Talvi oli kulunut, ja tullut oli taas lauhkeahenkinen, heleätaivainen kevät. Lehtipuut Aurajoen rannalla olivat hiirenkorvalla, sen suvisilla ahteilla oli nurmella jo vihanta vivahdus, ja lumipälviä piiloili enää ainoastaan notkoissa ja syvemmissä katvepaikoissa. Itse joki oli äsken luonut jääpeitteensä ja tulvaili nyt kellertävänä merta kohden, huuhtoen korkealta äyräitään ja kuljettaen mukanaan rannalta tempaamiaan puita ja sammalmättäitä. Saariston selillä oli vielä viimeisiin asti pysynyt paikoillaan tummahtava, hauras, päivän polttama jää, mutta nyt oli hieno etelätuuli jo saanut senkin liikkeelle, ja se keinutti nyt halkeilevia telejä yhä kauemmas ulapalle taikka muserteli niitä pirstaleiksi luotojen kivirantoja vastaan.

Auran suistossa oli rakennustyö päättynyt, ja valmiina kellui siellä vesille työnnettyjä aluksia, uutukaisina ja vastatervattuina kimallellen kullalta päivänpaisteessa. Toisia laskettiin juuri parhaillaan telakoilta, ja kauas kajahti miesten riemuisa huuto aina kun uusi solakkakeula, tukipuiden väistyttyä, jyristen luisui alas pyöriviä teloja myöten ja loiskahtaen paiskautui veteen nostattaen kumpaiseltakin kupeeltaan korkean aallon. Hankavitsoja väännettiin ja purjeita käärittiin matalain mastopuiden ympäri, ja alukset olivat valmiit ulapalla kuntoaan osoittamaan.

Mutta tyhjenneiden telakoiden sijoille oli törmälle pystytetty lautavajoja, ja niihin oli piispanlinnan väki kevään kuluessa kerännyt muonaa ja aseita ja muita pitkän retken tarvikkeita. Ratsastavia viestejä lennähteli ehtimiseen edestakaisin linnan ja joensuun väliä, ja kauppasaksoja asettui tavallista aikaisemmin kojuihinsa joensuun "turulle" keräten sinne tavaroitaan. Sillä varrottiinpa tavallista vilkkaampia kevätmarkkinoita, kun sinne nyt oli saapuva paitsi tavallisia saariston venheitä ja sisämaalaisia, jotka tarvitsevat paljon suoloja, rautoja ja rihkamia, vielä koko suuri ristiretkeläisjoukko, jota ensi avovedellä odotettiin.

Vedet olivat auki, ja yhä useammin tähystivät rannalla olijat selälle päin, näkyisikö sieltä jo ristipurjeita tulevan. Pian niitä näkyikin. Aikaisin eräänä aamuna soutivat ensimmäiset ruotsalaiset ristiretkeläislaivat, jotka Ahvenanmaalla olivat odottaneet saaristojäiden lähtöä, Auran suulle, ja soutajat nousivat maihin. Mutta tuskin olivat alukset ankkurinsa pudottaneet, kun jo toisia, korkeampia keuloja, kauempaa matkanneita aluksia, rupesi näkymään saarien lomissa. Ja viikon vierähdettyä oli siten kymmeniä vieraita laivoja kyljikkäin Aurajoen suistossa ja monenkirjava, äänekäs ihmisjoukko kuhisi niiden kohdalla joen molemmilla törmillä. Linnasta ehättäneet papit ja soturit vastaanottivat rannalle saapuvia ristisotilaita ja käskivät heidän leiriytyä siihen, kunnes kaikki olivat koossa ja lähdön hetki ehti. Linnanvanhin, Belgerd-ritari, ratsasti loistavassa haarniskassaan ja tupsupäisessä kypärässään huovijoukon seuraamana alinomaa edestakaisin noiden yhä kasvavien joukkojen keskitse määräten saapuville leiripaikkoja, koettaen tyydyttää kunkin tarpeita ja pitää kuria noissa levottomissa laumoissa.

Rooman paavin kehoitukset ja Suomen piispan monet lähettiläät sekä hänen omat saarnamatkansa olivat siten kasvattaneet runsaita hedelmiä. Viestit, joita oli viety Ruotsin riiteleville ruhtinaille, ritareille ja piispoille, Norjan rannoille, Tanskan saariin ja Saksan pohjoisten jokien suistoihin, olivat saaneet suuria joukkoja liikkeelle kaikista näistä maista. Laivoja oli Auran suussa koolla sekaisin Ruotsin kauppaloista, linnoista, oli Oslosta ja Bergenistä asti, oli Lyypekistä, Ribestä, Juutinniemeltä ja Visbystä, ja monenmalliset olivat nuo vierekkäin kelluvat alukset. Siellä oli pitkiä, solakoita viikinkilaivoja, joiden keula suippeni punakieliseksi lohikäärmeenpääksi, oli leveäkeulaisia, paksumahaisia, litteäpohjaisia hollantilaismallisia purjealuksia, joissa oli umpinaiset kannet ja niiden alla huoneet miesten maata, oli pitkiä sadan miehen kaleereja ja niiden lomissa pieniä yksimastoisia viisihankoja, joilla kumminkin suuria meriä kuljettiin. Mastojen nokissa riippui erimallisia ja -värisiä viirejä ja lippuja, ja ylpeäin ritarien laivojen keulapielissä olivat heidän vaakunakilpensä kuvattuina. Vastatervatut, karkeatekoiset suomalaiset alukset näyttivät ujostelevan pienuuttaan ja kömpelyyttään noiden sirojen maalilaivojen sivulla.

Useimmista laivoista miehistö on jo noussut maihin, ja rautapukuiset ritarit ovat sinne jokiäyräälle telttojaan pystyttäneet, jotavastoin heidän palvelijansa ja aseenkantajansa asuvat taivasalla ja hoitavat laivoissa mukana tuotuja ratsuja. Tavaton on siellä hälinä ja hurina, ihmeellinen on kielten, kansallisuuksien, säätyasteiden ja ammattiluokkain sekoitus. Täällä kävelee piispoja korkeissa hiipoissa ja väljissä vaipoissa, ja heitä nuoremmat papit ja kaniikit nöyrästi palvelevat; tuolla kimaltelee ritarien haarniskoja, kreivit ja jaarlit tervehtivät toisiaan ja heidän nuoret poikansa, jotka ovat tulleet pyhällä retkellä kultakannuksia voittamaan, laukkauttavat kilpaa korskeita ratsujaan; kypäräin sulat huojuvat ja kannukset kilahtavat kärsimättömästi, kun ritarit jokirannalla astuvat lähdön hetkeä odotellen. Eri kielet ja murteet sorahtavat heidän puheistaan; he ovat useat riiteleväin ruhtinaiden ja valtojen edustajia, jotka äsken ovat keskinäisissä kahakoissa miekkojaan mitelleet, mutta joita risti nyt yhteen sovittaa. Munkkeja ja pappeja, eri veljeskuntiin kuuluvia ja eripukuisia, seisoo siellä aseellisten ritarijoukkojen keskessä, ja näiden siloleukaisten hengenmiesten latinalaisin lausein koristettuihin, sieviin puheisiin sekaantuu karskien sotaurhojen kirouksia ja kompasanoja. Eri ritarien huovit ja kilpikouraiset jalkamiehet tekevät tuttavuutta toistensa kanssa, karahtavat yht'äkkiä tappeluun, juovat taas sovinnon maljat ja laulavat käsikaulassa rivoja laulujaan, välittämättä mustien munkkien nuhteista.

Mutta näiden säännöllisten joukkojen lomissa, jotka ovat eri ritarien karaistuneita sotilaita, kiertelee ja kuhisee siellä kaikenlaista epämääräistä väkeä, joka ei näytä sotilasammattia eikä kuria paljon tuntevan ja jota seikkailuinto tai halu saada synnit anteeksi tai voitonpyynti ja ryöstönhimo taikka muu vietti on vetänyt ristiretkelle mukaan. Siellä on resuisiin turkinturveloihin puettuja kerjäläisiä, joilla ei ole aseita eikä eväitä ja jotka kiiluvin silmin pyörivät täysinäisten eväsarkkujensa päällä istuvain, leveähihaisten, villalakkisten porvarien ympärillä, jotka ovat rauhallisen ja hyvinvoivan näköisiä ja jotka käärivät villaraanuja jalkojensa ympäri ja leikkelevät siankyljystä makeain vehnäkyrsäin päälle. Nämä ryhdittömät ristisoturit ovat muitta mutkitta lähteneet laivoihin mukaan — kaikki ovat kutsutut! — heillä ei ole aseita eivätkä he osaa niitä käyttää, pääasia heille on, että ovat matkassa. Toisia taas on joukossa, jotka ovat aseissa ihan leukaa myöten ja joiden puolittain julmat, puolittain arat kasvojenpiirteet osoittavat, että he kyllä niitä käyttääkin osaavat. He ovat viettäneet elämänsä isomman osan merirosvoina luotojen takaa kauppalaivoja ja haaksirikkoutuvia väijyen taikka ovat maantien varsilla yön aikana keventäneet matkustajain liikoja tavaroita — nyt he ovat lähteneet vaihteen vuoksi ristiretkelle, mutta eivät tunnusta ketään isännäkseen eikä ritarikseen. Ja sivummalla näistä kaikista, metsän rinnassa, linnan ratsumiesten vartioimina, piiloilee pakolla käännytettyjä ja pakolla retkelle ajettuja suomalaisia pakanoita, jotka eivät vihaa mitään muuta niin kuin sitä ristiä, jonka puolesta heidän nyt on lähdettävä taistelemaan. He ovat puetut poronnahkaisiin turkkeihin taikka valkoisiin, solkivöisiin mekkoihin, ja aseina heillä on karkea karhunkeihäs, jolle kirkaspeitsiset, miekkavöiset soturit ilkkuvat ja nauravat.

Mutta muuten vallitsee vastaiseksi hyvä sopu ja iloinen mieli noissa sekaseuraisissa, kirjavissa joukoissa; yhteinen päämäärä heitä yhdistää. He pysähtyvät toisiaan puhuttelemaan, ja elleivät he toistensa puhetta ymmärrä, nyökyttävät he päätään ja taputtavat toisiaan olalle, tarkastelevat toistensa aseita ja koristeita ja hierovat vaihtokauppaa tavaroillaan. Mutta yksi yhteinen merkki noilla monipäisillä laumoilla kumminkin on: ristin merkki on heillä kaikilla rintansa päällä, kenellä karkeasta palttinasta ommeltuna turkkiin tai mekkoon, kenellä taas hohtavalla hopealla kirjailtuna haarniskapaitaan taikka valkoisella silkillä samettitakkiin neulottuna.

Niin viettävät ristiretkeläiset iloisia viikkoja Auran suussa, ja aina tuon tuostakin saapuu vielä uusi laiva entisten jatkoksi; telttarivi joen äyräällä venyy yhä pitemmäksi. Mutta nyt ei ole enää muutamiin päiviin uusia laivoja tullut eikä niitä ole odotettavissakaan, — kevät on jo pitkälle ehtinyt. Silloin nuo hajanaiset joukot rupeavat käymään kärsimättömiksi ja levottomiksi.

— Miksei jo lähdetä retkelle? kysyvät ritarit vihaisina.

— Miksi tämän puron rannalla kesäkausi viivytään?

— Missä retken johtaja, kuka hän on, missä hän vitkastelee?

Sellaisia kysymyksiä satelee jo taajasti ristiretkeilijäin leiripaikalla; aluksi ne ovat hiljaisia ja sävyisiä, mutta pian ne rupeavat käymään teräviksi, kovaäänisiksi, uhkaaviksi. Kuluu päivä, eikä leirissä enää puhutakaan muusta kuin: missä on paavin määräämä johtaja, minkälainen mies se oikeastaan on, onko kukaan häntä nähnyt, miksi se suotta vitkastelee?

Linnanvanhin Belgerd kulkee kylmäverisen ja tyynen näköisenä napisevain, ilkkuvain joukkojen läpi ja koettaa heitä rauhoittaa. Hän ilmoittelee joka taholle, että Suomen piispa Tuomas, paavin määräämä johtaja, kyllä saapuu korkeaa tehtäväänsä täyttämään; hän tietää hetken, milloin ristiretkelle on lähdettävä, hän eikä kukaan muu. Hän on tehtäväänsä valmistautumassa, on rukouksien kautta keskusteluissa jumalanäidin kanssa, häntä ei saa häiritä.

Se rauhoittaa joukot joksikin ajaksi — johtajan hurskaus ja hartaus tehoaa ristin sotureihin — ja linnanvanhin saa hiukan henkilomaa. Mutta sydämessään hän sadattelee tuota viipymistä, sillä hän tietää nurinan pian alkavan alusta. Niin se alkaakin, ja kohta Belgerdin on vaikea pitää levottomia laumoja kurissa.

Hän tietää piispan olinpaikan ja on jo lähettänyt pari kiireellistä viestiä kutsumaan hänet ristiarmeijaan, mutta nämä airuet ovat palanneet ilmoittaen, että he eivät ole päässeet piispan puheille. Tuskastuneena Belgerd nousee itse vihdoin ratsunsa selkään ja ajaa jokiahdetta ylöspäin kappaleen, kunnes kääntyy metsätielle, joka vie saarnaajaveljesten majaan.

Siellä viipyy retken johtaja, Tuomas piispa, siellä hän paastoten ja rukoillen valmistautuu suureen tehtäväänsä. Sinne hän on lähtenyt jo ennen ristiretkeläisten saapumista, — miksei hän sieltä jo palaa?

* * * * *

Viimeisellä jääkelillä oli Tuomas palannut Ahvenanmaan yli pohjoisiin maihin tekemältään retkeltä, joissa hän oli saarnannut ristiarmeijan kokoon. Hän oli sitten tarkoin ja tarmokkaasti kotona viimeistellyt retken kaikkia valmistuksia, laivoja, eväitä, aseita, miehiä. Mutta kun kaikki oli valmiina ja laivaliikkeen alkamista vain odotettiin, silloin hän oli taas yksin ratsastanut metsän kätkössä olevaan erakkojen majaan, siellä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa itseään henkisesti varustaakseen, — siellä hän oli aina ennenkin saanut mieleensä sopusoinnun ja rauhan. Mutta salaisesti huolissaan ja pelokkaana hän oli nyt tähän luostariinsa lähtenyt. Hänen täytyi saada sieluunsa varmuutta ja rauhaa, hänen täytyi käydä nämä käräjät itsensä kanssa, tehdä jumalanäidille tili teoistaan ja aikeistaan, paljastaa hänelle rikoksensa ja syntinsä ja saada armoa ja lohdutusta, — hän vapisi ajatellessaan, että hänen ilman sitä olisi lähdettävä elämänsä suurinta työtä suorittamaan. Paeta hän ei enää pyhyyttä voinut, hänen täytyi suoraan sen eteen astua ja sen armoille heittäytyä, ainoastaan siten hän saattoi luottaa sen apuun. Mutta vaikea hänen oli tällä kertaa tilille käydä, hänen askelensa laahustivat, kun hän hiipi luostarin pihan poikki kuin salaa yksinäiseen koppiinsa ketään tervehtimättä. Sillä hän tiesi ankaran taistelun nyt olevan edessään, ankaramman kuin taistotantereella, mutta se oli taisteltava. Jospa hän olisi ollut edes voitosta varma, mutta hän epäili, epäili voimiaan, — epäili, saisiko hän sieluunsa rauhan.

Maatessaan kauan polvillaan jumalanäidin kuvan edessä hän koetti kohdistaa koko sielunsa ehyeltään ja vilpittömästi yhteen ainoaan rukoukseen. Siihen hän tahtoi sulattaa itsensä, siihen panna kaiken itsekkyytensä ja kaiken hartautensa, keventää raskaan taakkansa, epäilyksensä ja epävarmuutensa ja jättää sen jumalanäidin syliin. Hän rukoili:

— Jos olen arvoton tätä pyhää retkeä johtamaan, jos on mielessäni vilppiä ja itsekkyyttä tahraamassa tekojani ja aivoituksiani, silloin sinkauta ajoissa minuun rangaistuksesi, rutista minut, pyyhi minut pois palvelijoittesi joukosta, sillä silloin olen arvoton sinun puolestasi taistelemaan. Minkä olen tehnyt ja rikkonut, sen olen tahtonut tehdä kirkon kunniaksi ja voitoksi — ilmaise, onko se sinulle otollista. Armosi on suuri, vikani anna minulle anteeksi, vahvista minua, tue minua, sinun kunniasi, kirkon vallan ja voiman vuoksi...

Näin hän rukoili uudelleen ja uudelleen maaten rukousjakkarallaan polvillaan aamusta iltaan, ja hän koetti antaa koko sydämensä pyhälle neitsyelle siinä rukouksessaan. Mutta hän ei uskaltanut kohottaa kasvojaan jumalanäidin kuvan puoleen, hän piti ne aina vain maahan luotuina. Hän ei ollut siitä yöstä asti, jolloin hän linnansa pienen kappelin rukousjakkaralta pakeni, voinut nostetuin silmin tuota kuvaa katsellen rukoilla, sillä pyhän neitsyen kasvoissa oli aina ollut jotakin, mikä hänet tyrehdytti ja jähmetytti, joka sykähdytti hänen ajatuksensa ja katkaisi hänen rukouksensa, niin ettei hän siihen enää voinut vajota. Äitijumalan lempeät silmät näyttivät hänestä aina itkettyneiltä, surullisilta, syyttäviltä, — ne olivat aina vain tuon linnanportilla itkevän yksinäisen naisen silmät.

Hänen oma syyllisyytensä, oma itsekkyytensä häntä jumalanäidin silmistä soimaa, sen hän tunsi, ja hän vapisi epäilyksestä, rukoillen, että se hänelle anteeksi suotaisiin hänen vilpittömän tarkoituksensa takia. Mutta hän ei uskaltanut vielä uskoa, että hän sen olisi anteeksi saanut, ja siksi hän ei rohjennut nostaa katsettaan kuvan puoleen. Hän toivoi yhä armoa ja puhdistusta, toivoi taas saavansa nähdä neitsyt Maarian silmissä entisen, lauhkean ilmeen, — silloin hän tietäisi, että hän olisi armon saanut, silloin hän vahvistuneena voisi suureen työhönsä ryhtyä. Näin hän epäili, toivoi ja rukoili, kasvot yhä alaspäin käännettyinä.

Päivä kului iltaan ja yöhön, ja ruokaa, juomaa maistamatta Tuomas lepäsi entisellään jakkarallaan. Hänen jalkansa olivat silloin jo tunnottomat ja turrat ja koko ruumis oli kuin täynnänsä neulan kärkiä, ja hänen sielunsakin yritti jo uupua siihen lakkaamattomaan kamppailuun, jota niin kauan ja niin kiihkeästi oli kestänyt, — hän ei jaksanut enempää. Silloin hän luuli nöyrtyneensä tarpeeksi, kärsineensä ja parannusta tehneensä kylliksi, ja koko epätoivonsa ja tuskaisen kiihkonsa hartaudella hän arasti ja verkalleen kohotti katseensa maasta tuota pyhää kuvaa kohden. Hän ei ensiksi nähnyt mitään, himmeä oli kevätyön valaistus puolipimeässä huoneessa ja hänen silmänsä olivat vettyneet ja heikontuneet kovassa ponnistuksessa. Mutta hän katsoi ja tuijotti sitä kiihkeämmin, hän koetti tunkea läpi sen harson, joka hänen katseensa peitti, hän pinnisti siihen kaiken sielunsa ja ruumiinsa tarmon; hänen kaulansa ja vartalonsa venyi yhä pitemmäksi, hänen polvensa hellittivät jakkarasta, hän kohosi yhä ylemmäksi nähdäkseen, sillä hän pelkäsi, että pyhä neitsyt nyt kokonaan tahtoi kätkeä kasvonsa häneltä. Katse terästyi, ja vähitellen rupesi hänen tuijottavaan silmäänsä kuvastumaan seinällä olevan pyhän kuvan kasvojen himmeitä ääriviivoja. Yhä hartaammin rukoili silloin kiihtynyt mies, ja hän kohotti kätensä suonenvedontapaisesti, toivon ja pelon risteillessä hänen mielessään. Ja kuva hänen edessään selveni selvenemistään, hän näki jo päätä kiertävän kullatun jumaluuden kiehkuran, näki kapeat ja valkoiset kasvot ja näki silmätkin... Mutta hän ei vielä nähnyt noiden silmäin ilmettä, ja juuri se ilme hänen täytyi nähdä, saadakseen armonsa... tai tuomionsa. Hän kurottihe yhä ylemmäksi, hän kohotti kasvonsa ihan seinällä olevan kuvan tasalle nähdäkseen ne lähemmältä ja syvemmältä... Mutta silloin rupesi hänestä jännitys laukeamaan, hänen kaulansa ja vartalonsa kutistui, pää painui alas ja hervotonna hän retkahti jakkaralle...

Hän oli jo nähnyt noissa silmissä asuvan ilmeen, ne olivat häneen tähystäneet, olivat surreet ja syyttäneet, — itkevän naisen verestävät, epätoivoiset silmät.

Hänen rukouksensa oli ollut turha, armoa ei ollut hänelle jumaluus suonut. Sen hän käsitti, muuta ei.

Kauan hän siten murtuneena lattialla makasi, ja hänen ajatuksensa olivat kuin hyytyneet. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi tehtävä, sen hän vain tiesi, että neitsyt Maaria oli hänet luotaan sysännyt ja että hänen täytyi pyhän kuvan edestä poistua. Kuin humaltunut hän siitä nousikin ja hoiperteli ulos, mutta sielläkin viileä maa tuntui polttavan hänen paljaita jalkojaan. Ja suuressa hädässään hän juoksi erakkojen rakennuksen toiseen päähän, astui läähättäen siihen pieneen koppiin, missä Pietari Kaukovalta nukkui laverillaan, ja tarttui kuin hukkuva hänen käteensä.

Pieni, laiha mies heräsi unestaan, tunsi piispan pitelevän kädestään ja ymmärsi kohta syyn hänen tuloonsa ja hänen mielensä tilan. Tyynin, rauhallisin äänin hän virkkoi:

— Sielussasi ei ole rauhaa, Tuomas?

Ihmisen ääni ikäänkuin virvoitti hätääntyneen tajuntaan. Tuomas pyyhkäisi hikeä otsaltaan, istui laverin laidalle ja vastasi:

— En saa armoa, Pietari, pyhä neitsyt ei tahdo minua kuulla.

— Et ole rukoillut nöyrin sydämin.

— Olen laskenut itseni semmoisena kuin olen, kaikkine rikoksineni, jumalanäidin helmaan.

— Mutta salaat sittenkin jotakin. Sydäntäsi painaa tunnustamatta jäänyt synti, se sinua ahdistaa, ei pyhä neitsyt.

Tuomas väänsi käsiään vastatessaan:

— Rikokseni ovat monet ja hirmuiset, Pietari. Mutta ne olen tehnyt kirkon hyväksi ja kunniaksi; ja jos olen sillä kuoleman ansainnut, tahdon siitä itse kärsiä, kunhan kirkon valta ja kunnia ei kärsi.

Pietari nousi verkalleen vuoteeltaan, puki ylleen karkean viitan ja asettui sitten laverin eteen seisomaan, katsellen tutkivasti siinä istuvaa murtunutta miestä. Ja hän kysyi melkein ankaralla äänellä:

— En tunne rikoksiasi, en tahdokaan tuntea. Mutta etkö itsesi vuoksi, omaksi kunniaksesi ole mitään tehnyt tai pyytänyt?

Tuomas viipyi kauan ennenkuin vastasi:

— Mikä olisi minun kunniani, olenhan kirkon palvelija. Sen asioita ajan, sen etuja valvon, — niin, se on totta, yksinomaan sen — omasta itsekkyydestäni olen juuri rukoillut jumalanäitiä minua vapauttamaan.

Mutta tämä vastaus ei tyydyttänyt pientä teräväsilmäistä miestä. Hän seisoi yhä liikahtamatta piispan edessä ja puhui verkalleen:

— Sinä olet lähdössä pyhää ristiretkeä johtamaan, suurta yritystä kirkon puolesta.

Tuomas huoahti raskaasti:

— Niin, sitä varten tarvitsen nyt juuri sieluuni vahvistusta, luottamusta kutsumukseeni...

Pietari Kaukovallan katse muuttui yhä ankarammaksi, kun hän Tuomas piispaa tarkasti, ja hän virkkoi päättävästi:

— Mutta et saa jumalanäidin siunausta. — Tuomas, luovu pois tämän pyhän retken johdosta, sinun työsi, sinun mielesi ei ole Jumalalle otollinen, siksi hän ei sinun rukouksiasi tahdo kuulla. Luovu pois nöyryydessä ja jätä johto toiselle.

Mutta tämä vakava kehoitus sai taas intohimon leimahtamaan Tuomas piispan särkyneessä silmässä, veri nousi hänen harmaille kasvoilleen, ja hän huudahti täyteläästä rinnasta:

— Sitä en voi, sitä en saa! En saa tuhota tätä retkeä, johon kristikunta vihdoinkin on ryhtynyt kirkon vallan laajentamiseksi, en saa ajatella itseäni enkä omaa hätääni, en saa kesken väistyä pois. — Ei, Pietari, sinä et tiedä, mihin minua neuvot. Kuka johtaisi ristiretken voittoon, kenelle sen uskoisin? Nuo riitelevät ritarit ja jaarlit kääntäisivät aseensa toisiaan vastaan, vuodattaisivat turhaan kirkon vihollisia vastaan vihityn veren. Ja vaikkapa he pysyisivätkin koossa, he eivät osaisi johtaa retkeä sinne, mistä Rooman kirkkoa pahin vaara uhkaa, — retki menisi mitättömiin, minä en saa sitä sieluni ahdistuksessakaan uhrata. Pitkäin ponnistusten, suurten vaivain tuloksena olen nyt kirkon kunniaksi saanut ristin soturit kokoon, nyt olen vihdoinkin valmis pyhän Pietarin nimessä lähtemään heitä voittoon viemään, — miksi riistäisi juuri nyt ja juuri minulta jumalanäiti tehtäväni levittää omaa kunniaansa maan päällä. Ei, luopumaan hän ei minua vaadi, muuten hän minua kurittaa, — minä en voi luopua.

Mutta Pietari Kaukovallan hennot kasvonpiirteet jäykistyivät Tuomaan puhuessa ankariksi ja koviksi, ja hänen heleä äänensä kaikui kumealta, kun hän vakavan innokkaana puhui:

— Älä tingi Jumalan kanssa, ihminen, älä tunkeudu hänen aikeitaan arvostelemaan äläkä arvaamaan, nöyrry, alistu hänen tahtoonsa, kun hän sen sinulle ilmaisee. Etkö huomaa, paatunut mies, että kiusaat Jumalaa! Olivatpa syntisi kuinka suuret tahansa, ne voisit saada anteeksi, jos ne kaikki vilpittömästi, mitään salaamatta, tunnustat, peräydyt itseviisaudestasi, tottelet ja alistut. Mutta sitä et ole tehnyt, — miksi siis käännyt minun puoleeni? Mene, rukoile ja nöyrry, karsi pois kaikki karsta, kaikki itsekkyys ja oma viisaus sydämestäsi, silloin saat sieluusi varmuuden, jota kaipaat, saat armon, jos se sinulle suodaan, taikka voit napisematta, Jumalan selvää viisautta totellen luopua hänen asioitaan ajamasta. Mutta ellet voi paljastaa koko sydäntäsi, silloin, Tuomas, pakene, väisty ajoissa. Mene yksinäisyyteen, tutki itseäsi, — minä en voi sinua vapauttaa enkä tuomita, — mutta älä jätä taisteluasi puoliväliin, sillä kokonaisena sinut Jumala tahtoo, taikka ei ollenkaan, — mene!

Aamukello soi luostarin kirkosta, veljet astuivat pihan yli verkalleen aamumessuunsa. Mutta Tuomas piispa asteli yksin kumarana ja lannistuneena omaan yksinäiseen kompiinsa jatkamaan vaikeata, toivotonta taisteluaan. Hän sulki ovensa, kielsi vartijaa päästämästä ketään puheilleen, hän tahtoi nyt siellä yksinäisyydessään todellakin taistella loppuun asti, vaikka sitä taistelua kestäisi kuinka kauan, tutkia itsensä pohjaa myöten, paljastaa kaikki salatut himonsa, voittaa armon taikka suistua taisteluunsa...

Kului viikko, kului kaksi, eikä piispa palannut kopistaan; ovi pysyi kiinni, hän ei näyttäytynyt kenellekään. Veljet eivät olisi tienneet, oliko hän elävä vai kuollut, ellei sieltä joskus olisi humissut itsensäkurittajan ruoskan vinkuvaa vihmomista ja kaikunut tuskaisia huokauksia. Ratsastavat airuet, jotka häntä tulivat ristiretken leiriin hakemaan, palautettiin portilta takaisin, eikä Pietari antanut hänelle tietoa niiden käynnistäkään. Siellä sisällä kesti aina vain hiljaista, mutta kovaa taistelua, eikä sitä saanut kukaan keskeyttää, ennenkuin se oli lopussa.

Mutta kokonaan Tuomas ei kumminkaan umpinaisessa kopissaankaan eikä rukouksiinsa ja kamppailuihinsa uponneena ollessaan voinut eristäytyä ulkomaailmasta. Hän ei voinut estää tuulen henkäystä eikä päivän sädettä tunkeutumasta suljetun oven raosta kertomaan, että kevät oli kesäksi muuttumassa. Lintunen, joka katon harjalla aamuvirttään visersi, tuntui laulavan siitä, kuinka meri oli jo sula laivojen kulkea, ja joka kerta kun luostarinkello soi iltarukoukseen, se muistutti hänelle, että taas on päivä mennyt, aika rientää, lähdön hetki kiirehtii... Ja samalla kasvoi hätä ja tuska yksin rukoilevan sydämessä. Sillä aina vain oli jumalanäidin kasvoilla sama soimaava ilme, silmissä onnettoman naisen taittunut katse.

Tuomaan äänettömyydessä terästynyt korva kuuli portilta asti, miten saapuneita viestintuojia sieltä palautettiin takaisin, ja hän kuuli kavion kopseen taas häipyvän etäisyyteen. Mutta hän hillitsi väkisin halunsa, kuritti lihaansa kahta kovemmin, taisteli kahta kiihkeämmin. Hän taisteli siitä, pitikö hänen nyt, kun pyhä neitsyt häneltä yhäti armonsa kielsi, käskeä ristiretkeläisiä valitsemaan itselleen uuden johtajan ja itse luopua pois ja hautautua koppiinsa. Mutta hän toivoi vielä eikä mitään käskyä lähettänyt, rukoili vain.

Mutta eräänä päivänä, keskellä tulista taisteluaan, hän kuuli pihalta selvästi tutun äänen, joka sai hänet pysähtymään rukouksestaan. Siellä hänen linnanvanhimpansa ja asetoverinsa Belgerd puhutteli jyrisevin soturiäänin veljiä. Piispa kuuli kannuksen vihaisesti kilahtavan ja soturin karjaisevan kieltelijöille:

— Täällä hän on ja täältä hänen nyt täytyy löytyä, vaikkapa minun pitäisi repiä hirret salvoksestanne. Sillä nyt hän ei enää saa viipyä!

Silloin Tuomasta ei enää mikään taistelu, mikään epäilys taikka sielun tuska voinut pidättää kopissaan. Hän kiskaisi salvan syrjään, työnsi ovensa auki ja syöksyi avopäin, yläruumis paljaana ja ruoskan jäljiltä verisenä pihalle huovipäällikkönsä luo:

— Joko... joko kiirehtii lähdön hetki? hän kysyi läähättäen.

Linnanvanhin ei voinut heti vastata, hän jäi ällistyneenä katsomaan piispan asua ja muuttunutta muotoa. Hänen tukkansa ja partansa, joiden mustuuteen vielä talvella ainoastaan harmaa kajastus oli vanhuuden ennettä kylvänyt, hohtivat nyt lumivalkoisilta, kasvojen luut olivat terävät ja iho kalman harmahtava, ja hoikennut, laihtunut vartalo teki hänet vielä pitemmän näköiseksi kuin ennen. Piirteet suunpielissä olivat käyneet entistään syvemmiksi; hän oli ikäänkuin kovettunut, kuivettunut, nahka näytti kuorena peittävän luisen rungon. Linnanvanhin jäi hetkeksi sanattomana tuota väleen tapahtunutta muutosta katsomaan.

Mutta piispa uudisti kärsimättömänä kysymyksensä:

— Joko ristiretkeläiset ovat matkalle valmiit?

— He ovat odottaneet jo kauan, he käyvät levottomiksi ja napisevat ja kysyvät, missä ja miksi johtaja viipyy. Toiset uhkaavat kohta palata kotiinsa. En voi heitä kauemmin hillitä enää, — meidän on riennettävä leiriin.

Tuomaan silmät paloivat kuin syvällä hehkuva hiillos tuota kuullessaan, ja hän virkkoi, äänen innosta vavahtaessa:

— Minä tulen... tulen heti.

Hän korjasi viitan hartioilleen, sitoi vyön uumilleen, peitti päänsä ja istui seuraavassa tuokiossa jo satulassa. Sieltä hän antoi käskyn Pietarille, että tämän piti veljien kera myös saapua laivaston luo mukaan lähtemään — pitemmälti hän ei erakkojen päämiestä puhutellut. Sillä samassa he jo Belgerd-ritarin kanssa ajoivat portista ulos ja kiirehtivät hyvää ravia linnaan päin. Tuomas ei vierustoveriltaan kysynyt mitään enempää, ei puhunut hänelle sanaakaan itsestään eikä retkestä, hänen terävät, luisevat kasvonsa eivät värähtäneetkään. Taistelu oli tauonnut, mutta se oli ollut niin ankara, että kului aikaa, ennenkuin mies siitä toipui edessään olevia asioita ajattelemaan.

Lyhyesti ja tyynesti Tuomas antoi linnassa määräykset sen vartioimisesta ja hoidosta poissaolonsa aikana ja lähti sitten pukeutumaan. Hänen ajettuaan pois luostarissa kasvaneen pitkän sänkiparran kesyttyi se villiytymisen piirre, joka hänen kasvoillaan oli asunut; ja kun hän pukeutui komeaan piispanpukuunsa, ripusti kultavitjaisen ristin kaulaansa ja otti käteensä johtajanviirinsä, pitkään sauvaan kiinnitetyn kultaisen ristin, hän oli jälleen valtiaan, mutta samalla hurskaan, hengellisen valtiaan näköinen. Täydessä loistossaan hän ratsasti nyt viipymättä huovijoukon etunenässä levottomana odottavaan leiriin. Jo etäältä hän näki nuo pitkät telttarivit ja tuon tuhatpäisen, kuhisevan, kirjavan lauman, joka rantaäyräällä liikkui. Ristiretkeläiset näkivät myös johtajansa vihdoinkin saapuvan, ja he asettuivat riveihin häntä vastaanottamaan. Miehestä mieheen oli levinnyt tieto, että paavin määräämä johtaja-piispa oli viikkoja paastoten viettänyt hiljaisissa keskusteluissa äitijumalan kanssa, siten toimeensa valmistautuakseen ja korkeimman suojeluksen retkelle saavuttaakseen. Ja kun he nyt näkivät hänen läpikuultavat, laihat kasvonsa, hänen muita korkeamman vartalonsa ja hänen luiset kätensä, jotka ristiä korkealle kohottivat, niin he näkivät edessään ikäänkuin ihmismuotoon asettuneena retkensä pyhän tarkoituksen ja ymmärsivät nyt hänen viipymisensäkin. Ja hiljainen kuiske kävi pitkin pitkiä rivejä:

— Hän on pyhän neitsyen uskottu ja valittu!

— Hän on johtajamme, hän meidät voittoon vie!

Ylpeät ritarit, joista monet olivat lukemattomia kertoja sotajoukkoja komentaneet, he olivat sitä ennen melkein loukkaantuneina ja halveksien ajatelleet, että joku tuntematon, vähäpätöinen pappi tai piispa, josta he tuskin olivat kuulleet puhuttavankaan, tulisi olemaan heidän päämiehensä ja käskijänsä. Mutta kun he nyt näkivät Tuomaan edessään mustan ratsunsa selässä, niin hurskaan ja samalla voimakkaan näköisenä, niin he kernaasti ja nöyrinä asettuivat hänen komentoonsa, valmiina hänen käskyjään tottelemaan. He asettivat joukkonsa järjestykseen, valmiina marssimaan, — useimmat näet luulivat, että tästä se nyt vihdoinkin retki alkaa suoraan sisämaahan päin, pakanoita vastaan. Kauan olikin oltu lähtövalmiina ja vitkasteltu, nyt vain odotettiin johtajan lopullista käskyä.

Tuomas piispa ratsasti seurueineen ääneti noiden moniväristen ja -pukuisten joukkojen ohi, tarkastaen yksitellen eri ryhmiä, kohotti sitten ristinsä korkealle ja komensi yli kentän kaikuvin äänin:

— Eteenpäin, pyhän Pietarin nimessä!

Itse hän ratsasti edellä ja koko ristijoukko seurasi perässä, kukin ritari huoviensa ja jalkamiehiensä ympäröimänä. Noille hajanaisille, järjestymättömille ristiretkeläisille, jotka armeijaan olivat liittyneet, oli niillekin hankittu aseet ja päälliköt, ja nekin näyttivät nyt säännölliseltä sotaväeltä marssiessaan siinä toisten joukossa. Mutta kauan sitä marssia ei nyt kestänyt. Kun tuo suuri armeija oli saapunut lehtoon, jossa Henrikki piispa ensi kerran lähteen vedellä kastoi pakanallisia suomalaisia, ja jolla lähteellä jo oli kristittyjen kesken pyhän maine, Tuomas seisahdutti ratsunsa, pysähdytti joukkonsa ja antoi sen ryhmittyä lähteen ympärille. Itse hän kostutti ristin pyhässä vedessä, pystytti sen sitten kunnaalle, johon toiset piispat ja papit hänen ympärilleen kerääntyivät, paljasti päänsä ja siunasi Rooman paavin puolesta ja nimessä hänen edustajanaan ja valtuutettunaan ristijoukkonsa, vihkien sen suureen tehtäväänsä siunatun veden partaalla. Hän sulki alkavan retken jumalanäidin huomaan ja anoi sille hänen suojelustaan ja apuaan.

Ja paljain päin koko ristijoukko otti siunauksen vastaan. Kaikkien katseet olivat kääntyneet Tuomaaseen päin, joka siinä heidän kaikkien puolestansa rukoili. Ja kun ne näkivät johtajansa valkoisen tukan liehuvan tuulessa ja kuulivat hänen hartaan äänensä, niin he olivat varmat, että jumalanäiti oli heidät suojelukseensa ottanut. Mutta Tuomas silmäili ylängöltään tuota hänen ympärillään nöyränä ja alttiina seisovaa sotajoukkoa, joka laajalti peitti lakeuden, ja hänen puserruksissa ollut rintansa paisui taas ja hän tunsi kasvavaa rohkeutta povessaan. Miksi hän oli ratsastanut tällaisen joukon johtajana epäilys mielessään, miksi vavahteli vieläkin arkana sydän? Siksikö, että hän vihki tuon ristijoukon toimeensa olematta siihen valtuutettu, siksikö, että hän petoksella ajoi sen johtajana...? Ei, hän tunsi nyt mielessään, että hänelle sittenkin oli annettu siunaajan lahjat ja oikeus, ja hän eikä kukaan muu oli tämän armeijan oikea johtaja, sen tunsi hän ja jokainen noista sotureista selvästi sydämessään. Ja kun koko ristiarmeija polvistui hänen kehoituksestaan vastaanottamaan hänen siunauksensa ja hän levitti kätensä sen ylitse, kävi ikäänkuin pyhä väre hänen ruumiinsa läpi, täyttäen hänet varmuudella ja voimalla. Hän oli taas voimakas kirkon ruhtinas, jumalanäidin valittu ase, soturi ja pappi. Ja hänen silmäänsä tuli entinen käskijän kiilto ja hänen jäntereensä paisuivat ja elpyivät, — epäilys väistyi ja häipyi pois.

Papit pirskottivat ristisotureita lähteen vihityllä vedellä ja Tuomas ojensi vielä kerran kätensä kuin viimeiseksi voiteluksi heidän ylitseen. Mutta sitten hän komensi polvistuneet nousemaan pystyyn ja käski ristijoukon palata takaisin laivoihin. Kysyvinä ja hämmästyen ritarit ja papit kuuntelivat tätä käskyä; he eivät sitä ymmärtäneet, he olivat luulleet retken jo alkaneen. Mutta kyselemättä ja nurisematta he kaikki seurasivat johtajaansa. Rantaan palattuaan kaikki asettuivat laivoihinsa, joilla olivat tulleet, sälyttivät niihin taas hevosensa, telttansa ja tavaransa, niinkuin tullessaankin; mutta suomalaiset keihäsmiehet, linnan huovit ja papit ja saarnaajat sijoitettiin niihin uusiin laivoihin, jotka piispa oli Auran suussa rakennuttanut. Ja kun kaikki vihdoin oli järjestyksessä, kuului taas johtaja-piispan kaikuva komento:

— Pyhän Pietarin nimessä, seuratkaa minua!

Toinen toisensa perästä irroittautuivat nuo monenmuotoiset alukset, suuret ja pienet, rannasta ja ankkuripaikoiltaan, ja koko sotajoukko seurasi Tuomas piispan laivaa, eikä kukaan kysellyt eikä napissut. Soutajat asettuivat airoihin, ja hiljaa lähti mahtava laivasto lipumaan joen suulta merelle päin. Mutta laivasta laivaan kajahti ristiretkeläisten tunnushuuto:

— Pyhän Pietarin nimessä!

Kevätkesän päivä oli tyyni ja kirkas, nuori lehti helotti kirkkaana rannan lehtipuissa ja vaalea vihanta loisti törmiltä, joiden välitse suuri laivasto verkalleen kulki. Etumaisena kulki korkea, uusi alus, jonka mastossa kullattu risti kimalteli päivänpaisteessa. Se oli johtajapiispan laiva, ja sen perässä seisoi perämiehen vieressä pitkänä ja suorana Suomen kirkon päämies, katsellen taaksepäin ylpeyttä ja varmuutta sykkivin sydämin tuota pitkää, mahtavaa laivajonoa, joka häntä seurasi niinkuin kesytetty jättiläiskäärme... joka häneen sokeasti luotti, joka hänen pienintä vihjaustaan totteli ja jonka hän oli vievä taisteluun ja voittoon. Poissa oli nyt kokonaan rinnan kalvava tuska, poissa epäilys ja epävarmuus. Hän oli sittenkin voittanut, vaikka luuli tappioin taistelustaan lähtevänsä. Tässä, tässä oli selvänä äitijumalan laupias anteeksianto, hänen armonsa merkki, hänen korkea tahtonsa: kuka taisi tätä voimaa vastustaa!

Ja Tuomas kääntyi riemua säihkyvin silmin takanaan seisovan, pienen, syväkatseisen miehen puoleen ja lausui onnellisena ja varmana:

— Minä olen turhaan epäillyt, Pietari, suotta heikkoudellani Jumalaa kiusannut. Neitsyt Maaria ei ole retkeään hylännyt, ei minua arvottomana luotaan sysännyt, hän on meille kaikille ja minulle etupäässä armonsa osoittanut — katso! Hän on vain tahtonut kestävyyttäni koetella, tahtonut kärsimyksillä sieluni puhdistaa ja valmistaa — katso, hänen armonsa on voimakas ja suuri!