Pysähtelemättä ja levähtelemättä suuri ristilaivasto souti Itämerta pitkin, ja kun tuuli myötäisenä puhalsi, nostettiin purjeet avuksi. Kun yhdet soutajat airoissa väsyivät, laskettiin heidät makaamaan, ja aina oli vereksiä, levänneitä miehiä heidän tiloilleen hankojen ääreen istumaan. Laajalta humisi ulappa keulojen kohinasta ja airojen loiskeesta.

Ja vielä rannattomalla merelläkin kasvoi ristijoukon laivasto. Lyypekkiläiset ja gotlantilaiset kauppalaivat, jotka nytkin, vastoin paavin kieltoa, heti ensi sulalla olivat vanhaan tapaansa kiirehtineet viemään kauppatavaroitaan Suomenlahden rannikoille, Nevan ja Laatokan pakanoille ja Suureen Novgorodiin asti, ne nyt koettivat, tavattoman ristilaivaston nähtyään, paeta sen reitiltä ja näkyvistä pois; mutta Tuomas piispa, joka itselleen lepoa suomatta valppaana seisoi tähystyspaikallaan, lähetti kohta nopeimpia aluksiaan ottamaan kiinni noita luvattomia kaupankulkijoita. Ne tuotiin johtajalaivan kylkeen ja niiden miehistöt vietiin vangittuina piispan eteen. Tämä jätti silloin heidän valittavakseen kaksi vaihtopuolta: joko he yhtyvät ristijoukkoon ja antavat laivansa ja tavaransa retken tarpeisiin, jolloin heille suodaan armo ja ristisoturin edut; taikka heidät upotetaan laivoineen meren syvyyteen, koska ovat paavin kiellon rikkoneet. Kaikki tietysti suostuivat edelliseen vaihtopuoleen, neuloivat ristit merimiespuserojensa rinnoille ja liittyivät näöltään nöyrinä ja alttiina, joskin sydämessään kiroten, soutamaan ristiarmeijan riveissä.

Ylvistyvin mielin näki Tuomas, joka korkealta paikaltaan laivastonsa kulkua tarkasti, ristijoukkonsa näin yhä kasvavan, — hän piti kaikkia näitä enteitä jumalanäidin suosion ja huolenpidon merkkeinä.

Mutta viimeisenä pitkässä laivajonossa souti suuri, raskas, tervattu alus, jonka hangoissa suomalaiset mekkomiehet hikoilivat. Sen perässä, perämiehen vieressä, seisoi myös kookasvartaloinen mies, mutta sulkaniekassa kypärässä, ja hän myöskin lakkaamatta tähysteli edellään liukuvaa suurta laivastoa ja sen kirjavaa miehistöä. Mutta hänen otsansa oli synkkä ja päätänsä hän pudisteli, kun kauppalaiva näin ristilaivastoon yhdistettiin. Se oli Belgerd-ritari, vanha, arpinaama sodanpäämies. Hän oli jo Auran suussa ristijoukkoa kurissa pitäessään puistellut päätään: joukko on suuri, laumaa on paljon, mutta se ei ole sotajoukkoa, se on karjalauma, joka taluttajaansa seuraa, yksi halusta, toinen pakosta, — siihen on vaarallista taistelussa luottaa!

Vasta kaukana meren selällä Tuomas kutsui laivojen päälliköt, ritarit ja piispat, luokseen ja ilmoitti heille, että ristiretki suunnataan nyt Suurta Novgorodia vastaan; nyt mennään Rooman kirkon vaarallisinta vihollista ruhjomaan.

— Se on jumalanäidin tahto, hän on tällaisen voiman meille koonnut masentaakseen vihollisemme ja laskeakseen armonsa alaisiksi kaikki nämä pohjoiset maat. Hänelle kunnia ja kiitos!

Näin puhui innostunut piispa ja viittasi rohkein kädenliikkein ympärillä olevaan laivastoon. Ja kaikki päälliköt tervehtivät riemuiten tätä uutista ja vastasivat:

— Hänelle olkoon kiitos ja kunnia. Sinua seuraamme taisteluun ja voittoon.

Ja kun kaikki taas olivat laivoihinsa asettuneet ja jono jälleen lähti liikkeelle, tempoivat airot entistä voimakkaammin, sillä päällikköjen innostus levisi pian soutajiinkin, ja laivasta laivaan kaikui huuto:

— Taisteluun ja voittoon pyhän Pietarin nimessä!

Mutta viimeisessä laivassa seisoi perämiehen vieressä yhä vain yhtä synkkänä kypäräpäinen mies, punoi päätään ja sopersi hiljaa itsekseen:

— Annapa että tämä joukko olisi kaikki meidän omia linnan ratsumiehiä. Silloin huutaisin minäkin!

Kun suuri ristilaivasto vihdoin läheni Vironmaan rantaa ja laski Tanskanlinnan satamaa kohden, silloin lennähti sieltä linnaa nyt hallussaan pitäväin kalparitarien hätäytyneitä airuita ulos selälle asti tuomaan laivastoon lahjoja ja ystävyydentakeita ja kysymään, mitä Suomen mahtava piispa heiltä tahtoi. Mutta Tuomas piispa ei heidän kysymyksiinsä vastannut, hän tahtoi kerrankin nöyryyttää nuo ylpeät ritarit, jotka häntä usein olivat pöyhkeillen ja vieroen kohdelleet, — hän määräsi vain laivansa soutamaan maihin. Ja levähdyttäessään laivastoaan muutamia päiviä siellä tanskalaisten rakentaman linnan satamassa hän lähetti viestejä kutsumaan Riiasta itse kalparitarien suurmestarin puheilleen antaakseen hänelle, kuin heikommalleen ainakin, käskyjään.

Siellä tapasivat nyt Räävelin linnassa pohjoismaiden molemmat mahtavat, sotaisat kirkkoruhtinaat, katolisen kirkon tärkeät etuvartijat, toisensa. He olivat ennen usein lähettiläiden ja kirjeiden kautta olleet toistensa kanssa tekemisissä, nyt he ensi kerran toisensa silmästä silmään näkivät. Mutta ritarikunnan suurmestari, joka ennen oli Suomen sotaista piispaa pitänyt tungettelijana omalla alueellaan ja joka häntä sen vuoksi usein oli syrjin karein kohdellut, hän astui nyt juhla-asussaan, valkoisessa viitassa, jonka rinnustan poikki punainen miekka oli neulottu, pää kumarassa, jalokivin koristettu hiippa kädessään, voimakkaamman kilpailijansa eteen ja lausui hänelle alamaiset ja kohteliaat tervehdyksensä:

— Tule millä asioilla tuletkin, tarmokas veljeni Suomesta, minä tiedän retkesi kirkon etua ja kunniaa tarkoittavan ja olen valmis sinua kannattamaan. Jos liittoa tahdot rakentaa, tuossa käteni, jos apujoukkoja tarvitset, käske, niitä saat.

Mutta Tuomas piispa seisoi jäykkänä ja kylmänä ristinsauva kädessään loistavien ritarien ja hengenmiesten ympäröimänä eikä näyttänyt pitävän suurmestarin nöyrtymistä, — hänen, joka vielä vuosi sitten kieltäytyi Tuomaan silloin pyytämästä liitosta — muuna kuin luonnollisimpana asiana. Ja käskijän varmuus oli hänen puheessaan:

— Meillä on joukkoja kylliksi, niitä risti ympärillemme kokoaa, emmekä nyt muita liittojakaan tarvitse. Mutta yksi vaatimus meillä kumminkin teille on.

— Ilmaise se, onhan asiamme yhteinen, vastasi suurmestari kasvavalla levottomuudella.

Kylmällä äänellä Tuomas jatkoi:

— Te olette äsken tehneet rauhan Suuren Novgorodin kanssa. Se on nyt purettava.

— Olemme tehneet rauhan voidaksemme sitä voimakkaammin masentaa vihollisemme, täkäläiset pakanat, suurmestari selitti.

— Tuo rauha on Rooman kirkolle häpeäksi, — teidän vihollisianne ovat kaikki kirkon viholliset. Teidän on kohta valmistauduttava tekemään retki tasavallan alueelle.

Mutta suurmestari koetti vieläkin vastustella:

— Se on sotaisa valta, se voi pian käydä meitä väkevämmäksi.

— Me olemme väkevämmät kuin se, ja väkevämmät kuin te molemmat yhteensä. Mutta pyhä neitsyt, jonka käskyjä noudatan, on meitä kaikkia voimakkaampi, meidän on hänen tahtoonsa alistuttava. Hän käskee,— te tottelette.

Suurmestari jäi äänettömäksi, kumarsi ja — totteli. Hän oli oivaltanut Suomen piispan suuren ja rohkean suunnitelman ja hän antautui välikappaleeksi sen toteuttamiseen, vaikka kade ja pelko kalvoikin hänen mieltään. Sillä hän tiesi, että Tuomas liikkui Rooman paavin valtuuksin ja hänen julistamansa ristiretken voimalla. Ja valmiina noudattamaan piispan käskyjä hän kyseli nyt ainoastaan lähempiä ohjeita ja aikamääräyksiä, sitoutuen ritareineen tekemään hyökkäyksen Novgorodin alueelle.

Pitkään ei tätä yhtymistä kestänyt, ennenkuin molemmat kirkkoruhtinaat erosivat. Suurmestari läksi keräämään kokoon hajallaan taistelevia kalparitareitaan, mutta Suomen piispa palasi seurueineen laivastoonsa lähteäkseen taas suurella ristijoukollaan soutamaan eteenpäin, Suomenlahden eteläistä rannikkoa pitkin itää kohden.

— Hän tottelee, hän pelkää, Tuomas virkkoi Belgerd-ritarille, kun he palasivat rantaan laivastonsa luo, joka täytti koko sataman. — Kuka uskaltaisikaan tätä suurta joukkoamme vastustaa.

Mutta Belgerd vastasi paljon vähemmän innostuneena:

— Niin, kun se joukko vain itse oman suuruutensa kestäisi!

— Se kestää, huudahti Tuomas, — sitä yhdistää uskon into ja ristin voima, siksi, Belgerd, se on voittamaton. Älä epäile, sillä sitenhän ristiämme pilkkaat.

Arpikasvoinen ritari ei epäilyksiään enää puhunutkaan, mutta vakavana hän ratsasti huoviensa luo suureen tervattuun alukseensa. Mutta piispa nousi rohkeana ja varmana korkeaan komentajanlaivaansa.

Verkalleen katkesi taival suuren laivaston soutaessa itään päin. Mutta rannikon asukkaihin levisi pian tieto tuon tavattoman sotajoukon tulosta, ja se ajoi heihin pelkoa ja kauhistusta. Nopeasti lennähtivät hätääntyneet viestit kylästä kylään, heimosta heimoon, eteenpäin pitkin rannikkoa ja syvälle sisämaahankin. Ja kun ristilaivasto saapui Narvajoen suuhun, kylät ja kauppapaikat olivat siellä jo autioina, pakanalliset vatjalaiset ja heidän joukkoonsa asettuneet kreikkalaisuskoiset kristityt olivat kaikki paenneet metsäin ja järvien taakse. Huolestuneena Belgerd riensi tätä tietoa piispalle ilmoittamaan.

— Novgorod saa tiedon tulostamme, se ehtii varustautua vastarintaan, lausui hän.

— Sen parempi, piispa vastasi hymyillen, — sittenpä sen yhdellä iskulla kukistamme, jos se vastaamme astuu. Mutta laskemme kumminkin vakoojia maihin tarkemmin tiedustelemaan vihollistemme toimia.

Eteenpäin solui laivasto, mutta hidasta oli sen kulku, vaikka lepohetkiä lyhennettiinkin, sillä pitkäksi ja väsyttäväksi kävi soutaminen. Rupesipa väliin kuulumaan napinan ääniäkin ristijoukosta. Nuo retkelle lähteneet, mukavuuteen tottuneet porvarit taikka tyhjäntoimittajat taikka levottomat seikkailijat kyllästyivät pian rasittavaan airojen kiskomiseen ja pitkälliseksi venyvän matkan vaivoihin ja toisia rupesi peloittamaan, kuta kauemmas painuttiin tuntemattomaan itään... Mutta pelkällä katseellaan tai puolella sanalla Tuomas masensi nurkujain vastahakoisuuden ja innostutti heidät kiirehtimään yhä eteenpäin. Jos sattui matkalla myrsky, joka hajoitti laivat aavalle merelle, kokosi hän ne taas yhteen, ja ehyenä hän siten johti suuren laivastonsa Suomenlahden halki sen matalarantaiseen kärkeen, — hänen tahtonsa voima oli luja ja hän valoi haluttomimpiinkin intoaan, luottamustaan ja uskoaan.

Väsyneinä ristiretkeläiset saapuivat siten eräänä päivänä Nevajoen suuhun, soutivat vielä kappaleen matkaa jokea ylöspäin ja laskivat maihin sen eteläiselle rannalle. Merimatkaan kyllästyneet ristiretkeläiset kiirehtivät heti kärsimättöminä maihin ja rupesivat hajaantumaan inkeriläisten autioiksi jättämiin kyliin, mikä saalista ryöstämään, mikä matkan vaivoista lepäämään. Mutta samassa kajahtivat torvet kutsuen retkeläiset koolle rantaäyräälle. Siellä piti johtajapiispa maallenousun johdosta rukouksen, vihkien pyhäksi sen hetken, jolloin ristijoukko oli astunut vihollisen maalle, sinne ristin valtaa istuttamaan. "Tästä alkaa retkemme, tämä on ensimmäinen paikka, jonka nyt Rooman kirkon alaiseksi julistamme, tästä on meidän suotu lähteä vihollisiamme vastaan ja voittaa ja masentaa heidät, — siunattu olkoon tämä paikka!"

Ja taas johtajan rohkeus ja into siirtyi ristin sotureihin, jotka hartaina notkistivat polvensa. Leiri pystytettiin siihen rannalle. Mutta vihollista, jota vastaan heidän nyt olisi ollut taisteluun käytävä, ei näkynyt missään. Ei kuulunut Suuren Novgorodin sotilaita, ja rannikon asukkaat taas, inkeriläiset, vatjalaiset ja karjalaiset, olivat kauhuissaan paenneet suurta ristiarmeijaa kauas sisämaahan.

Monta päivää sitten oli kylästä kylään, suusta suuhun lennähtänyt viesti: "Suomen piispa tulee!" Se oli peloittavan voimakkaasti kaikkiin vaikuttanut; Suomen piispan voitokkaasta väestä ja leppymättömästä ankaruudesta olivat nämä heimot jo kauan kuulleet kerrottavan; retkillään Suomeen karjalaiset ja vatjalaiset ja Novgorodin nuoret miehet olivat usein saaneet itse tuntea hänen voitokkaan kätensä kouristuksia, — hän tuli nyt kurittajana ja kostajana heidän luokseen, heidän ei tehnyt mieli hänen tielleen jäädä. Hän tuli mukanaan yliluonnollisen suuri väki, tuli ristinsä suojassa, jossa mahtava haltia asui, — vähältä hyytyivät veret pakoon kiirehtiväin pakanain suonissa.

Näin kertoivat laivastoon palanneet vakoojat, ja he kertoivat pelon ja vavistuksen vallitsevan jo kaukana sisämaassakin, Novgorodin ruhtinasten omissa kylissä ja kaupungeissa. Joukoittain pakeni väkeä Novgorodin kauppaylimysten paaluaidan suojaan, mutta sieltäkään pakolaiset eivät voineet toivoa aivan paljoa turvaa eikä apua. Sillä tuo äsken vielä niin mahtava ja sotakuntoinen tasavalta oli nyt ahdistuksessa ja tuskassa ja nöyryytyksessä, — tatarilaiset olivat äsken lyöneet sen sotajoukot ja vieneet vangeikseen sen parhaat ylimykset ja hävittäneet ja polttaneet sen linnat ja kaupungit. Ja samat julmat tatarilaiset nyt edelleenkin pitivät hallussaan sen maita ja kiskoivat niistä veroja ja imivät veriheitoksi sen masennetun kansan. Sen laajalta kuuluisa, aikoinaan mahtava ruhtinas Jaroslav oli viime vuosinaan hallinnut pelkkiä raunioita ja raatoja; nyt oli hänkin poissa kansaansa turvaamasta, ja hänen heikentynyt valtansa oli nyt nuoren ruhtinaan Aleksanterin käsissä, joka vailla sotaväkeä ja liittolaisia turhaan koetti maataan torjua mongolilaisten rasituksilta. Eikä tämäkään nuori, kokematon ruhtinas nyt ollut kotonaankaan, Aleksanteri Jaroslavinpoika oli lähtenyt viettämään häitään Polotskin ruhtinaan tyttären kanssa, ja suuri Novgorod oli ilman päätä.

Niin kertoivat viestintuojat ja riemu täytti ristiretkeläisten mielet. Jumalanäiti näin on heikontanut ristin soturien viholliset ja laskenut heidät masentuneina ristijoukon jalkoihin, — niin huudahtivat piispat, ja papit ja ritarit syleilivät voitonvarmoina toisiaan. Mutta Tuomas piispa puhui innostuneena ylimystensä keskessä:

— Kirves on laskettu tuomitun puun juurelle. Kiirehtikäämme kaatamaan se kumoon, meille on se tehtävä uskottu Pietarin istuimen ja pyhän neitsyen nimessä!

Mutta samalla hänen mielensä valtasi miltei sääli tuota avutonta nuorta ruhtinasta kohtaan. Ja hän lähetti lähettiläitä hänen luokseen ilmoittamaan tulostaan ja kehoittamaan häntä niskoittelematta antautumaan ristijoukon armoille.

— Älä korota kättäsi tätä vihittyä joukkoa vastaan, sillä voimasi eivät kumminkaan riitä sitä voittamaan, niin käski Tuomas lähettilästensä tervehtiä nuorta ruhtinasta. — Tule aseettomana luoksemme ja kumarra pääsi Rooman paaville, niin saat sinä ja kansasi elää, ja me ajamme pakanalliset tatarilaisetkin maastasi pois. Mutta jos vastarintaa yrität, täyttävät laumamme lännestä maasi samalla tavoin kuin tataarit idästä.

Rohkea voitonvarmuus vallitsi koko ristijoukossa, kärsimättömiä oltiin vain sen johdosta, ettei tavattu vihollista, joka olisi saatu kukistaa ja masentaa. Tuomas piispan täytyi vielä retkeillä laivastoineen eteenpäin; hän päätti ensiksi valloittaa Laatokan kaupungin, joka oli vihollisten tärkein linnoitus lännessä, ja sieltä tunkeutua itse maan sydämeen, Suureen Novgorodiin. Mutta sitä varten täytyi joukon ensiksi saada levätä.

Siinä levättäessä Nevan suussa Tuomaan eteen tuotiin eräänä päivänä kaksi nuorta miestä, jotka olivat hiipineet metsässä ristileirin läheisyydessä ja koettaneet vakoilla ja urkkia tietoja ristijoukon suuruudesta ja sen varustuksista, siitä vihollisille ilmoittaakseen. Heidät tuotiin köytettyinä käsistään ja jaloistaan, jotta johtajapiispa heille määräisi vakoojan palkan.

Mutta Tuomas käski irroittaa kahleet, joilla miehet olivat köytetyt, antoi heidän irrallaan kulkea ja virkkoi heille:

— Menkää vapaasti, kulkekaa läpi leirimme ja soturijoukkojemme, katselkaa, tutkikaa! Ja palatkaa niiden luo, jotka teidät lähettivät, kertomaan mitä olette nähneet, ja kertokaa, että tätä suurta sotajoukkoa suojelee vihitty risti.

Miehet menivät. Mutta heidän poistuttuaan tuotiin taas johtajapiispan telttaan karjalainen pakana, joka oli otettu kiinni siitä syystä, että hän oli kertonut nähneensä näyn, että ristijoukko sittenkin joutuisi tappiolle. Hän oli kuoleman ansainnut, innokkaat vangitsijat arvelivat, kun oli epäillyt ristiretken menestymistä ja ennustanut sen vihollisille voittoa.

Mutta Tuomas kutsui ystävällisesti vangitun pakanan eteensä, — hän tahtoi osoittaa, että uskoa ristin voittavaan voimaan ei saanut mikään järkyttää, ja halusi siitä syystä tarkemmin tiedustella, mihin mies ennustuksensa perusti. Hänen eteensä astui silloin kumara, kaljupää ukko, jonka kasvot olivat ryppyiset ja keltaiset ja jonka leuka puhuessa vapisi. Mutta silmät olivat vilkkaat ja terävät, melkein uhittelevan varmat.

— Sinä kuulut ennustaneen, että alkavassa taistelussa voitto lankeaisi, ei ristin pyhälle sotajoukolle, vaan vihollisillemme, lausui Tuomas, istuen koko piispallisessa komeudessaan vangitun edessä. — Mistä sen päätät?

Silloin tutiseva ukko vastasi arkailematta ja terävästi:

— Sen olen nähnyt.

— Missä olet nähnyt ja mitä? Kerro!

Ukko astui silloin askelen lähemmäs ja kertoi nopeasti ja selvästi:

— Kalastamassa olin meren rannalla Nevan suussa sinä päivänä, jolloin suuren laivastonne näin saapuvan mereltä päin. Soudin kiireesti pakoon merelliseen saareen, piilousin rannan pajukkoon ja makasin siinä liikahtamatta, kunnes viimeinen laivanne oli kulkenut ohi. Mutta silloin olikin jo ilta, ja nousin soutaakseni kotiini, ennenkuin sumu sakeammin laskeutuisi merelle. Mutta en ehtinyt vielä venheelleni, kun jo taas näin aluksen mereltä saapuvan. Se oli yksinäinen pienehkö alus, ja hämärästi se ensiksi silmiini kuulsi. Mutta silloin tapahtui ihme. Päivä oli jo laskenut, mutta vähitellen levisi merelle valo kirkkaampi kuin auringon valo kirkastaen loistavaksi selän ja rannat. Ja se valo näytti lähtevän saapuvasta aluksesta, joka lipui äänettömästi aaltojen yli. Sitä soutivat utumaisiin, läpikuultaviin vaatteisiin puetut miehet, joiden airot eivät veteen koskeneet. Mutta korkealla peräistuimella istui kaksi nuorta miestä, joilla oli iltaruskonpunaiset vaatteet yllään ja joiden kasvot olivat ihmeteltävän kauniit. Heidän päänsä ja otsansa ympäriltä näytti lähtevän se sädeloisto, joka luonnon kirkkaaksi valaisi ja jota ei sietänyt silmin katsoa. Minä lankesin maahan sen kirkkauden edessä ja peitin kasvoni kosteaan nurmeen ja ymmärsin, että venheessä kulkijat olivat mahtavia haltioita. Mutta siinä maatessani kuulin äänen venheestä lausuvan: "Rientäkäämme, antakaamme voitto Aleksanteri Jaroslavinpojalle, sillä hänen sydämensä on puhdas." Nämä miehet taistelevat Novgorodin ruhtinaan puolella; heitä kavahda sinä, sillä he sinut voittavat.

Kumaran, mutta teräväkatseisen ukon vilkas kertomus, jota hän rohkein kädenliikkein säesti, teki syvän vaikutuksen piispan ympärillä seisoviin, sillä he ajattelivat, että ne olivat olleet kirkon pyhiä nuo, jotka vanhalle pakanalle näyttäytyivät. Ja siksi haarniskaanpuetut soturit katselivat kammoten kaljupäistä ukkoa. Mutta rauhallisena, pilkallinen hymy huulillaan Tuomas piispa laski kätensä ukon kumarille hartioille, pudisti häntä leikillisesti ja lausui:

— Lähde nyt mies parka ja kiirehdi kertomaan juttuasi niille kaikille, jotka sitä uskoa tahtovat ja sinulle siitä aterian antavat. Olet säikähtänyt joukkomme mahtavuutta ja pelästyneenä maatessasi nähnyt unia. Mutta kerro samalla, että me emme tarvitsekaan avuksemme tuntemattomia haltioita, meillä on apunamme ja suojanamme itse jumalanäiti ja hänen pyhä ristinsä, ja sen merkin suojassa me voitamme. Häntä sinunkin on opittava tuntemaan ja palvelemaan.

Varmuus ja tyyneys, jolla hurskas piispa tätä puhui, tarttui pian kaikkiin teltassa olijoihin, ja ivaten he saattoivat ukon ulos. Mutta kun Tuomas jäi yksin telttaansa, katosi kohta tuo tyynen varmuuden ilme hänen kasvoiltaan ja hän jäi kalvava epäilys sydämessään miettimään pakanan kertomaa ilmestystä.

Muuan sana varsinkin oli kumaran ukon kertomuksesta pistänyt syvälle hänen sydämeensä, vaikka hän tahtonsa voimalla oli mielenliikutuksensa salannut... "Voitto Novgorodin ruhtinaalle, koska hänellä on puhdas sydän", niin oli ukko sanonut — puhdas sydän... sen ansiolla luvattiin hänelle voitto ja pyhien suosio...! Kuka on tuo Aleksanteri, minkälainen on hänen sydämensä, onko se puhtaampi ja otollisempi Jumalalle kuin hänen, Tuomas piispan, hänen, joka on Jumalan valtakunnan voitoksi ja kunniaksi ponnistanut ja uhrannut enemmän kuin ihmisinnolta voi vaatia...? Puhdas sydän... eikö hänen oma sydämensä sitten ole puhdas ja vilpitön... eikö se ole sittenkään vilpitön ja kuonasta vapaa...?

Ukko höperö höpisi omia uniaan, niitä ei maksa ajatella, muu tärkeämpi vaatii nyt johtajapiispan huomion, — siten koetti Tuomas karkoittaa noita mietteitä mielestään. Mutta ne palasivat... Mistä ilmestyi moinen näky pakanalliselle kalastajalle, jolle kirkon pyhät ovat tuntemattomat? Ja mistä tiesi hän Novgorodin ruhtinaan mielen, miksei ääni sanonut, että Tuomas piispan sydän on puhdas...? Mitä... kulkiko hän, kirkon ristiretken johtaja, sittenkin vilppi sydämessään ja petti itsensä ja korkean jumaluuden... oliko itsekkyyttä sittenkin hänen aikeissaan ja ponnistuksissaan, joilla hän yksinomaan kirkkoa luuli palvelevansa...? Oliko petosta tämä kaikki, jota hän oli luullut jumalanäidin avuksi ja armon merkiksi, retken suuruus ja voima, sen tähänastinen onni ja menestys, hänen oma tarmonsa ja intonsa, jolla hän kaikkia hallitsi ja innostutti... oliko se teennäistä intoa, oman mielen kiihoitusta ja petosta, jota jumalanäiti ei ollut vaikuttanut...?

Näissä mietteissään Tuomas piispa oli lyyhistynyt kokoon istuimellaan ja tuijotti eteensä hämärään telttaan käsiään tuskitellen vääntäen. Mutta hän hypähti siitä kohta pystyyn ja käveli ulos.

Ei, tämähän on kaiken pyhyyden pilkkaa, tämä epäilys on vihollisen viettelystä, pirun, joka kastamattoman pakanan muodossa oli hänen eteensä ilmestynyt epäuskon koukkujaan virittämään...

— Pois, saatana! hän huudahti ääneensä yksin telttansa ovella seisoessaan, ja hän katui nyt mielessään, ettei ollut sittenkin antanut kuolemalla rangaista tuota kiusaajan petollisten ennustusten kertojaa. Ja hälventääkseen kokonaan nuo syntiset ajatuksensa hän rupesi kohta puuhaamaan laivastoaan taas matkalle, — hän tahtoi joutua todistamaan itselleen, joukolleen ja pakanoille, että hän liikkui jumalanäidin voimalla, toteuttaen hänen tahtoaan ja käskyjään.

Mutta epäilyksen siemen oli sittenkin jäänyt itämään Tuomas piispan mieleen, joka muuten koko matkan oli ollut niin varma ja ehyen innostuksen valtaama. Ja kun jo laivasto taas oli kulussa Nevajokea ylöspäin ja hän seisoi korkealla paikallaan perämiehen vieressä komentajanlaivassa, josta hän kaikille näkyi, vielä silloin pulpahti aina väliin kuin pahan omantunnon syvästä lähteestä levoton kysymys:

— Mistä päätti outo kalaukko, että minun sydämeni ei ole puhdas?

Laivasto souti leveää kymiä ylöspäin vihantain, lepikkometsää kasvavain, matalain rantain välitse. Ilta oli käsissä, aurinko teki laskuaan, mutta piispa oli määrännyt laivastonsa yötä myöten kulkemaan, öisin oli vilpoisempi soutaa näin kesäsydännä tuulettomalla joella. Ääneti liikkui laivasto, äänettömiä olivat rannatkin, jotka päivän laskettua tummilta kuvastuivat. Niitä katsellen Tuomas seisoi kaiteeseen nojaten ja latoi vielä kerran mielessään eteensä suuren suunnitelmansa, jota hän oli lähdössä toteuttamaan, tarkasti kaikki mahdollisuudet, joita saattoi tapahtua, ja hänen mielensä tyyntyi tyyntymistään sitä tehdessään. Heikko, palasiin pilkottu on se vihollinen, jota hän nyt kulkee masentamaan, se on pelkästä pelosta jo masentunut. Sen vastarinnan, jos se sitä koettaakin, täytyy kaatua tämän ristivoiman edestä, suistua sen painon alle. Ja sitten... sitten ryhdytään maltillisesti ja voimakkaasti työtä täydentämään. Kaikki suomalaiset heimot ovat silloin kuin apajassa hänen valtansa keskessä, ne kulkevat kuin juhdat hänen ohjaksissaan, ja niitä ohjaksia hän itse pitelee väkevällä kädellään. Hän rajoittaa valtansa siitä, mistä sopivaksi katsoo, ja vieras vaikutus suljetaan niiden rajojen sisäpuolelta. Näihin maihin ja kansoihin vahvistetaan heti Rooman kirkon vaikutus ja luja maallinen hallinto ja rautakourilla sitä ylläpidetään! Nuotta on nyt potkettu, se on vain vedettävä venheeseen! Tuomas piispa näki jo silmäinsä edessä suuren valtakunnan, jonka hän Pohjan perille oli luova. Sen viimeisiä ääriä ei nähnytkään, ne loittonivat jäisten tunturien taa. Siinä oli monta kansaa ja rotua, mutta se pysyi lujasti koossa, kun vankka tahto sitä hallitsi ja kirkon siunaus sitä vahvisti. Se oli kirkollinen valtakunta, suurempi ja voimakkaampi kuin se valta, jonka Albert piispa Riiassa perusti, ja pysyvämpi kuin se. Ja sen kaikilta ääriltä juoksevat johtolangat Aurajoen suulle siihen pieneen kivilinnaan, jonka ympärille valtakunnan keskus ja sydän kasvaa. Kirkon nimessä ja puolesta hän sitä hallitsee, ja kun hän kerran päänsä lepoon laskee, silloin määrätköön paavi hänelle seuraajan. Mutta tunnustuksensa on Rooman isä hänelle antava siitä, mitä hän on kirkon hyväksi tehnyt, ja elinvoimainen valtakunta on kantava perustajansa nimen kaukaiseen tulevaisuuteen...

Näin lentelivät Tuomas piispan ajatukset yön hiljaisuudessa laivain soutaessa matalain rantain ohi yhä vain itään päin. Sieltä idästä rupesi vihdoin sarastamaan päivä, ja silloin vasta Tuomas siirtyi kaiteen äärestä pois, lausuen itsekseen:

— Se rakennus ei ole löyhälle hiekalle rakennettu. Tämän ristin voimalla sen pystytän ja samalla voimalla sen säilytänkin.

Hän kääriytyi viittaansa, veti vaipan päänsä yli ja heittäytyi kovalle laivankannelle nukkumaan.

Verkalleen soutivat laivat vastavirtaa ylöspäin; kun Tuomas unestaan heräsi, oltiin yhä vain Nevan matalain rantain välissä. Ja Laatokan kaupunkiin päästäkseen laivaston oli vielä soudettava suurta, aavaa ja myrskyistä sisämerta monet päivämatkat, ja vasta sitten voitiin maitse lähteä matkan päämäärää, Suurta Novgorodia vastaan, tuota kullattujen kirkonkupujen rikasta kaupunkia vastaan, jonka kuva hänen mielessään häämötti. Rutommin hän olisi tahtonut ehtiä iskemään suuren iskunsa ja toteuttamaan suuret tuumansa. Mutta matka venyi pitkäksi, usein täytyi laivaston maissakin käydä, levähtämässä ja tietoja hankkimassa. Tuomas piispa oli pannut ratsujoukon Belgerd-ritarin johdolla maitse kulkemaan, puhdistamaan rannan vihollisista ja julistamaan valtansa alaisiksi sen varrella asuvat heimot, ja tämän joukon kanssa oli yhteys säilytettävä. Siitä syystä laskettiin eräänäkin aamuna maihin Nevan eteläiselle rannalle siihen, missä pieni Inkerijoki Nevaan laskee, ja Tuomas nousi seurueineen maihin tavatakseen vakoojiaan ja ratsumiehiään.

Paljon viestintuojia siihen nyt saapuikin, yksi toisensa perästä. Edessäpäin olleita vakoojia palasi ilmoittamaan, että Laatokan linnoitettu kaupunki, jonne ristiarmeija nyt matkansa suuntasi, oli autio ja tyhjä. Asukkaat olivat paenneet sen muurien sisäpuolelta, ja sen tornit oli vartioväki jättänyt tyhjiksi. Siellä ei ollut siis ristiarmeijalla paljoa tekemistä, ja Tuomas piispa rupesi miettimään, että ehkä olisi joutuisinta ja parasta suunnata retki suoraan poikkimaisin Novgorodia kohti. Silloin saapui Belgerd-ritari ratsumiehineen tuomaan hänelle odottamattomia uutisia ja ratkaisemaan hänen päätöksensä.

Ratsuväki oli matkallaan tavannut aseellisia vihollisjoukkoja ja tuimasti taistellen saanut raivata niiden läpi itselleen tien Inkerijoelle. Aseellisia vihollisia on siis olemassa, ne seuraavat sisämaasta ristilaivaston kulkua ja yrittävät vastarintaa, — se oli Tuomas piispasta melkein uskomatonta. Ja se ratkaisi yht'äkkiä hänen päätöksensä. Hän huudahti iloisesti:

— Sitä parempi. Silloin nousemme heti maihin, ruhjomme nämä viholliset ja kuljemme suoraan Suureen Novgorodiin. Jumalanäiti näin ajaa vihollisemme suoraan meidän aseittemme eteen. Nyt ristiarmeija maihin!

Miehistö rupesi kohta astumaan maihin, telttoja pystytettiin pitkin törmää jokien yhtymäpaikkaan ja tavarat ja muonat kannettiin niihin. Mutta juuri kun Tuomas piispa iloisena katseli tätä työtä, uusi viestintuoja karautti leiripaikalle ja ajoi suoraan Tuomas piispan eteen.

— Suuren Novgorodin ja Laatokan soturit on koottu yhteen ja tämä sotajoukko on tulossa ristiarmeijaa vastaan, — niin kertoi hengästynyt airut, joka Novgorodiin oli vienyt piispan terveiset ja sieltä nyt palasi.

Ällistyneinä ritarit ja piispat kuuntelivat tätä aivan odottamatonta viestiä; he eivät olleet uskoneet novgorodilaisten voivan saada mitään sotajoukkoa kokoon, hyvä jos voisivat omaa kaupunkiaan koettaa puolustaa. Ja epäillen Tuomas kysyi:

— Kuka sen sotajoukon on koonnut?

— Novgorodin nuori ruhtinas, Aleksanteri Jaroslavinpoika.

Tuomas hytkähti, — taas tuo sama nimi, Aleksanteri, hän, jonka sydän on puhdas... Mutta yhä epäillen hän kysyi:

— Hänkö, joka on Polotskissa häitään viettämässä?

— Hän on tiedon retkestämme saatuaan keskeyttänyt kaikki hääjuhlat ja rientänyt maataan puolustamaan. Hän on nostanut kansansa aseisiin ja rientää nyt meitä vastaan.

Tuomas vaikeni hetkeksi. Häntä hämmästytti tuo uutinen, että lannistetun vihollisen taholla vielä saattoi löytyä sellaista innostusta ja voimaa, joka noin lyhyessä ajassa puhaltaisi sotajoukkoja kokoon hävitetyistä ja kukistetusta maasta. Hänen oli vaikea käsittää tuon nuoren ruhtinaan olevan niin uhittelevan, että hän astuisi suurta ristiarmeijaa vastaan, ja hän uteli edelleen airuelta:

— Etkö vienyt hänelle tervehdystäni?

— Vein, sanasta sanaan sen hänelle kerroin. Mutta nuori ruhtinas vastasi minulle tyynesti ja varmasti: "Minä saavun aseissa piispaanne vastaan, joka minun maahani on tunkeutunut. Ja vaikka hänellä olisi mukanaan joukkoa lukuisammin kuin lehtiä on keväisessä koivumetsässä, niin luotan siihen, että Jumala auttaa oikeutta eikä väkivaltaa. Sano se hänelle." Ja silloin oli hän jo matkalla joukkoineen meitä vastaan.

Tuomas oli käynyt vakavaksi kasvoiltaan ja vastasi innostuneesti ja juhlallisesti:

— Hän tulkoon, hän ei tiedä ketä vastaan hän taisteluun käy. Jumala, jonka nimen hän lausuu, tahtoo tuoda hänet eteemme, nöyryyttääkseen hänet jalkaimme juurelle, — meidän ei tarvitse pelätä mitään, sillä me kuljemme ristin suojassa.

Ja kääntyen ympärillään seisovain ritarien ja piispojen puoleen hän jatkoi:

— Jumalanäiti tahtoo jouduttaa retkemme onnistumista, siitä häntä kiittäkäämme! Kiirehtikäämme vain ristin joukkoja maihin, ja sitten kaikki levolle. Aamulla aikaisin lähdemme liikkeelle vihollistamme hakemaan, hänet kukistaaksemme yhdellä iskulla.

Vilkas liike ja hyörinä vallitsi nyt ristiretkeläisten leiripaikalla Nevajoen rannalla — aamulla oli lähdettävä liikkeelle vihollista vastaan, se tieto levisi nopeasti koko suureen sotajoukkoon. Eri ryhmät vastaanottivat tiedon erilaisin tuntein; toiset se täytti riemulla ja rohkealla mielellä, — he olivat todellisia ristiretkeläisiä, joita retken menestyminen ja Rooman kirkon voitto innostutti. Mutta toiset kuuntelivat taistelun sanomaa hiljaisesti peläten taikka vilpillisin mielin, sillä he olivat ainoastaan hauskuudekseen tai pakosta retkelle lähteneet, sen tarkoitus ei heitä lämmittänyt ja he ajattelivat ainoastaan omaa pelastumistaan.

Mutta ennen iltaa saapui ristileiriin vieläkin uusia tietoja lähenevästä vihollisesta. Sitä ei ristijoukon tarvinnut lähteä hakemaan, se saapui jo rientomarsseissa yhä likemmäs Nevajoen rantaa, suoraan ristijoukon leiriä kohden. Novgorodin nuori ruhtinas oli tulisella innolla kerännyt lippunsa alle ne aseelliset joukot, mitä hän ehti saada kokoon omasta kaupungistaan ja Laatokan linnasta ja liittolaistensa karjalaisten heimojen keskuudesta, ja läheni nyt tuon pienen, mutta uskollisen sotajoukkonsa kanssa, — ennenkuin huominen päivä oli puolessa, hän saattoi jo olla ristijoukon kimpussa. Niin vakoojat kertoivat. Ja yhä äänekkäämpää hälinää nämä tiedot herättivät ristijoukossa.

Mutta Tuomas piispa komensi kaikki levolle, ja ennen pitkää ristiretkeläiset makasivatkin teltoissaan ja nuotiotuliensa äärillä pitkin Inkerijoen luisua pengertä. Mutta korkeassa piispanteltassa, jonka harjalta kullattu risti kohosi, ritarit ja hengelliset ylimykset pitivät Tuomas piispan johdolla sotaneuvottelua, ja sen päätyttyä he lankesivat polvilleen, ja Tuomas piispa kiitti hartaassa rukouksessa pyhää neitsyttä siitä, että hän oli onnellisesti johtanut ristin joukot niin pitkälle, että ne nyt saivat käydä Rooman kirkon vihollisia kukistamaan. Mutta ritarien ja piispain poistuttua Tuomas tarttui vielä Pietari Kaukovallan käsivarteen ja vei hänet seurassaan ulos törmälle, kerran vielä katsomaan siellä lepäävää sotajoukkoaan. Hän oli tyyni ja varma, voittoa hän ei epäillyt tuota joukkoaan katsellessaan, mutta hänen mieltään kalvoi eräs kysymys, josta hänen teki mielensä Pietarille puhua ja saada selvyyttä. He kävelivät ääneti alas veden partaalle asti, ja siellä Tuomas lausui:

— Yhtä seikkaa en ymmärrä, Pietari. Mikä voima on voinut innostuttaa vihollisemme näin lyhyessä ajassa nousemaan meitä vastaan, meitä, jotka kirkon siunauksin ja ristin suojassa liikumme. Mistä se voima on kotoisin?

Pietari aavisti, mitä mietteitä ja epäilyksiä piispan mielessä liikkui. Hän vastasi vastakysymyksin:

— Mikä voima kannustaa meitä, mikä sinua toimissasi?

— Senhän tiedät, miksi kysyt. Ristin voima, into levittää Jumalan valtakuntaa ja hänen pyhän kirkkonsa oppia maan päällä, hartaus, rakkaus, — tämä voima on saanut suuret, vihityt joukkomme kokoon. Mutta voiko sama voima valaa intoa vihollisiimmekin?

— Sama voima, — hartaus, rakkaus. Kummalla sitä on välittömämmin, vilpittömämmin, sen puolella on väkevyys. — Kenellä meistä on nyt rakkaus ja hartaus vahvempi ja suurempi ja vilpittömämpi?

— Pietari, älä epäile uskomme lujuutta, älä rakkauttamme ristiin. Mutta mikä rakkaus voi innostaa vihollistamme?

— Se on ehkä toisenlainen rakkaus, rakkaus kotia, perhettä, maata kohtaan, — se voi olla voimakas sekin.

Tuomas jäi tuokioksi mietteissään seisomaan. Hän ei ollut laskujaan tehdessään eikä kaikkia mahdollisuuksia arvostellessaan osannut panna tuolle voimalle kylliksi arvoa. Se oli hänelle, joka synnyinmaastaan oli jo lapsena lähtenyt, joka ei ollut kotia eikä perhettä koskaan tuntenut, vaan joka yksinäisenä kulkijana oli ikänsä maailmassa elänyt, yhtä ainoata tarkoitusta, kirkon valtaa palvellen, — se oli hänelle outo tunne, outo voima. Hän ei voinut siihen voimaan uskoa vieläkään eikä sen tenhoa ymmärtää. Ja sen vuoksi hän lausui:

— Mutta se voima on heikompi, toisasteinen, maallinen voima, se ei ristin voimalle riitä.

Mutta Pietari vastasi:

— Sitä me emme tiedä. Se riippuu siitä, kumpaan voimaan hartaammin, puhtaammin uskomme, se riippuu omien sielujemme alttiudesta.

Mutta Tuomas pudisti päätään: yksi voima vain oli hänestä suuri ja väkevä. Ja enempää puhumatta mietteisiinsä vaipuneet miehet nousivat taas törmälle, mennäkseen hekin telttaansa nukkumaan.