Sakea, kostea, öinen sumu peitti vielä joen ja sen alavat vesakkorannat kylmään, harmaaseen huntuunsa; ainoastaan törmän laella, mistä havumetsä alkoi, hälventeli päivännousu hienoksittain noita hiljaa ja nopeasti pakenevia, mutta yhtä nopeasti ja äänettömästi taas nousevia utupilviä.

Tuomas piispa astui ulos teltastaan, joka oli korkeimmalla jokiäyräällä. Vielä ei ollut nousun aika, mutta hän oli lyhyen, levottoman ja herkän unensa kesken ollut kuulevinaan jotakin etäistä liikettä ja kopinaa ja — vaikka hän arveli, että se oli ollut unta — hän oli pukeutunut ja lähtenyt ulos lepäävää leiriään katsomaan. Hän tähysti nyt eteensä luisua rinnettä kohden, mutta ei nähnyt mitään. Kaikki oli sumun peitossa; ainoastaan väliin sen liepeistä pilkisti jonkin nuotion sammuva hiillos taikka jonkun ritarin teltan korkeampi kannatinriuku, joka pistihe sumusta ylös kirkkaaseen ilmaan. Äänetöntä oli leirissä kaikki, ristiretkeläiset nukkuivat, vielä oli yö.

Tuomas käveli kierroksen telttansa ympäri ja katseli, kuinka ylhäällä pilvissä valot ja värit vaihtelivat, kun metsän takaa sarastava päivä niihin loi ensi säteitään. Pian ulottui säde jo puidenkin korkeimpiin latvoihin. Mutta sumu ei silti haihtunut; se taisteli vastaan, vyöryi eteenpäin, nousi ja laskeutui ja loihti luontoon kummallisia, liikkuvia kuvioita ja öisiä haamuja. Mutta se väistyi kumminkin, joskin huomaamatta, väkisinkin selkeni luonto ja ikäänkuin kasvoi esiin sumuvaipastaan. Mutta tuossa luonnossa oli vielä outo, kelmeä, sinenpunertava väritys, se näytti katselijasta kaukaiselta, jähmettyneeltä, aivan kuin kuolleelta, ja noiden töröttäväin puiden ja mäkien lomissa tuntui tuhansia valkoisia, liehuvia hengettäriä karkeloivan. Aamuaurinko näin luonnossa leikki; noustessaan kylmänä ja kelmeänä se heitti metsän läpi säteitään sumuaaltojen joukkoon ja ajeli niitä edessään. — Tuomasta melkein puistatti tuota katsellessaan, — niin kylmää, niin tunteetonta nyt oli luonto, se tuntui hyydyttävän mielen, jonka olisi pitänyt pysyä lämpimänä, ja epämääräinen vavistus tuntui hänen sydämessään. Hän kävi rukousnauhaansa käsiksi karkoittaakseen pois pahat aaveet ja pahat ajatukset.

Siitä hän muisti, että alkanut päivä oli sunnuntai, ja kohta hänen mieleensä lennähti epäilevä kysymys: oliko se hänelle onnen vai turmion enne, mitä tarkoitti jumalanäiti, kun taistelupäiväksi asetti lepopäivän? Mutta tuota ajatustaan hän ei ehtinyt loppuun kehittää, sillä hänen aina valpas itsearvostelunsa tarttui kohta siihen kiinni ja kysyi: miksi hän kiinnittää huomionsa moisiin ulkonaisiin seikkoihin, luonnon väritykseen ja viikon päivään, pelkääkö hän, epäileekö hän, epäileekö hän vielä voittopäivän aamuna taisteluun käydessään? Ja mitä? — Jumalanäidin apuako ja armoa, johon koko retki rakentuu ja joka on sen siunaus ja turva...? Miksi hän tuntee vavistusta sydämessään... vapiseeko hän todellakin... eikö hän olekaan valmis ja mahdollinen ristin sotajoukkoa johtamaan voittoon ja kunniaan...?

Hän seisoi siinä kotvan aikaa yksin mäellä katse maahan luotuna ja koetti tutkia ja tunnustella, olisiko se innostus ja varmuus, joka hänet oli saanut tätä ristiretkeä puuhaamaan ja tuonut hänet merien yli ja häntä ylläpitänyt, olisiko se sittenkin ollut teennäistä vain, kiihkoisen mielen kuvittelua, omatekoista hartautta...? Mutta sillä välin aurinko ja aamutuuli jo ajoivat usvan kokonaan pois alangoltakin ja joen uomasta, ja kirkkaana aamutuoreudessaan oli siinä hänen edessään, kun hän katseensa nosti, lehtevä ranta ja nurmipenger, ja valoisana päilyi virran pinta. Laajana levisi hänen eteensä ristijoukon suuri leiri; hän ravisti kylmän väreet pois ruumiistaan, samalla ikäänkuin puistaen pois pahat aavistuksetkin, tarttui miekkansa kahvaan ja virkkoi itsekseen:

— Ei, öinen kylmä vain minua puistatti, sydämeni ei toki vapise. Mitä epäilisinkään, miksi epäilisin? Onhan pyhä neitsyt meitä tänne asti armollaan auttanut. Miksi hän nyt sen meiltä kieltäisi? Hänelle olkoon pyhitetty tämä miekkani, jolla tänään ristijoukon johdatan voittoon, — hänen olkoon tämä päivä!

Askeleita kuului sivulta päin; ja kääntyessään sinne Tuomas näki huovipäällikön Belgerdin täydessä sotapuvussa kiireesti astuvan hänen luokseen. Mutta kiiltävän kypärän alla olivat hänen kasvonsa kalpeat ja huolestuneen näköiset, ja levottomasti hän loi katseensa piispaan. Tuomas huomasi jonkin seikan huolettavan linnanvanhinta ja virkkoi juuri siksi, häntä rohkaistakseen, iloisesti ja reippaasti:

— Päivä nousee, Belgerd, on jo aika herättää leiri. Tänäänhän on sinun päiväsi, vanha sotaurho, taistelun päivä. Nyt olkoon mielemme reipas ja riemukas!

Mutta kun huovien päällikkö ei tähän tervehdykseen sittenkään samalla tavalla vastannut, piispa huudahti hänelle melkein ivallisesti:

— Pelkäätkö juuri tänään, vai miksi arpesi punoittavat, — mikä masentaa mielesi?

— Pelkoa en tunne, vastasi ritari vakavasti ja suuttumatta, — mutta huonoin entein alkaa meille taistelun päivä. Ristijoukossa olleet suomalaiset, kaikki muut paitsi linnan ratsumiehet, ovat yön aikana karanneet sumun keskeen, ja meillä ei ole nyt aikaa ajaa heitä takaa.

Vakaviksi kävivät Tuomaankin kasvot, ja epäillen hän huudahti:

— Karanneet, kristityt ristin soturitko karanneet? Ja minne, — vihollisen kitaanko?

Mutta Belgerdillä oli hyvin luonnolliset selitykset näihin kysymyksiin:

— He ovat pakosta ristin mekkoihinsa ommelleet. Ja heidän heimolaisiaan, karjalaisia, piilee näissä metsissä, niitä on novgorodilaisten joukoissakin, näiden luo he kai ovat paenneet, ehkä taistelevat vielä tänään meitä vastaan.

Mutta Tuomas ei antanut mielensä tuosta uutisesta lannistua. Rohkaisevasti hän sysäsi syrjään pahat enteet:

— No, sittenpähän he taas ennen iltaa ovat meidän käsissämme taikka lepäävät tantereella palkkansa saaneina. Koska he olivat uskottomia ristin sotureita, niin älkäämme heitä kaivatko, onhan parempi, että petolliset ainekset eroavat ajoissa joukostamme. Ja onhan meillä väkeä ilman noita pilkanalaisia mekkomiehiäkin. Katso leiriämme, me emme heitä tarvitse.

Ritari puisti päätään:

— Onhan meillä väkeä, mutta...

— Mutta mitä?

— Mutta noihin mekkomiehiin olin sittenkin luottanut enemmän kuin ristijoukon moniin muihin osastoihin.

Tuomas tunsi tuon epäilyksen, mutta ei ollut sitä ymmärtävinään.

— Mitä, hän virkkoi, — ennustatko vielä muidenkin pakenevan! Et ole vielä oikealla taistelutuulellasi, mutta usko minua, pian taas lämpenet, kun tästä vihollisen kimppuun päästään. Mutta kiirehtikäämme jo retkelle heti, ettei nyt enää ainakaan kukaan pakoon ehdi. Anna torvien soida, jalkeille ristin sotajoukko!

Belgerd kääntyi lähteäkseen, mutta Tuomas huomasi hänen katseestaan, ettei hän vieläkään ollut läheskään rauhallinen. Ja hänestä taistelu kumminkin niin paljon riippui. Vahvistaakseen luottamusta hänen mielessään piispa virkkoi sen vuoksi vielä:

— Sinä pelkäät suomalaisten paon vaikuttavan pahaa muuhun ristijoukkoon. Mutta sitä älä ajattele, minun mukanani se joukko innostuu. Tämähän on meidän suuri päivämme, senhän olemme jo kauan tienneet. Katso omaa miekkaasi, se on kirkolle vihitty niinkuin minunkin; kuinka monesti oletkaan sen avulla kukistanut monta vertaa vahvemman vihollisen. Ja nyt on ylivoima meidän puolellamme, — miksei silloin miekkasi purisi!

Nyt leimahti salama haarniskoidun soturin silmässä, ja palavaa intohimoa soi hänen äänestään, kun hän virkkoi:

— Minun miekkani puree kyllä tänään niinkuin ennenkin, ja samoin tekevät huovieni aseet. Ja sinun miekkasi ja tarmosi säteilee yli kaikkien, Tuomas, sen tiedän. Mutta minä soisin, että me saisimme tämän taistelun pelkin omin väkinemme suorittaa, — se voisi kaatua, mutta ei paeta. Tämä suuri ristiarmeija sitävastoin —, Tuomas, anna minulle anteeksi epäilykseni, mutta minä en siihen luota.

Tuota epäilystä Tuomas ei koettanutkaan enää kumota, hän vain virkkoi:

— Sen voima on siinä, että se taistelee uskon puolesta. Mutta älä luota siihen, älä luota mihinkään muuhun kuin ristin voimaan, siihen luotan minä. Olen tottunut taisteluissa tätä miekkaani heiluttamaan ja sillä väkeäni johtamaan, ja minun on vaikea pysyä ottelusta syrjässä. Mutta minä tahdon, uskoni lujuutta todistaakseni, jättää miekkani tuppeen ja ainoastaan rukouksin taistelua johtaa, — neitsyt Maariahan on puolellamme, häneen minä turvaudun. Häneen luota sinäkin Belgerd, niin olet varma kuin minä.

Niin varmaa uskoa säteili piispan sanoista, että epäilys hälveten häipyi haarniskoidun soturin mielestä ja hän luottavasti tarttui piispan käteen.

— Me tarvitsemme tänään paljon jumalanäidin apua, Tuomas, virkkoi hän. — Mutta hän sitä meille antanee. Sinun uskosi on vahva, siihen tahdon minäkin luottaa.

Hän poistui, ja pian kajahtivat torvet herättäen leirin syvästä aamu-unestaan. Kylmissään ja kankeina soturit nousivat verkalleen kostealta nurmelta sammuneiden nuotioiden äärestä ja rupesivat unisina ja haluttomina vetreyttämään kontettuneita raajojaan. Mutta ritarit ratsastivat nuotiolta nuotiolle, kiirehtivät joukkojaan nopeasti aterioimaan, aseistautumaan ja asettumaan riveihin. Belgerd hyöri ylinnä kaikista, joudutti, järjesti; hän oli nyt jo kärsimätön päästäkseen taisteluun, ratkaisuun. Mutta päivä oli silti jo ehtinyt nousta korkealle puiden latvain yläpuolelle, ennenkuin ristijoukko seisoi valmiina marssiin lähteäkseen.

Mutta Tuomas oli jäänyt telttansa edustalle miettimään lupausta, jonka hän, vahvistaakseen huovipäällikkönsä luottamusta, oli hänelle tehnyt. Hän oli sen tehnyt enempää ajattelematta, mutta nyt hänestä tuntui, että hänen oli velvollisuus se täyttää: antaa miekkansa levätä ja rukoilla jumalanäidiltä voittoa. Olihan hän itse vakuuttunut ja olihan hän aina vakuuttanut kaikille muille, että äitijumalan käsi retkeä johtaa ja että hänen apunsa sille voiton takaa. Hänen oli vastuu koko retkestä, hänen hartaudestaan, hänen alttiudestaan riippui pyhän neitsyen apu, — hänen täytyi nyt henkensä voimalla osoittaa, että voimakkain ja suurin rakkaus oli sittenkin rakkaus ristiin. Melkein kaivaten hän katsoi rakasta miekkaansa, jota kohottamalla hän oli vienyt väkensä niin moneen voittoon ja jonka hän nyt toimettomuuteen uhrasi. Mutta harras rukous on sittenkin sitäkin väkevämpi, — hänen täytyy päästä taistelun kestäessä jumalanäidin välittömään läheisyyteen ja hänet sielunsa koko voimalla apuun taivuttaa, hän ei saa sitä taistelua paeta.

Mutta ristiarmeija odotti jo jokiahteella johtajapiispan lähtökäskyä. Tämä silloin tempasi telttansa harjalta suuren kullatun ristin, nousi ratsunsa selkään ja ajoi suorana ja varmana joukkonsa etunenässä. Toiset piispat ja papit kokoontuivat siihen hänen ympärilleen, ja kullatut rintaristit ja hiipan helyt hohtivat päivän paisteessa. Heidän jäljessään ajoivat haarniskoidut ritarit, joiden hevosetkin säteilivät kiilloitettua terästä ja joiden peitset taittoivat puitten oksia. Muu kirjava ristiarmeija seurasi näitä, enimmät jalan, toiset intoa hehkuen, toiset empivinä ja kalpeina. Mutta jälkijoukkona, vartijana, ratsasti Belgerd harmaine huoveineen sulkien epäileviltä peräytymisen tien. Ainoastaan pieni vartioväki jäi laivojen luo rannalle.

Rohkaisten soivat torvet ristijoukon edessä, ja papit ja munkit veisasivat hartaita virsiä, varmoina siitä, että heidän työnsä, voitettujen pakanain ja muiden Rooman kirkon vihollisten kastaminen, oli alkava ennen illan tuloa. Mutta tuskin oli siten puolen rupeamaa kuljettu, kun edelle lähetetyt tiedustelijat palasivat kertoen, että vihollisten joukko läheni jo koiran haukunnan matkan päässä. Silloin Tuomas käski ristijoukon pysähtyä aukealle ylängölle ja asettua taisteluasentoon. Mutta itse hän pystytti ristinsä ylängöltä kohoavalle kunnaalle, josta se näkyi laajalle kaikille tahoille, astui maahan ja käski joukkonsa polvistua. Korkein ja kaikuvin äänin hän rukoili ja lausui lopuksi:

— Taistelumme on pyhä, Rooman isä on luvannut jokaiselle, joka täällä ristin merkillä taistelee, synnit anteeksi niinkuin Pyhän maan retkeläisille, ja ken taistelussa kaatuu, sillä on edessään taivaan riemu ja autuus. Ilolla astumme siis nyt vihollista vastaan — pyhän Pietarin nimessä!

Tuomas piispa koetti näin rohkaista retkeläisiään ja samalla itseäänkin, sillä hän tunsi itsensä heikoksi juuri nyt, jolloin hän olisi tarvinnut kaiken voimansa. Hänen sotarukouksensa oli hänestä kaikunut ontolta ja jättänyt hänet kylmäksi, ja hän pelkäsi, ettei hän ollut, niinkuin aina ennen, voinut innostuttaa sotureitaan. Jotakin särkynyttä oli hänen sydämessään, — hän tunsi sen nyt selvästi, kun hän oikeaa innostuksen tulta odotti, hän ei voinut sitä kieltää. Ja kauhulla hän ajatteli raskasta osaansa alkavassa taistelussa, pyrkiä rukouksella jumalanäidin luo ja hartaudellaan voittaa hänen armonsa, — hän epäili jo sielunsa tarmoa ja olisi mieluummin tahtonut miekalla otella.

Mutta taistelu alkoi jo. Notkon vesakosta rupesi kankaalle singahtelemaan vihollisten teräsnuolia, ja heidän ratsumiehiään vilahteli vastaisen ahon rinteellä. Ristijoukko lähti tunnussanaansa huutaen laskeutumaan alangolle, karkoittaakseen sieltä vihollisen, ja ennen pitkää oli koko sotajoukko uponnut vesakon peittoon. Sieltä nyt torvet soivat ja sotahuutoja kaikui, sieltä kuului aseiden kalsketta ja käsikähmään käyneiden kirahduksia, — taistelu oli tuima heti alusta.

Tuomas piispa siirsi ristinsä vielä ylemmäs kunnaan huipulle, mutta hänen käsivartensa vapisi ristiä kantaessaan. Siihen kokoontuivat hänen ympärilleen ristin juurelle piispat ja papit ja munkit, jotka eivät aseita kantaneet, ja kaikki he siinä polvistuneina ääneensä rukouksiaan lukivat. Mutta Tuomas piispa kohotti silmänsä taivasta kohden ja kokosi sielunsa kaiken voiman karkoittaakseen epäilyksensä ja saadakseen mieleensä todellisen hartauden. Hän tahtoi pyyhkäistä ympäriltään pois kaiken muun maailman ja mistään muusta tietämättä ja välittämättä eristyä, sulautua henkensä hartauteen; siksi hän ei tahtonut laskea taivaalle suunnattua katsettaan alas, ennen kuin hän oli jumalanäidin läheisyyteen päässyt, ei hellittänyt rukouksestaan, ennen kuin pyhä neitsyt antaisi merkin osoitukseksi, että hän on sen kuullut ja että hän tahtoo ristin sotajoukolle antaa voiton. Luottavina ja kunnioittaen toiset hengen miehet katselivat tuota noin kiihkeästi rukoilevaa johtajapiispaansa.

Mutta vaikka hän tahtoi aistimensa kuolettaa, kaikui kumminkin taistelun pauhu laaksosta hänen korviinsa; hän kuuli ristisoturien tunnussanat, mutta kuuli myös vihollisen vieraat huudot. Ja nämä jälkimmäiset hänestä jo lähempää remahtivat. Se oli toki kaikki vielä kaukaista humua, se ei hänen rukoustaan häirinnyt, hän ei tahtonutkaan tietää, mitä laaksossa tapahtui. Mutta se humina kiihtyi ja selveni, ja yht'äkkiä rupesi nelistäväin hevosten raskasta kavion kopsetta kaikumaan hänen korviinsa ja hänen täytyi sitä levottomana kuunnella, tietämättä mitä se merkitsi. Sillä katsettaan hän ei taivaalta siirtänyt.

Vihollisen ratsuväki sieltä karautti huimaa vauhtia vastaisen ahon rinnettä alaspäin notkoon. Ristin sotureista se näytti lentävän heitä vastaan, ja sen etupäässä kiiti kimon selässä valkopukuinen ritari, jonka kohotettu miekka säteili päivän paisteessa. Hän ryntäsi suoraan ristijoukon jalkaväkeä vastaan vinhalla voimallaan, ja kirkuen pakenivat hänen edestään vesakossa lymyilevät jousimiehet, jotka sieltä matkan päästä olivat vihollista ammuskelleet. Hätäinen ja meluava hämminki syntyi sen harjanteen rinteellä, jonka kunnaalla Tuomas rukoili, ja nyt kuului selvästi pelästyneitä huutoja:

— Se on Novgorodin ruhtinas, hänen säilänsä palaa!

Ja kunnaalla rukoilevat papit ja munkit hypähtivät säikähtyneinä pystyyn keskeltä rukoustaan ja juoksivat pakoon harjun taakse.

Mutta Tuomas kurotti katseensa yhä korkeammas ja terästi sen yhä tulisemmin kirkasta taivasta kohti, ja käsiään väännellen hän rukoili pyhää neitsyttä oman kunniansa ja kirkon onnen vuoksi taltuttamaan vihollisen vimman ja ajamaan sen alas ristin juurelta. Päivä paahteli kuumasti hänen paljastettua päätään, se hohti suoraan hänen kasvoilleen, jotka hehkuivat, ja hänen ylöspäin tähdättyihin silmiinsä, jotka se sokaisi, mutta hän ei sitä tuntenut, sillä hänen sielunsa täytti jo polttava epäilys.

Ristiretkeläisten vasen siipi, jossa jalkaisin verkkaan ja varovasti olivat kulkeneet nuo soturin ammattiin antautuneet porvarit ja kalastajat ja laiskurit ja maantiesankarit, se oli vastustelematta väistynyt vihollisen ensi hyökkäystä, jonka ruhtinas oli tähän vitkastelevaan laumaan suunnannut. Ristijoukon ritarit ratsumiehineen olivat jo omalla tahollaan ehättäneet edemmäs notkoon. Mutta samassa palasi Belgerd-ritari ratsumiehineen takaisin ja hyökkäsi sivulta vihollisen kylkeen, pakottaen sen pysähtymään ja peräytymään. Taas kaikuivat rohkeampina ristisoturien huudot, ja koko heidän rintamansa läksi jälleen voitokkaasti kulkemaan eteenpäin, ajaen vihollista metsän läpi aholle. Ja paenneet piispat ja papit palasivat kohta kunnaalle takaisin, kertoen, että ristin liput liehuvat voitokkaina vihollisten keskellä.

— Sulle kunnia ja kiitos, pyhä neitsyt, kun meille apusi annat; minä tiesin, että et omiasi hylkää ja että meidät voittoon johdat...

Niin kiitti jo kunnaalla polvistuva piispa ja hänen ylöspäin käännetyt silmänsä säteilivät taas toivoa. Ja hän lisäsi kuiskaten:

— Sinä olet minulle armosi suonut, sinä pidät minua sittenkin palvelijasi arvoisena.

Mutta sotamelske ei tauonnut, ei loitonnutkaan kauas. Notkon takana kohoavalle harjulle ristin soturit eivät päässeet. Siellä kokosi nuori, valkopukuinen ruhtinas hehkuvin innoin joukkojaan, lensi kimonsa selässä salamana kukkulalta kukkulalle; hän oli yht'aikaa kaikkialla, järjesti joukkonsa joka taholla, valoi väkeensä intoa ja rohkeutta, ja taas hänen säilänsä välkkyi taisteluun käyvän joukon etunenässä. Kahakkaa jatkui, taistelu aaltoili eteenpäin ja taaksepäin. Ristijoukon raskaat, teräspukuiset ratsumiehet olivat innokkaiden ritarien johdolla, karkoittaen vihollisten jousimiehiä, ajaneet alavalle suolle, jossa heidän hevosensa uppoilivat, korskuivat ja ponnistivat ja jossa he turhaan pitkillä peitsillään hosuivat ilmaa, vihollisten haavoittaessa heidän ratsujaan teräsnuolillaan ja heittokeihäillään. He eivät siten ehtineet kuumimmassa miekkataistelussa oleville avuksi. Heistä toiset kaatuivat sinne, toiset nousivat satulasta jalan taistelemaan, ja yksin kaksin palasivat muut vähitellen kovemmalle maalle ja ratsastivat edestakaisin notkoa pitkin, ennenkuin tappelun tuoksinaan osuivat. Päivä paahtoi kuumasti laaksoon, jonne ei tuulen henkäystä ulottunut, ja se uuvutti väleen taistelevat; miehiä kaatui joukoittain molemmilta puolin. Valkopukuisen ruhtinaan sotajoukko oli pienempi, ristilaumain hyökätessä joka taholta se taipui niiden painon alle, peräytyi ja tempasi korskuvan kimonkin mukanaan näreikköön. Mutta tuskin olivat ristin soturit hikeä otsaltaan pyyhkien ehtineet metsän rintaan, kun tuo kaikkialle ehtivä, tulena välkkyvä säilä taas näkyi urhean kantajoukon keskessä, joka näreiköstä ryntäsi ja kiilana iski ristijoukon sakeimpaan, mutta enin epäjärjestyksessä olevaan laumaan ja taas repi sen auki. Ja taas kajahti pelästynyt huuto:

— Palava säilä saapuu, se polttaa meidät tulellaan!

Veri vuoti virtana, väsymys, velttous, toivoton säikähdys valtasi kirjavan lauman, se väistyi, läksi hurjassa paossa juoksemaan takaisin notkon halki ja rinnettä ylöspäin, vetäen mukanaan nekin, jotka olisivat tahtoneet lujina seisoa ryntäävää vihollista vastassa.

Yli tantereen kaikui jyrisevänä Belgerd-ritarin raivostunut ääni, kun hän ratsumiehineen koetti ehättää pakenevien edelle ja huusi näitä pysähtymään. He koettivat paljastetuin miekoin asettua juoksevain eteen, he kehoittivat, he uhkasivat, mutta pakenevia oli mahdoton pidättää. Belgerd käski miestensä hakata maahan etummaiset pakenijat, siten pysäyttääkseen toiset, ja tuima ottelu syntyi siten ristirintaisten itsensä kesken sillä harjanteella, jonka laella piispa rukoili; jäljempää syöksyvät polkivat jalkoihinsa edessä olevat, jotka koettivat väistää huovien miekkoja. Mutta heidän takaansa taas kuului notkosta nuoren ruhtinaan soinnukas, voitonvarma ääni, kun hän miehiään kiirehti pakenevain kintereille.

Tuomas piispa kuuli sotamelun lähenevän, hän kuuli juoksusta hengästyneiden ristisoturien hätäiset huudot ja huovien turhat uhkaukset, ja siinä hän polvillaan lepäsi mahtamatta mitään, kykenemättä palauttamaan pakoon väistyviä, lepäsi siinä koettaen koota sinkoilevia ajatuksiaan ehyeen rukoukseen. Hän rukoili jo ääneensä, vaimentaakseen siten korvistaan taistelun humun, hän terästi katseensa yhä kiinteämmin taivaalle, kuin sieltä apua odottaen, hän tahtoi puristaa sydämen rinnastaan sulkeakseen sen rukoukseensa ja heittääkseen sen panttilahjana jumalanäidin eteen, taivuttaakseen häntä armoon ja apuun. Hän huusi niin, että hänen äänensä kuului yli taistelun melun.

— Älä heitä meitä armosi tarhasta ulos, vahvista vielä ristisi soturien mielet, anna voimaa heidän aseilleen, sinä sen voit tehdä. Suista vihollisten varmuus, kun he ylinnä uhmailevat, katkaise heidän voittokulkunsa, — sinulla, sinulla yksin on siihen voimaa. Lainaa meille armosi, vahvista meitä, ei meidän vuoksemme, jos emme aseiksesi kelpaa, vaan oman kirkkosi vuoksi, oman kunniasi vuoksi, — auta ristiäsi, auta!

Mutta melu vain läheni, pakenevia joukkoja ryntäsi hänen kunnaansa ohitse, ja hän tunsi viiman huovien hurjasta ajosta, kun he yhä ylemmäs aholle etenivät pakenevia pysäyttämään. Ja vihollisten voitonhuudot repivät yhä lähempää hänen korviaan, joita hän koetti käsillään tukkia. Hänen päätänsä poltti ja hänen silmänsä verestivät, mutta hän tuijotti yhä taivaalle ja huusi kuivuvasta kurkustaan, karjui toivottoman vimmalla:

— Minun on syyni ja syntini, että näin annat pyhän vihasi ristin joukkoa rangaista, minun, yksin minun. Minä olen pyhyytesi häväissyt, petollisin sydämin olen tahtonut edustajasi olla, vilpillä olen korkeutesi merkkejä kantanut, äiti jumalan, minä olen armosi meiltä riistänyt. Kurita, rankaise minua, yksin olen vikapää kaikkeen, ruhjo minut, syökse minut kadotuksen syvyyteen, sen olen ansainnut. Mutta pelasta sinulle vihkiytynyt joukko, sille suo armosi, suo vieläkin voitto... armo!

Hänen äänensä katkesi, silmät näyttivät pullistuvan päästä, kun hän ponnisteli, ja hänen vartalonsa tutisi väsyneillä polvilla kuin tuulessa rannan ruoko. Mutta hänen äänensä kuulivat kunnaan juurelle hyökkäävät viholliset, ja he pysähtyivät kummissaan katsomaan tuota ristin alla huutavaa miestä, joka yksin äänellään vaimensi taistelun melun. Ja ristin sotureitakin se ääni kutsui esiin näreiköstä, jonne he kankaan yli paeten jo olivat huvenneet.

Toiset pakenevista olivat kyllä pysähtymättä juosseet hurjassa sekasorrossa eteenpäin metsän läpi laivoja kohden. Mutta toisen osan Belgerd ratsumiehineen oli toki saanut metsän rinnassa seisautetuksi ja käännetyksi takaisinpäin, ja hän johti sitä nyt vihollista vastaan, joka jo rinteelle nousi. Haarniskoituja ritareita, jotka olivat ajaneet takaa yksinäisiä vihollisparvia, yhtyi nyt myös hänen joukkoonsa, ja niiden avulla hän ojensi taas rintaman ryntäävää vihollista vastaan ja teki tuiman hyökkäyksen sen harvenneeseen kantajoukkoon. Uusi, entistä hurjempi ja verisempi ottelu syttyi nyt sillä ylängöllä, jossa ristijoukko ennen taistelun alkua oli voitonvarmana sotarukouksensa pitänyt. Uljaasti taistelivat rautapukuiset ritarit, ja todellinen taistelun kiihko sai nyt muutkin ristinsoturit valtoihinsa. He näkivät kultaisen ristinsä vielä kohoavan pystyssä kunnaalla ja hurskaan johtajapiispansa sen juurella hartaasti rukoilevan, ja he uskoivat vielä sen merkin suojassa sittenkin voittavansa. Yhteisin innoin he uudelleen ja uudelleen ryntäsivät vihollista vastaan. Mutta heidän joukkonsa oli pienentynyt, se ei jaksanut enää niinkuin äsken mieslukunsa painolla työntää edestään vihollista, jota väsymätön ruhtinas taidollaan johti ja innollaan elähdytti. Hänen valkoinen pukunsa punoitti jo verisenä, hänen sulkaniekka hattunsa oli isketty hänen päästään, joten vaaleat kiharat valtoimenaan hulmusivat, ja hän kiiti nyt ruskean ratsun selässä, kun ritarin peitsi oli hänen kimonsa lävistänyt. Mutta hänen silmänsä hehkui uhkuvaa nuoruutta, ja voiton uskoa ja taittumatonta intoa kertoivat hänen virmat liikkeensä, — sitä intoa oli niin paljon, että hän sillä aina uudelleen joukkonsa sytytti, kun hän rintaman edessä säiläänsä heilutti ja huusi:

— Muistakaa kotianne ja lapsianne, muistakaa Suurta Novgorodia!

Tuon riehuvan taistelun vieressä mäen nyppylällä Tuomas piispa oli aina vain polvillaan, ja hänen silmänsä tähystivät taivaan merkkiä. Monesti oli vihollisparvi yrittänyt riistää hänen vierestään pystytetyn ristin, mutta kurkoitettu käsivarsi ei ollut ulottunut kukkulan laelle. Monesti Tuomas itse oli tahtonut miekkaansa käyden rientää joukkoaan ottelussa johtamaan, mutta hän oli voittanut sen halunsa ja rukoillut. Toiset piispat ja papit olivat jo paenneet uhkaavia miekkoja ja kehoittaneet Tuomasta lähtemään mukaansa. Mutta hän ei heitä kuunnellut, hän tahtoi rukoilla, mutta hän tunsi kauhuin, kuinka hänen päänsä kävi raskaaksi ja kuinka hän horjui ja yritti kaatua, ja hän kutsui hätääntyneenä kaniikkeja tuekseen. Mutta nuoret apulaispapitkin olivat jo poissa, ainoastaan Pietari Kaukovalta seisoi vielä hänen vieressään, liikahtamatta seuraten hänen raskasta taisteluaan, ja tämä hento mies nyt asettui kookasta piispaa tukemaan. Piispan ääni oli jo kokonaan sortunut, mutta kähein kurkuin hän yhä rukoili taivaalta voiton merkkiä, — hän ei tahtonut katsettaan taivaalta hellittää ennenkuin hän sen armon merkin oli nähnyt. Aurinko teki jo laskuaan, solui verkalleen taivaanrantaa kohden; mutta vielä toivoi rukoileva piispa, että ennen kuin se oli vaipunut metsän taa, taivas oli antanut armonsa.

Ylimmät latvat peittivät jo päivän heleän pyörän. Silloin kuului hätääntynyt kirkaisu taistelutantereelta, ristiretkeläisten joukosta. Belgerd-ritari, joka ristijoukkoa oli johtanut ja ratsumiehineen koossa pitänyt, kaatui ratsunsa selästä ja sortui taistelevain jalkoihin. Nyt valtasi toivoton kauhu hänen urheat huovinsakin, ja heidän iskevät miekkansa hervahtivat alas. Mennyt oli viimeinen toivo, — he käänsivät väsyneet ratsunsa metsään päin, ja taas suhahti pakeneva lauma piispan ohi ja sen jäljessä voittoisa vihollinen.

Samassa aurinko vaipui metsän taa, ja epätoivon huokaus kohosi Tuomas piispan särkyneestä rinnasta. Hänen päänsä retkahti hervotonna ja raskaana alas, silmästä sammui viimeinen toivo, ja hänen ruumiinsa vaipui lannistuneena ja murtuneena kokoon Pietari Kaukovallan syliin.

— Sinä olet siis hylännyt meidät, Jumala, sinä olet vanhurskas etkä pilkkaajillesi armoasi suo, — niin läähätti kaatunut piispa. — Itse johdat valtakuntasi kaikkitietäväisyydelläsi, mikä olinkaan minä, että yritin sinun tahtoasi määräämään, — sinä olet sen minulle kuolemaksi lukenut.

Taistelu oli vetäytynyt vähän etemmäs kunnaan taa metsään, — taistelua kesti näet sittenkin vielä. Siellä metsän rinnassa oli pakenevain huovien joukkoon yht'äkkiä kuin taivaasta pudonneena lennähtänyt heidän rakas päällikkönsä, Belgerd-ritari, — hän oli kaatunut, mutta ryöminyt haavoittuneena esiin kuolleen hevosensa alta ja riensi nyt vieraan ratsun selässä vielä kerran tuulen viimana urhojaan johtamaan. Ja uusi rohkeus, uusi hurjuus oli siitä syttynyt tähän pienoiseen joukkoon, se syöksyi toivottoman koston synkässä kiihkossa vielä kerran vihollista vastaan, ja niin raivoisa oli ryntäys, että nuoren, voittavan ruhtinaan oli vielä kerran pakko peräytyä kankaalle. Siellä, ihan piispan kunnaan juurella, jossa risti kuulsi yhä pystyssä, riehui viimeinen taistelu; ristin viimeiset ritarit hyökkäsivät sitä kohden pelastamaan edes tämän värinsä vihollisen käsiin joutumasta.

Verta vuotavana, aukinainen haava kaulantiessä, raivasi Belgerd huoveineen itselleen tietä väistyväin vihollisjoukkojen läpi ristiä kohden, eikä häntä nyt mikään voima voinut pidättää. Harju oli ennen pitkää taas kerran ristin soturien hallussa, peräytymään syösty vihollinen kokosi voimiaan sen jo hämärtyvällä rinteellä. Raskaasti hengittivät väsyneet, ristirintaiset ratsumiehet harjulla, heidän väsyneet ratsunsa vapisivat, he eivät jaksaneet enempää, vihollinen sai pysähtyä ja kokoontua. Mutta kunnaalla, ristin juuressa, Tuomas piispa kohotti vielä kerran rauenneen katseensa illan kelmenevää taivasta kohden ja kuiskasi arasti toivoen:

— Annatko meille sittenkin armosi, onko se niin äärettömän avara? Oletko meitä vain koetellut, onko sieluni tuska voinut kuoleman synnin sovittaa... vieläkö suot meille voiton...?

Mutta silloin ratsasti hänen luokseen kalpeana ja satulassaan horjuen Belgerd-ritari. Verta oli jo vuotanut liiaksi, hän putosi hevosensa selästä ristin juurelle ja huoahti hiljaa, katkaisten piispan toivovan rukouksen:

— Ei Tuomas, voittoon eivät riittäneet voimamme... ei minun miekkani eikä sinun rukouksesi. Paljon, paljon enemmän me olisimme tarvinneet jumalanäidin apua ja armoa — me olemme suotta taistelleet...

Hän vaipui ristin juurelle, ja kankein, lasinkarvaisin silmin tuijotti piispa kaatunutta ystäväänsä, voimatta enempää rukoilla. Hän vain katsoi ja vapisi. Sillä kuolleen toverinsa rauenneessa silmässä näki hän jotakin, mikä hänet jähmetytti ja hänen tunteensa turrutti, — hän näki tuon syyttävän, murheellisen katseen, jota hän koko päivän oli hartaitten rukoustensa aikana peläten ja vavisten odottanut, jota hän ei ollut koskaan voinut väistää eikä paeta. Ja hänen sydämestään puhkesi ääni:

— Se on jumalanäidin vastaus!

Päivä oli hävinnyt metsän taa, ja sen punakin jo kelmeni taivaalta. Hämärän peitossa oli kangas, kunnaalta ei enää voinut nähdä, mitä siellä tapahtui. Mutta vielä kuului taistelun kohinaa, ratsumiehiä kiiti ristin ohi, ja niistä yksi, nuori novgorodilainen ylimys, sysäsi piispan vieressä kohoavan ristin kumoon; romahtaen se kaatui kalliolle ja särkyi pirstaleiksi. Silloin nousi maasta, pirstaleiden alta, murtunut piispa pystyyn, katsoi kauhuissaan pyhän viirinsä säpäleitä ja huudahti:

— Neitsyt Maaria, armoasi et voinut minulle suoda, ristisi asiaa en saanut ajaa. Mutta suonet minun toki kaatua ristisi kupeelle.

Hän sivalsi miekan tupestaan, hyökätäkseen kankaalle, jossa vielä taistelua jatkui, ja hurja nautinto valtasi hänen mielensä. Hän näki sieltä häämöttävän sen valkopukuisen ratsumiehen, joka oli hänet voittanut ja masentanut, jonka sydän siis oli puhtaampi kuin hänen ja mieli hartaampi, — tuolla hän liehui, hänen kanssaan tahtoi hän nyt mitellä miekkaansa, jolla hän ei ollut päivällä taistella saanut. Kasvoillaan kamala riemu hän kohotti kalpansa yhtyäkseen niihin linnan ratsumiesten ja rautapukuisten ritarien viimeisiin tähteisiin, jotka vihollisten saartamina vielä illan pimeässä kankaalla taistelivat ja mieluummin tahtoivat kaatua kuin antautua. Mutta hän ei ehtinyt vielä askelta astua, kun hento käsi päättävästi tarttui hänen miekkaa kohottavaan kouraansa ja pysäytti hänet juoksustaan. Se oli Pietari Kaukovallan käsi, ja hän kuuli pienen munkin nuhdellen huudahtavan:

— Tuomas, sinä ylvästelet vieläkin ja kapinoit. Alistu, mies, vihdoinkin Jumalan tahdon edessä, masenna itsekäs luontosi, joka korkeinta vastaan uhmailee, nöyrry kerrankin... seuraa minua!

Kohotettu miekka putosi kilahtaen maahan, ja ojennettu käsivarsi laskeutui alas ja sen jännitys laukesi verkalleen. Raivosta yltynyt luonto lamautui, ja kuin lapsi isäänsä seurasi kookas, mahtava piispa pientä munkkia kunnaalta alas pimeään metsään. Hän hoki vain hiljaa itsekseen:

— Niin, minä olen Jumalaa vastaan uhmaillut, — siksi en voinut saada armoa...

Ja kostean, pimeän, öisen metsän läpi vaelsi nyt murtunut mies heikkoon munkkiin nojaten vaivalloisesti ja läähättäen Nevan rantaa kohden, vaelsi samaa tietä, jota myöten suuri, voimakas Suomen piispa aamulla oli mahtavaa ristijoukkoaan vihollista vastaan johtanut, silloin ajaen uljaan ratsunsa selässä ja kullattua ristiä korkealla kantaen. Nyt kompasteli jalka kiviin ja mättäisiin, maa oli kuoppainen ja rosoinen, pensaikot sakeat ja murrokset korkeat, eivätkä hänen lauenneet jäntereensä enää tahtoneet häntä kannattaa.

Päivän kestänyt ottelu päättyi nyt taistelutantereella pian. Viimeiset harjanteella kamppailevat ristin soturit kaatuivat toinen toisensa perästä, kunnes viimeisen kädestä kirposi kalpa. Novgorodin nuori ruhtinas ratsasti silloin voittajana yli taistelutantereen iloiten voitostaan ja kiittäen urhokasta väkeään. Mutta niin uupuneet, niin raukeat päivän rasituksista olivat voittajankin joukot, että ne ilman nuotioita, ilman vartioita laskeutuivat taistelutantereen takaisen ahon kupeelle maata ja hervahtivat uneen. Kukaan ei ajatellutkaan ajaa takaa pakenevia ristiretkeläisiä, voitetutkin saivat rauhassa huoahtaa pakosalla metsän kätkössä taikka laivojensa luona rannalla. Taistelu oli tauonnut, ainoastaan kuolevain ja haavoittuneiden valitushuudot kaikuivat notkoista ja harjanteilta kesäisen metsän hiljaisuuteen.

Aamun valjetessa ja jo yöpimeällä kävivät voitettujen tähteet keräämässä taistelutantereelta vainajiaan, eikä kukaan heitä ehkäissyt. Uskolliset aseenkantajat hakivat kaatuneita ritareitaan, ratsumiehet ottivat mukaansa päällikköjensä ruumiit, ja kaksi ristiretkeläisten laivaa täyttyi siten kaatuneiden ritarien ja päällikköjen ruumiilla. Toiset ristiretkeläiset, jotka jo kestävästä taistelusta olivat paenneet rantaan ja nousseet laivoihin, soutivat jo yön selässä Nevan virtaa alaspäin, ja laivoja läksi siten yksitellen toinen toisensa perästä pyrkimään pois tältä turmion rannalta ja koko onnettomalta retkeltä. Toisiin laivoihin vielä aamun valjetessa kannettiin haavoittuneita ja vainajia — leiriä ei ehditty pelastaa — ja vähitellen nämä viimeisetkin kiirehtivät irtautumaan maista ja harvennein soutajavoimin ponnistamaan joelle. Ennen kuin aurinko oli ehtinyt kuivaamaan yöseltään kostean vesakkorannan Inkerijoen suussa, oli ristiretkeläisten laaja leiripaikka jo autio ja tyhjä.

Silloin saapui siihen voittajain riemuava joukko nuoren, uljaan ruhtinaansa johdolla, ja se pysähtyi tuokioksi törmälle katsomaan ristiretkeläisten viimeisten alusten ankaroita ponnistuksia päästä pakosalle. Mutta kun viimeinen laiva oli näköpiiristä hävinnyt, silloin asettuivat novgorodilaiset viettämään iloista juhlaa Nevan partaalle suuren voittonsa kunniaksi. Ylivoimallaan uhkaava vihollinen oli kukistettu ja karkoitettu, pelastettu oli Suuri Novgorod, säilytetty isien usko ja turvassa kodit ja perheet, — siinä olikin riemun syytä. Paenneiden ristin ritarien hyvin varustetut teltat ja muona-arkut tyhjennettiin ja jaettiin miesten kesken, ja hilpeät, nuoret novgorodilaiset ylimykset pukeutuivat piispain ja ritarien koristuksiin ja kalleuksiin, samettivaippoihin ja hopeavöihin, ja heidän viiniankkurinsa lisäsivät pian juhlan äänekästä iloa. Mutta ylinnä kaikissa riemuhuudoissa ja voittolauluissa kaikui sen nuoren ruhtinaan nimi, joka innollaan ja tarmollaan oli heille voiton hankkinut, hänelle annettiin nyt jo Nevan voittajan kunnianimi.