuessaan hän ei koskaan sekautunut miehensä ja neiti Salmelan väittelyihin, vaan usein poistui, milloin puhe toisten kesken alkoi vilkastua. Hän ehkä ei luullut voivansa niin tarkkaan salata mielialaansa, kuin tahtoi. Jos miehensä häntä pyysi kävelemään niinä yleensä harvoina hetkinä, kuin Laurilta siihen aikaan riitti, valitti hän väsymystä ja neuvoi kumppaniksi neiti Salmelaa, joka olikin aina valmis lähtemään, koska katsoi paljon oppivansa Valjun puheista.

Lauri tajusi selvään tilan tukaluuden. Mutta raskaan työn lomahetkinä tuntui huvittava seura niin virkistävältä, että hän ei siitä malttanut luopua. "Muuten", ajatteli hän, "tulkoon nyt Alli kerran itsekin apua pyytämään; pitääkö minun etsiä kaikki hänen karinsa. Pitäköön silmällä majakkaa."

Tallansa oli elämä vielä jonkun aikaa.

Tuli pakkanen, läheinen järvi jäätyi ylt'yleensä peilikirkkaaksi.

Lauri oli taitava luistelija, samoin neiti Salmela. Urheilu, min lajinen hyvänsä, on erinomainen lumoamaan mielet puoleensa.

Lauri pyysi aamiaista aikaisemmin päästäkseen jäälle. Neiti Salmela ei oikein tahtonut laiminlyödä tuntejansa, vaan Lauri lohdutteli, että yksi päivä ei paljoa vaikuta, eikähän voitu tietää, oliko huomenna enää luistinkeliäkään.

Niinpä he kahden läksivät hämärissä jäälle. Alli oli kyllä ennen myöskin luistellut, vaan sanoi nyt jo olevansa liian vanha lasten leikkiin.

Lauri unhotti jäällä oman itsensä. Päästyään kerran irti jokapäiväisistä huolistaan riemuitsi hän kuin lapsi. Mutta ollen käytöllinen mies oli hän rannasta ottanut vaaran varalle keveän seipään.

Alli ensin ei ollut millänsäkään. Hänhän jo oli tottunut kantamaan tuota taakkaansa, että muka miehensä häntä laiminlöi. Ikävä kuitenkin pyrki vaivaamaan.

Lapset olivat mieltyneet raamatullisiin kuviin, joista neiti Salmela heille kertoeli. Nyt he muun huvin puutteessa pyysivät äitiänsäkin kertomaan kuvista.

"Ne ovat tädin kammarissa."

"Kyllä minä tiedän, missä ne ovat." — Ja Lempi talutti äitinsä niitä hakemaan.

Alli pysähtyi neiden kammarissa pöydän eteen. Siinä oli avoinna jokin kirja ja lehtien välissä seisoi kortti. Allin silmät sattumalta kiintyivät paperiin. Se näytti aivan samanlaiselta kuin Laurin painamattomat nimikortit. Hän tempasi sen käteensä. Ihan oikein, siinä oli jotakin kirjoitettuna ja alla nimi Lauri Valju.

Mustenemaan pyrki maailma Allin silmissä.. Kului kotvanen aikaa, ennenkuin hän kykeni lukemaan koko kirjoituksen. Näin se kuului:

"Tässä saatte karamellit, jotka Teille jäin velkaa. Ystävyydellä Lauri Valju."

Alli ei siitä päässyt oikeastaan sen selvemmälle. Jos siinä olisi ollut "rakas neiti" tai muuta sellaista, silloin hän kyllä olisi ymmärtänyt lipun tarkoituksen. Mutta karamellivelka! Sitä ei tavallinen mustasukkaisuuskaan kyennyt selittämään. Entä tuo kortti ja kirjoitus? Nehän olivat ihan Laurin omat, ainakin kirjoitus.

Saadakseen asiata selvemmäksi läksi Alli saliin, avasi Laurin kirjoituspöydän laatikoista sen, jossa hän tiesi miehensä pitävän nimikortteja ja muita pikku tavaroita.

"Ihan oikein, tuossahan juuri on samanlaisia kortteja, puhtaita kummaltakin puolen. Epäilyttävää, mutta en minä tätä sittekään käsitä."

Valju ja neiti Salmela jäällä huviksensa pitivät kiinni seipään päistä, koettaen sillä tavalla päästä toinen toistansa kiertämään. Mutta sepä ei onnistunut kummallekaan.

Alli meni kirjoituspöydän luota ikkunasta katsomaan järvelle. "Tuolla he nyt etäällä luistelevat käsi kädessä. Kaiketi luulevat, että minä heitä en näe. Mutta hyvät silmät minulla on. Olisivatpa saattaneet olla hiukan varovammat. Kun julkenevatkaan ihan tuossa silmäin edessä."

Inholla kääntyi Alli pois. "Joko todellakin on jouduttu niin pitkälle!... Kun oikein ajattelen, niin Laurihan se juuri esitti neiti Salmelaa meille! Voi, miksi en silloin jyrkästi tahtonut jotakin toista?"

Hän vaipui tuollaiseen hervottomuuden tilaan, jolloin tunne työskentelee sitä kiivaammin, mitä vähemmin se kykenee selviämään järkeviksi ajatuksiksi.

Tilda tuli sanomaan, että päivällinen jo olisi valmis, mutta...

"Niin, niin, eihän täällä ole syöjiä kotona. Odotetaan, kunnes herra ja neiti tulevat."

"Minulla on niin nälkä", valitti tyytymättömänä Lempi.

"Eikö jo mennä syömään? sanoihan kello, että ruoka on valmis", selitti Ruusu.

"Pyytäkää Tildalta!"

Lapset menivät Tildan turviin.

Alli katsahti ikkunasta.

Lauri ja neiti Salmela olivat lähellä kotirantaa, mutta järvelle menossa. He nauttivat luonnon raittiutta ja urheilun viehätystä aivan sydämmensä pohjasta. Moneen kertaan he jo olivat luistelleet yli seljan edes takaisin. Mutta eihän harvinaisesta ja niin mieluisesta huvista muista luopua, kun kerran makuun pääsee. He jatkoivat sitä aivan huomaamatta ajan kulumista, kunnes alkoi hämärtää.

"Eiköhän nyt jo päivällinen kuiva, kun näin kauan viivymme?" virkkoi Lauri.

Kiireesti siitä ajettiin kotirantaan, niin että he etempää katsojasta näyttivät leikkivän "haukkasilla", varsinkin kun hämärä jo esti aivan tarkkaan erottamasta joka liikettä.

Luistinten päästäminen jaloista ei käynyt yhtä helposti kuin jalkaan pano, sillä olipa pitkä luistelu tehnyt jäsenet kankeiksi. Neiti Salmela ei ensinkään selvinnyt omin neuvoin, kun vivut olivat jäykänlaiset. Valjun täytyi laskeutua polvilleen häneltä luistimia päästämään. Luonnollisesta kohteliaisuudesta ei hän niitä enää antanutkaan pois, vaan ripusti yhdessä omain luistimiensa kanssa sormeensa.

Kotiin astunta rannasta, vaikka matkaa ei ollut monta kivenheittoa, veti aikaa enemmän kuin kohtuullisesti. Jalat olivat puutuneet luisteluasentoon eivätkä ottaneet heti tottuaksensa tavalliseen käyntitahtiinsa.

Tämän kaiken otti Alli ikkunasta katsellen huomioonsa.

Luistelijat tulivat sisään ja vaikka hyvin väsyksissä astuivat suoraa päätä ruokapöytään. Eihän raitis ulko-ilma ole ravinnon vihollinen.

Lauri luuli Allin jo syöneen eikä osannut häntä erittäin kaivata, vaikka kyllä puhdas lautanen oli Allin sijalla.

Pian oli nälkä sammutettu ja tyytyväisinä erosivat luistelukumppanit, neiti Salmela lähtien kammariinsa ja Lauri Allia tapaamaan.

Makuukammarissa oli melkein pimeä. Kuitenkin voi vielä erottaa Allin sohvasta. Hän oli taistelunsa taistellut.

Lauri istuutui hänen viereensä.

"Et usko, miten hauska päivä minulla oli", virkkoi Lauri iloisesti ja otti häntä kädestä.

Se tuntui välinpitämättömän hervakalta.

"Johan tuon arvaa vähemmälläkin", kuului kolea, keskeyttävä vastaus.

"Mutta hauskempi vieläkin olisi ollut, jos sinäkin olisit lähtenyt mukaan."

"Tokkohan?" — Ääni helähti kuin kuiva pakkasjää.

Lauri hiukan pahastui ja aikoi poistua, mutta muisti, että neiti Salmelakin arvattavasti oli kykenemätön seuran pitoon, eikä hänen kuitenkaan tehnyt mieli nyt yksin olla, kun ei sinä päivänä enää haluttanut työhön ryhtyä.

Niinpä hän sytytti lampun, joka seisoi pikku pöydällä sohvan edessä, huomasi sitä tehdessään Allin itkusta mustuneet silmät ja huomasi sekä tunsi myöskin oman nimikorttinsa, jonka Alli oli tuonut neiden kammarista.

"Mistä tuon olet saanut?"

"Kyllä sen kai itse tiedät."

"Sekös sinun karinasi nyt on?"

"Se ja paljo muutakin." — Ja päästyään kerran alkuun luetteli Alli joka eri kiven karistansa. Siinä oli punastumiset ja ujostelemiset neiti Salmelan tullessa, vilkkaat puheet, pitkät kävelyt, koko päivän luistelemiset käsi kädessä, liian tuttavat leikit jäällä ja polvillaan olot sekä viimeksi vielä vitkastelemiset kotiin tullessa. Ennen kaikkea huomautettiin, että Lauri juuri oli valinnut neiti Salmelan, vaikka kyllä olisi ollut muitakin yhtä hyviä.

Nyt vasta Laurille selvisi kerrassaan karin vieressä ammottavan meren pohjaton syvyys. Kotvaseen hän ei löytänyt yhtään tukipaikkaa. Syytökset näyttivät aivan kumoamattomilta.

Viimein hän toivoi, että kun saisi edes yhdenkään kiven ensin kiskotuksi laivan alta, niin ehkäpä muutkin siitä höltyisivät. Eihän käynyt yrittääkään vetää laivaa sinänsä pois; se olisi siihen paikkaan hajonnut.

"Mikä noista syytöksistä on pahin?" kysyi hän sen ajatuksensa johdosta.

Alli luuli tätä pilkaksi, mutta vastasi kuitenkin: "Milloin kirjoitit tuon kortin?" ja itsekseen oli vakuutettu osanneensa oikein kohti.

"Sen kesäluvan jälkeisen lukukauden alussa, kuin olin Salmelassa kotiopettajana. Eräässä leikissä kesällä menetin neljännesnaulan karamelleja, ja kun niitä ei ollut maapuodeissa, lähetin ne kyytimiehen mukana kaupungista."

"Milloin ostit ne samanlaiset kortit, jotka vielä ovat laatikossasi?"

Kas vain, pikku vakoilemistakin, ajatteli Lauri.

"Ne sain samana kesänä neiti Salmelan veljeltä ostamatta."

Ei Alli vielä ollut vakuutettu. Mitä varten neiti oli säilyttänyt sellaista joutavaa korttia niin kauan ja mitä varten sen nyt ottanut käsille?

Pitkä siitä syntyi keskustelu ennenkuin koko kari oli purjettu.

Viimein illallisen aikaan kertoi Liisu neiti Salmelan nukkuvan niin raskaasti sohvallaan, että ei herännyt tilan teostakaan.

Se oli Allille parempi vakuutus kuin mitkään muut perusteet, "sillä", ajatteli hän, "jos heillä olisi tänään ollut mitään rakkausvehkeitä, ei neitiä varmaankaan olisi nukuttanut".

Alli hiivien vei Laurin nimikortin takaisin neiden kirjaan, joka vielä oli auki pöydällä, sekä käänsi sen kiinni.

Seuraavana aamuna koetti Lauri työskennellä, mutta eipä se oikein sujunut. Liika ponnistus, kuten tuo eilinen, on aina liikaa.

Aamiaisen syötyä pyysi Lauri neiti Salmelalta jotakin hauskaa kirjaa ajan ratoksi, kun ei sujunut työ eikä nukunta.

"Toisiltana juuri löysin kirjalaatikkoni pohjalta Kiven Seitsemän veljestä. En tiedä, miten lieneekään joutunut mukaan. Mutta arvattavasti olette sen lukeneet."

"En, paha kyllä on se tähän asti jäänyt lukematta. Sopipa varsin hyvin, että se sattui teillä olemaan."

Neiti Salmela toi kirjan.

"Tuossa kirjassa se kortti juuri on!" kuiskasi Alli neiden tullessa.

"Ahaa!" mietti Lauri. Hän selaili hiukan lehtiä. Aivan oikein, siinä se oli.

"Muistatteko, neiti Salmela, milloin luitte viimeksi tätä kirjaa?"

"Sinä kesänä, kuin te olitte meillä, minä sitä jo alottelin, mutta eipä siitä tullut mitään ennen, kuin veljein ja teidän lähdettyä koti tuntui tyhjältä."

"Ja silloin kaiketi pistitte tämän kortinkin tähän?" — Lauri näytti sitä.

"Olin juuri lukemassa, kun kyytimies palasi kaupungista ja toi ne karamellit; se lippu sopi niin hyvin kirjanmerkiksi, ja siitä asti se on ollut siinä."

Tämä puhelu kävi niin ujostelematta, että Allin täytyi kerrassaan tulla vakuutetuksi. Noiden poistuttua hän syleili ja suuteli miestänsä. Pilvet olivat hajonneet.

"Kyllä minä olin pahalla karilla ihan suotta, mutta oli siihen sinunkin syytäsi. Sinä sammutit majakan."

"Millä ihmeen tavalla?"

"Kun et edeltä päin puhunut, että tunsit neiti Salmelan. Kaiketi sinä jo aikaa sitte huomasit mustasukkaisuuteni. Miksi et ennemmin pakottanut minua puhumaan?"

"Silloinpa ei asia olisikaan tullut niin selväksi kuin nyt; sillä en tosiaankaan olisi muistanut tuota korttia, niin vähäpätöinen se minusta oli."

Alli nyt puolestansa rauhoittaakseen Lauria kertoi, millä tavalla hän oli aivan sattumalta sen löytänyt.