Monta retkeä Tuomas piispa ja hänen miehensä tekivät tänä keväänä ja kesänä hämäläisten maahan, ja vähitellen he siten taas kukistivat talvella nousseen kapinan ja masensivat vapauteensa pyrkivän kansan. Karjalan nuoret miehet, joille retki rannikolle oli ollut seikkailua ja saaliinpyyntiä, he hiihtivät jo kevään viimeisellä suksikelillä takaisin metsien taakse omille rannoilleen, kun näkivät vastarinnan voimistuvan. He veivät laukuissaan tuliaisina vaimoilleen ryöstettyjä hopeoita ja vaatteita, ollen satoonsa tyytyväiset, ja jättivät hämäläiset yksin kestämään huovien hyökkäyksiä ja kärsimään kapinan seurauksia. Hämäläisten partiojoukot hajaantuivat vihollista väistäen eri tahoille, ja kaksin ja kolmin miehet vihdoin palasivat kevätkesällä soitten ja kankaitten yli kukin kotikyliinsä, hakien asuntojaan kotijärviensä liepeiltä. Mutta mustuneita raunioita ja tallattuja halmeita löysivät useimmat entisten talojensa paikoilta, ja eläviä he eivät löytäneet muita kuin raunioilla ulvovat koiransa. Vasta myöhemmin heidän henkiin jääneet omaisensa vähitellen ja arkaillen piilopirteistään entisille asumuksilleen palailivat ja rupesivat uusia talonkehiä rakentamaan.

Kristinuskon levittäjän kostava koura oli kapinoivain ja rististä luopuneiden hämäläisten kylissä käynyt, kirkon soturit olivat piispansa johdolla ankarasti rangaisseet heidän vapaudenhalunsa. Ja vielä pitkin kesää linnan huovit retkeilivät hämäläisten kylissä pitäen tutkimuksia ja käräjiä, rangaisten aseisiin tarttuneita, eikä heidän tuomioistaan kukaan vähemmällä päässyt, kuin että vannoi ristiä uskollisesti puolustavansa ja sille uppiniskaisen selkänsä koukisti.

Kapina oli siten kukistettu. Ei kukaan enää linnan ratsumiehiä vastaan asettaan ojentanut, kun Tuomas piispa sydänkesällä vielä itse suuren seurueen, pappien ja sotaväen kanssa teki retken voitettujen hämäläisten kyliin, vahvistaakseen voittonsa, pystyttääkseen entiselleen kaadetut ristit ja ajaakseen kunnioitusta ja pelkoa tuohon vastahakoisesti alistuvaan heimoon. Hämäläiset notkistivat taas kerran polvensa ristin ja sen voittoisan edustajan edessä ja kuuntelivat nöyrinä määräyksiä, joita heille annettiin.

Oli lämpöinen, tuuleton kesäilta. Tuomas piispa oli seurueineen kiertomatkallaan Hämeessä pysähtynyt suuren järven rannalle, korkealle törmälle, pystyttänyt telttansa siihen ja lepäillyt siinä muutamia päiviä. Hän oli kutsunut kaikki seudun asukkaat kokoon ja antanut heidän siihen törmän laelle korkean kuusikon rintaan rakentaa pienen puukirkon, jonka harjalle nyt äsken mahtava hirsiristi oli pystytetty. Tottelevaisina asukkaat olivat saapuneet tähän pakolliseen työhön. Järven rannalla Tuomas oli antanut pappiensa kastaa sekä pakanat että kasteestaan luopuneet, ja vasta valmistuneessa kirkossa hän oli sen jälkeen itse pitänyt juhlallisen jumalanpalveluksen ja puhunut hämäläisille ankaroita varoituksen sanoja, peloittaen heitä vielä kovemmalla kurituksella, jos he vielä kerran rististä luopuisivat. Nöyrtyneinä, masennettuina hämäläiset nyt seisoivat aseettomina alempana törmän rinteellä yhdessä ryhmässä, mutta linnan ratsumiehet olivat asettuneet ylemmäs rinteelle, josta he voitettuja pilkkasivat ja nauroivat. Mutta Tuomas itse seisoi seurueensa keskellä törmän laella, katsellen voitettuja laumoja, jotka siinä paljain päin kasteen jäljiltä kuivailivat tuuheita hiuksiaan ja loivat arkoja silmäyksiä hänen aseväkeensä.

Hänen piti tänään lähteä seurueineen paluumatkalle kotiin, ja tässä rannalla hän oli tahtonut jättää vielä viimeisen pysyvän muiston vallastaan kastettujen mieliin. Tuomas tunsi mielensä rauhalliseksi ja varmaksi; lujalla tarmollaan hän oli taas kukistanut tämän kapinan, joka oli ollut muita vaarallisempi ja pahempi — tuossa oli voitettu kansa hänen edessään. Muut olivat epäilleet, hän ei ollut empinyt. Seurasihan menestys hänen retkiään ja yrityksiään silloinkin, kun kaikki näytti toivottomalta; hänen tuli vain aina luottaa omaan lujaan tahtoonsa ja toimia sen mukaan, — onni astui hänen jälkiään. Miksi hän siis väliin itsekin epäili, miksi hän vieläkin oli heikko?

Taas rehahti pilkkanauru törmällä istuvain huovien joukosta — joku oli siellä keksinyt uuden ivanimen voitetuille — ja alempana seisovat hämäläiset painautuivat yhä enemmän yhteen veden ääreen, niinkuin arat, säikähtyneet lampaat. Mutta Tuomas kääntyi vieressään seisovan linnan vanhimman puoleen ja virkkoi:

— No, Belgerd, sinähän pelkäsit, että me olisimme liian vähäväkisiä tätä kapinaa kukistamaan. Onko nyt enää koko Hämeen maassa yhtään miestä, jonka tekisi mieli jännittää joustaan kirkon soturia tai pappia vastaan?

— Ei ole tällä hetkellä, — vastasi haarniskoitu soturi, — ja kenties ei ole muutamaan vuoteenkaan vielä. Kapina on nyt lopussa. Mutta silti en usko, että noiden märkätukkaisten mekkomiesten mielissä liikkuu pelkkää katumusta ja nöyryyttä, ainakaan he eivät tunne kiitollisuutta mielissään meitä kohtaan siitä tavasta, jolla he taas ovat kirkon helmaan saatetut.

Piispa naurahti.

— Ehkä eivät tunne, mutta he kumartavat ristiä, ja se on pääasia. — Mutta Tuomaan piirteet jäykistyivät taas, ja hän lisäsi: — Niin, en usko minäkään, että me vielä mitään pysyväistä olemme luoneet. Hämäläisillä on liian levottomia naapureita, jotta he jaksaisivat kauan uskollisina pysyä.

Linnan vanhin vilkastui.

— Se on totta. Meidän olisi ulonnettava retkemme Karjalan heimoihin saakka ja saatava ne yhtä taipuvaisiksi. Mutta siihen ei väkemme riitä, — olin oikeassa sittenkin, me olemme liian vähäväkiset.

Piispa ei vastannut siihen mitään. Hän katseli miettiväisenä kauas tuon tyynen, kirkkaan selän yli autioita, kallioisia, metsäisiä rantoja, joissa asutuksen jälkiäkään ei näkynyt — harvassa lymyilivät talot lahtien pohjukoissa —, ja noita jyrkkiä vuorenharjanteitä, joita siinti toinen toisensa takaa —, se oli autiota, köyhää, karua maailmaa. Jossakin kaukana, noiden äärettömäin, tiettömäin erämaiden takana, siellä missä lienevät karjalaisten yhtä autiot rannat, yhtä harvat ja vaivaiset kylät, oli oikeastaan toivotonta tällaisia seutuja vuoden vuotensa perästä valloitella. Mutta Tuomaan tähystävä katse liiti vieläkin kauemmas: näiden erämaiden takana oli sittenkin vielä toisia maita, toinen asutus, suurempi, rikkaampi, ja sinne kaukaisuuteen hänen mielensä paloi, siellä hän olisi tahtonut voittaa suurempia voittoja ja masentaa mahtavampia kansoja. Kun piispa pysyi ääneti, Belgerd jatkoi tuokion kuluttua:

— Mutta jotakin me toki voisimme tehdä näiden seutujen säilyttämiseksi ja rauhoittamiseksi ja noiden alituisten kapinain asettamiseksi; ja se meidän olisi tehtävä, jos mielimme valtamme täällä pysyväiseksi saada.

Tuomas käännähti vilkkaasti sodanpäämiehen puoleen. Olisikohan tässä nyt herännyt sama ajatus, joka Tuomaan mielessä jo niin kauan oli kytenyt ja välttämättömyydeksi kypsynyt? Hän virkkoi:

— Jotakin, nimittäin mitä?

— Olisi jätettävä tänne varusväkeä, tietysti, aseistettu joukko pitämään hämäläisiä kurissa, muuten he taas pian pesevät kasteveden pois päälaeltaan. Tänne on törmälle kirkko rakennettu; olisi pantava hämäläiset työhön rakentamaan tuohon viereen linnoitusta, jossa meillä olisi vahva vartiopaikka ja joka aina pitäisi yllä tarpeellista pelkoa ja kuria ympäristössään.

Pettyneenä Tuomas oli kääntynyt järvelle katselemaan, ja hän kuunteli tuota ehdotusta varsin välinpitämättömänä. Uusi ei näyttänyt hänelle tuokaan ajatus olevan, hän oli sitä aikoinaan paljonkin miettinyt, mutta hän oli sen hylännyt. Lyhyesti hän vastasi:

— Se on tarpeetonta.

— Tarpeetonta, — miten niin, jos meiltä vain väkeä riittäisi? kysyi Belgerd kummissaan.

Tuomas käveli muutaman askelen edemmäs törmälle vähän syrjään muista, istahti kivelle ja viittasi linnanvanhimman luokseen.

— Tarpeetonta siksi, että meillä ei ole syytä hukata miehiämme ja voimiamme näiden laajojen erämaiden puolustamiseen taikka linnoittamiseen, nämä metsäläiset me kyllä saamme sekä rauhallisiksi että uskollisiksi toisellakin, paljon mukavammalla tavalla. Tämä Hämeen kukistaminen, niin työlästä kuin se on ollutkin, on meille oikeastaan hyödytöntä ajanviettoa muita suurempia hankkeita valmistaessamme. Me voisimme sen huoletta jättää sikseen, ja kunhan saamme tähän väestöön sen verran kammoa isketyksi, että verottajamme ja saarnamiehemme voivat täällä vaaratta kulkea, niin on kaikki hyvin. Tämänkesäiseen retkeemme voimme siten olla täysin tyytyväisiä, tarkoituksemme olemme sillä nyt saavuttaneet ja kaikin voimme huoletta palata kotiin.

Linnan vanhin, piispan uskottu mies ja vilpitön ystävä, ei voinut tätä kantaa hyväksyä, hän ei sitä ymmärtänyt, hän pudisti epäilevästi päätään. Tiesihän hän kyllä yhtä ja toista piispan laajemmista tuumista, hänen aikeestaan saada suuri ristiretki toimeen, olihan hän kuullut Tuomaan ikävöiden odottavan kotiin Ohtoa, joka oli tuova paavin luvan ja käskyn, mutta hän ei käsittänyt, että Tuomas tähän retkeen kaiken toivonsa rakensi. Hämeen rauhoitus oli hänestä joka tapauksessa ensiksi suoritettava, kukistettakoon sitten Karjala, jos riittävästi ristilaumoja saadaan kokoon. Mutta hänen noita epäillen miettiessään Tuomas jatkoi:

— Älkäämme hätäilkö, älkäämme kiirehtikö tapausten edelle; me tarvitsemme pian kaiken väkemme ja kaiken huomiomme toisilla tahoilla, — odottakaamme!

Belgerd luuli ymmärtävänsä.

— Niin, me siis odotamme paavin vastausta. Mutta joskin saadaan ristiretki toimeen Karjalaan, olisihan valmis varusväki Hämeessä silti tarpeen.

Tuomas istui hetkisen ääneti punniten mielessään, olisiko hänen uskotulle taistelutoverilleen tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin ilmaistava aikeitaan. Näihin asti hän oli pitänyt nuo laajat suunnitelmansa visusti omana salaisuutenaan, ja niin hän aikoi ne pitää edelleenkin. Mutta valaistakseen vanhalle ystävälleen puheitaan hän tahtoi toki hiukan opastaa häntä tolalle. Hän lausui harvakseen:

— Emmehän saa ajatella ainoastaan näitä hämäläisiä, emme myöskään ainoastaan karjalaisia, — jos heidät voitammekin, emme ole vielä kaadettavamme puun juuria tavanneet. Ellemme iske juurta poikki, kasvaa siitä aina uusia kapinan vesoja, myötään uusia vaaroja kirkolle. Tiennethän, mikä voima siellä karjalaisten ja hämäläisten takana lietsoo vihaa kirkkoamme vastaan.

Uusia näköaloja välähti yht'äkkiä soturin mieleen. Hän rupesi aavistamaan piispan aikeita. Mutta hän ei vielä voinut uskoa aavistustensa osuneen oikeaan, niin arveluttavilta tuntuivat hänestä sellaiset tuumat. Ja vitkastellen hän virkkoi:

— Minä luulin ristiretken tarkoittavan pakanoita eikä kristittyjä...

— Kirkon vihollisia yleensä se tarkoittaa, meidän ei tarvitse emmekä me voi niitä etukäteen erikseen nimitellä. Mutta isku on suunnattava siihen, missä se parhaiten tepsii, meidän on puristettava kaikki nämä suomalaiset Pakanaheimot valtamme väliin, saarrettava ne joka taholta ja liitettävä Rooman kirkkoon niin, etteivät ne vaikutuksestamme mihinkään pääse. Kun sen teemme, silloin on Häme rauhallinen ja Karjalan käännyttämiseen tarvitsemme ainoastaan viisikymmentä huovia ja kymmenen pappia. Jumala on meille valinnut otollisen hetken, ja meidän on sitä käytettävä hänen valtansa vahvistamiseksi maan päällä.

Linnanvanhin huomasi aavistuksensa tosiksi, ja hän arvosteli nyt hiljaa mielessään noiden hänelle uusien, avarain tuumain toteuttamisen mahdollisuutta, aina sekaan pudistellen päätään. Tuomaskin istui ääneti, mutta hänen ajatuksensa kehittivät ja vatvoivat yhä uudelleen tuota suunnitelmaa, jonka hän jo niin usein oli selväksi rakentanut. Hän oli tiedustelijainsa ja muiden kulkijain kautta tarkoin seurannut ajan merkkejä ja tunsi sen vuoksi hyvin, kuinka ahtaalla ja heikkona ja palasiin pilkottuna oli tuolla kaukaisessa idässä karjalaisten takana se valta, johon hän aikoi iskunsa tähdätä, kuinka mongolien hurja sotilaskansa piti varjagien suurta valtakuntaa raskaissa kahleissa. Vielä rehenteli Suuri Novgorod vanhan mahtinsa varassa, sen ruhtinaat pelkäsivät ja vaanivat Rooman kirkon kasvavaa valtaa ja sen nuoret miehet tekivät vieläkin usein hyökkäyksiä sen rajaseutuja kohtaan, yllyttäen liittolaisinaan olevia pakanoita, virolaisia ja karjalaisia, paavin käännyttäjäin kimppuun. Siten olivat kalparitarit Virossa pakanoita vastaan taistellessaan aina saaneet samalla taistella novgorodilaisia vastaan, ja Karjalassa olisi esillä sama peli, sen tiesi Tuomas. Mutta nyt tarvittiin vain voimakas sysäys lännestä päin itse tuota idästä uhattua valtaa vastaan, — se oli riittävä masentamaan sen mahdin ja lopettamaan sen vaikutuksen pakanain joukossa. Se sysäys oli nyt annettava. Ja sitten... niin, sitten olisi paljon tehtävää, — kunhan vain nyt saisi jalansijan toiminnalleen. Ja hän puhkesi ääneen huudahtamaan:

— Kunhan nyt vain se Ohto palaisi, kunhan hän vain palaisi pian! Siihen asti ovat kätemme kytketyt, siihen asti olemme todellakin liian vähäväkiset.

Belgerd pysyi ääneti, hän ei tietysti ollut voinut seurata Tuomaan ajatuksenjuoksua. Mutta hän näki, mikä kiivas tuli taas oli syttynyt piispan silmiin, ja tiesi, ettei maksanut vaivaa koettaa sitä tulta sammutella. Eikä hän tahtonutkaan sitä sammuttaa. Hän oli jo niin usein nähnyt piispan ryhtyvän rohkeihin tekoihin ja innostuksellaan ja tarmollaan niitä ajavan, — hänen oli itsensä aina lopuksi täytynyt innostua mukaan ja piispan miekkana toteuttaa hänen hankkeensa. Nyt hän ymmärsi, miksi Tuomas piti Hämeen kukistamista toisarvoisena ja miksi hän lykkäsi Karjalan valloituksen tuonnemmaksi. Ja vaikka häntä vielä pyörrytti piispan aikeiden avaruus, oli hän tottunut alistumaan hänen tarmokkaaseen tahtoonsa.

Mutta Tuomas nousi pystyyn, viittasi innostuneena kaukaiseen avaruuteen ja puhui kaikkien kuultavaksi:

— Meidän on perustettava tänne suuri, voimakas kirkollinen valtakunta, johon kuuluvat hämäläiset, karjalaiset, inkerikot ja lappalaiset ja minkä nimellisiä nuo kansat lienevätkin, kaikki ne ovat koottavat ja sulatettavat yhteen, ja sen uuden vallan vastustajat ovat lyötävät maahan, sillä se on oleva ristin valta!

Pappeja ja sotureita oli kerääntynyt piispan ympärille hänen näin huudahtaessaan. Heille nyt Tuomas virkkoi:

— Mutta kiirehtikäämme siihen työhömme valmistautumaan, täällä on jo kaikki valmista.

Hän oli käynyt malttamattomaksi, hän ikävöi jo noihin laajempiin toimiinsa. Siksi käski hän seurueensa heti hankkiutumaan paluumatkalle. Kiireesti koottiin ja sälytettiin tavarat kuormahevosten selkään, ratsuja talutettiin esiin, ja soturit ja papit nousivat satulaan. Tuomas ajoi vielä kierroksen rantaäyrästä pitkin, jossa yhteen sulloutuneet hämäläiset ääneti katsellen seisoivat, ja kehoitti heitä vielä viimeisen kerran uskollisuuteen, muuten oli ristin voima heidät musertava ja polttava.

— Sillä risti voittaa aina, huudahti hän.

Ällistyneinä ja äänettöminä hämäläiset jäivät rantaäyräälle katsomaan, kuinka tuo loistava seurue verkalleen lähti solumaan törmältä länteen päin metsänrintaa kohden ja vähitellen sinne painautui ja hupeni. He olivat vielä aivan typerryksissään näistä viimeisistä tapauksista, heitä oli ajettu kokoon kuin karjaa, heitä oli pantu työhön, heitä oli kastettu, ja koko ajan olivat he saaneet tuntea tuon merkillisen ristin vallan heltymätöntä kovuutta. Heidän yrityksensä vapautua sen painosta oli taas mennyt mitättömiin, kahta raskaammin oli rankaiseva ies heidän päälleen laskettu, eivätkä nämä verilöylystä henkiin jääneet tähteet tienneet, mikä kohtalo heitä odotti. Nyt hupeni vieras lauma heidän törmältään, — he sitä tuskin uskalsivat uskoa. He nousivat ylemmäs törmälle, paremmin nähdäkseen kurittajain todellakin poistuvan, ja seisoivat siinä ääneti, vuoroin katsellen tuonne metsänrintaan, jonne ratsastajat olivat painuneet, vuoroin ristiharjaista kirkkoa, jonka he olivat jälkeensä jättäneet, eivätkä he oikein tienneet, olivatko he nyt vapaita vai orjia. Mutta he hengittivät kumminkin jo vapaammin, valloittaja poistui todellakin — mitäs kirkosta, jonka se törmälle jätti. Heidän ei kumminkaan tehnyt mieli ruveta sitäkään alas repimään, sen harjalla rehenteli risti, tuo vaarallinen merkki, joka heille niin paljon kärsimystä oli tuottanut, — siihen he eivät tahtoneet koskea, he pelkäsivät sen sisällistä voimaa, siinä oli suuri taikavoima, siinä asui mahtava ja julma haltia.

Mutta noilta autioilta, harvametsäisiltä järven rannan harjanteilta, joita Tuomas piispa oli katsellut ja pitänyt tyhjinä ja toivottomina, sieltä tähystivät paksujen petäjäin takaa alinomaa terävät, intohimoiset silmät ristijoukon elkeitä tuolla ruohoisella törmällä. Asutuksen seuduilta paenneet pakanalliset velhot ja uhripapit seurasivat sieltä kirvelevän vihaisina voimakkaan voittajan liikkeitä. He purivat hammastaan nähdessään ristiharjan kohoavan törmälle ja heristivät nyrkkejään, kun Hämeen miehet ja naiset laskeutuivat järven rannalle ristikaulaisten pappien valeltaviksi. Kiukku kiehui heidän sisässään, kun he tunsivat heikkoutensa ja kun heidän väkevimmät luotelukunsa turhaan tuuleen hupenivat.

Mutta kun nyt ristinsoturit ja papit taas ratsujensa selkään nousivat ja kun viimeiset peitsenkärjet katosivat notkoon kaukaisen hiekkaharjun taakse, silloin heidän silmänsä taas rohkeampina välähtivät, ja he rupesivat vuoren louhikkorinnettä alaspäin laskeutumaan. He katsoivat nyt hetkensä taas tulleen palata alas kyliin ja kansan keskuuteen ja aloittaa alusta vaikutuksensa vanhoissa pyhissä karsikoissa noitatempuin ja luoteluvuin.

Pitkin päivämarssein Tuomas piispa ratsasti seurueineen länttä kohden, rannikolle päin. Mukavuutta rakastavat tuomioherrat jaksoivat vaivoin seurata, he eivät ymmärtäneet tätä tarpeetonta kiirettä ja nurkuivat keskenään, kun heidät kesken uniensa ja aterian sulamatta ajettiin satulaan. Mutta ääneensä he eivät uskaltaneet napista, kiltisti he hoippuivat hevostensa selässä noilla epätasaisilla suo- ja kangasmailla. Piispalla oli kiire, hänellä oli aina kiire, mutta nyt enemmän kuin ennen, sillä hän ajatteli siinä ratsastaessaan, että kenties jo toiset, suuremmat toimet häntä kotona kaipaavat, kenties on Ohto palannut ja paavin käskykirje odottaa toteuttajaansa...

Saavuttiin vihdoin metsätaipaleilta asutuille maille, ja ennen pitkää linnan mahtava torni kumotti lehdon yli Aurajoen rannalta. Ensimmäisenä oli piispa laskusillan luona, ja ennenkuin kiirehtivä vartija sai raskaan portin palaavalle retkikunnalle avatuksi, hän jo huusi tälle jyrisevin, levottomin äänin:

— Onko Ohto palannut?

Vartija vapisi sen katseen tuimuutta, jonka piispa häneen loi, ja sai vaivoin vastanneeksi:

— Ei ole palannut vielä.

Vielä siis täytyi aikeistaan innostuneen piispan hillitä jännittynyt mielensä ja taltuttaa toiminnanhalunsa, vielä täytyi hänen odottaa. Ja välinpitämättömänä hän linnaan ehdittyään kyseli, kuuluiko muuta merkillisempää.

Ei kuulunut muuta, kuin että vähän uppiniskaisuuden oireita oli rannikon kastetussa väestössä taas näkynyt. Kansa ei saapunut säännöllisesti kirkkoihin, avioliittoja solmittiin ilman kirkon vihkimystä, ja vanhoissa kielletyissä lehdoissa oli salaa kuhissut maan ja veden haltioita palvelevia kristittyjä. Paikkakunnan papit olivat noista merkeistä hyvin huolissaan ja valittivat surkeasti, että metsäteitä hiipivät velhot tekivät tyhjäksi heidän työnsä ja kylvönsä.

Mutta Tuomas piispaa nuo uutiset eivät paljoa huolettaneet, hän nuhteli pilkallisesti ruikuttavia pappeja ja nauroi heidän hätääntynyttä voimattomuuttaan.

— Miksi ette ole paremmin saarnanneet ja ristin oppia tiukemmin heidän pakanallisiin päihinsä iskeneet? kysyi hän. Ja kun papit rupesivat selittämään, että pakolla kastetut vihaavat uutta uskoa eivätkä siihen sydämestään tahdo taipua, hän tiuskasi:

— Mutta he pelkäävät sitä ja minua, ja se onkin pääasia. Hyvin vähällä lähtevät heistä nuo luopumisen oireet, kun heitä oikein kohdellaan. Minä teen taas pian retken heidän kyliinsä, ja saatte nähdä, kuinka nöyriä ja hartaita kristittyjä he ovat.

Eikä piispa itselleen pitkää lepoaikaa suonutkaan. Pappejaan rauhoittaakseen, mutta etupäässä viihdyttääkseen oman mielensä kärsimättömyyttä, odottaessaan airuttaan Roomasta takaisin, Tuomas lähti tarkastusmatkalle hiippakuntaansa. Yksin hän lähti mustalla ratsullaan, ainoastaan nuoren diakonin otti mukaansa apulaisekseen, — hän tahtoi osoittaa, että hän hallitsi tuota kansaa ja että se oli hänelle kuuliainen. Syyskesän sade juoksi virtanaan, kun hän metsätaipaleelle ehti, pehmeä polku pudotteli ratsua ja märät oksat pieksivät ratsastajain kasvoja. Mutta siitä ei piispa välittänyt, se ikäänkuin vilvoitti häntä, ja hän ajoi edelleen kylästä kylään laajassa hiippakunnassaan.

Jo etäältä kyläin väet hyvin tunsivat tulijan piispaksi; hän oli ennenkin odottamatta heidän luokseen ilmestynyt ja heidän taloissaan vieraillut. Mutta se ei iloinnut hänen tulostaan, tuo väestö, se ei rakastanut häntä. Hän oli aina tullut kansan luo kylmänä, jyrkkänä, ankarana käskijänä, ja jotakin uutta rasitusta oli sille aina jäänyt hänen käyntinsä muistoksi. Milloin hän oli ottanut veroja, milloin vienyt miehiä linnaan päivätöihin, milloin toisia jokisuulle laivoja veistämään; milloin taas antanut määräyksiä pidettävistä paastoista ja kirkossa vietettävistä pyhistä. Kansa oli totellut, oli maksanut verot, tehnyt päivätyöt, oli saapunut sunnuntaisin kirkolle ja tuonut vielä tullessaan näädännahkoja tai kapahaukia piispalle antimiksi ja lepyttäjäisiksi, — se pelkäsi häntä ja hänen huovejaan, mutta vihasi samalla salaa. Ja samalla kun se vihasi häntä, se vihasi hänen oppiaankin.

"Mitähän se nyt taas vaatii", tuumivat talon miehet pihalla nähdessään piispan mustan ratsun ajavan kujan suulle, mutta he valmistautuivat silti kohta häntä kunnioittaen vastaanottamaan. Hän kutsui kylän väet koolle, tutki ja nuhteli ja kyseli kultakin erikseen hänen perheolojaan. Ja jos kenellä oli kastamaton lapsi, sen hän heti tuotatti diakoninsa kastettavaksi, ja jos ken oli omin päin haudannut omaisensa vihkimättömään maahan, sen hän kohta ajoi kaivamaan vainajan maasta ja viemään sen kirkolle haudattavaksi. Ja kansa taipui ja totteli napisematta, — linna oli liian lähellä.

Mutta kun piispa lopuksi kussakin kylässä ilmoitti tärkeimmän asiansa, silloin monen mekkomiehen koura salaa nyrkiksi puristui, silloin kuului väliin miesjoukosta hiljaista suhinaa, joka kertoi mielten napisevan ja kuohuvan. Vastenmielisesti kansa oli ottanut maksaakseen linnaan veroja: vapaa mies ei ollut ennen vastoin tahtoaan tottunut maksamaan toiselle mitään, eikä hänen käsityksensä mukaan kukaan ollut oikeutettu häneltä mitään ottamaan, — ken mitä väkisin vei, se ryösti. Raskaalta nyt tuntui, kun omalla työllä koottuja tavaroita täytyi joka kesä ja talvi toiselle luovuttaa, — mutta kansa oli maksanut verot. Vielä raskaammalta tuntui vapaasta miehestä, kun hänen täytyi niinkuin orjan lähteä toisen työhön raatamaan, — mutta päivätyötkin olivat kumminkin tehdyt. Mutta nyt, — nyt vaati piispa heiltä kaikkein raskainta: hän kutsui heidät, rauhan töissä kasvaneet miehet, sotamiehiksi, käski miehen talosta määräaikana olemaan valmiina saapumaan ristiretkelle kirkon vihollisia vastaan. Se oli jo melkein liikaa. He olivat tottuneet sotia käymään ainoastaan omia ja heimonsa vihollisia vastaan, omasta halustaan ja omasta vihastaan, ei toisen käskystä. Nyt täytyisi aseistautua ristinlinnan pakolliseen sotapalvelukseen!

Mutta he eivät vastustaneet tätäkään käskyä, ääneen nurisematta he sitä kuuntelivat, — tuon linnan ratsumiehet saattoivat köysissä noutaa sen, joka ei mielisuosiolla tullut. Mutta he kirosivat synkästi sydämessään, ja he vihasivat tuota linnaa ja sen piispaa, sen uskoa ja sen ristiä monta vertaa katkerammin kuin ennen.

Tuomas piispa ratsasti siten kylästä kylään, ja muistoksi hänen tältä käynniltään jäi kaikkialle käsky, että kun linnasta viesti saapuu, silloin tulee miesten heti lähteä liikkeelle, jousi ja keihäs mukanaan. Hän lupasi lähteville synnit anteeksi ja iankaikkisen autuuden, mutta hän huomasi kyllä, että lupaus jätti heidät yhtä kylmiksi, he eivät ymmärtäneet sen autuutta eivätkä siitä välittäneet. Ja hän näki kyllä salaisen kiukun heidän silmissään, mutta se ei häntä surettanut: heidän rakkauttaan hän ei nyt ehtinyt voittaa, no, hän ei sitä tarvinnutkaan, ainoastaan heidän alistumistaan ja tottelevaisuuttaan. Kunhan kaikki nämä pohjoiset heimot saadaan alistetuksi kirkon valtaan ja vaikutukseen, silloin juurtuu kyllä uusi uskokin vähitellen, — niin ajatteli Tuomas kylästä ratsastaessaan. Vihatkoot, kunhan pelkäävät!

Mutta salokyliä kierrellessään ja metsätaipaleita ratsastaessaan hänellä oli aina vain mielessään se suuri ristiretki, jota hän koko sielullaan harrasti ja joka hänet täytti toivolla ja innolla. Sitähän hän täälläkin erämaan kylissä valmisteli, eikä hän enää sen toimeensaamista epäillyt.

— Kunhan vain se Ohto palaisi! — se kärsimätön huokaus pääsi yhä useammin hänen huuliltaan, kun hän yötään makasi talonpoikain tuvissa taikka ratsunsa selästä kankaalta päivän laskua katseli. Ja kun hänen kiertomatkansa läheni loppuaan ja hän taas kääntyi kotiinsa päin, hän kävi yhä maltittomammaksi. Hän kiirehti usein ratsuaan niin, että nuori apupappi, joka häntä koetti seurata, jäi kauas jälkeen ja piispan vihdoin täytyi pysähtyä häntä odottamaan. Kylissäkään hän ei enää viipynyt kuin pistäytymällä, ja viimeisten, linnaa lähimpänä olevain ohi hän kiidätti yhtä neliä. Ja niin saapui hän eräänä päivänä Aurajoen suistoon, josta ei enää ollut kuin kappale jokiahdetta kotiin piispanlinnaan.

Mutta täällä jokisuulla hän sittenkin viehättyi vielä hetkisen viivähtämään. Niin virkeä toiminta vallitsi siellä joen molemmilla rannoilla, että hänen mielensä siitä riemastui, sillä hän tiesi noiden telineillään ahertavain muurahaisten, noiden lukuisain kirvesmiesten osaltaan myös valmistavan samaa ristiretkeä, joka oli hänen hankkeittensa päämäärä. Siellä näet rakennettiin Tuomas piispan toimesta ja käskystä laivoja ristiretken tarpeisiin; työtä oli herkeämättä tehty keväästä asti, ja aluksen kehä kohosi siellä jo kehän vieressä, pitkä, suippo keula pistihe toisensa sivuitse rannan äyräältä joelle päin. Toisia aluksia, leveitä ja kantavia, oli jo valmiina, toisten emäpuita vasta veistettiin ja kaaria painettiin kuin luotavain eläväin luurangoiksi.

— Laivastoni valmistuu! — lausui piispa itsekseen tuota veistämöä katsellessaan, — kenties vielä tänä syksynä ehdittäisiin vihollisen maahan, niin, varmaankin ehdittäisiin, — jos se Ohto vain palaisi! Heti saisin ruveta toteuttamaan suurta työtäni kirkon voitoksi ja kunniaksi, ei kuluisi hukkaan kallis aika... Kunpa hän vain palaisi...!

Tuomas hytkähti noissa mietteissään.

— Kenties hän on jo palannut, hän virkahti yht'äkkiä ääneensä, — kenties hän on jo linnassa ja me vain vitkastelemme täällä!

Nuori diakoni luuli piispan häntä puhutelleen.

— Kuka linnassa? kysyi hän kummissaan.

Mutta hän ei saanut vastausta. Tuo syttynyt toive oli elähdyttävänä tunteena vallannut piispan kokonaan, ja hän oli yht'äkkiä painanut kannuksensa ratsun kylkiin ja kiiti jo huimaa vauhtia kaukana jokialueelta. Harvoin tarvitsi piispan virman mustan maistaa kannusta, mutta nyt teräspyörät koko matkan sen kylkiä kutkuttivat, ja märkänä, vaahtoavana se pysähtyi ennen pitkää piispanlinnan suljetulle portille.

Taaskaan ei uninen vartija ehtinyt saada porttia kuin raolleen avatuksi, kun piispa jo hänelle kärsimättömin, uhkaavin äänin teki tuon saman kysymyksen:

— Onko Ohto jo palannut?

Ja taaskaan säikähtynyt avaaja ei voinut vastata muuta kuin mitä edellisellä kerrallakin:

— Ei ole palannut vielä.

Jälleen raukesi toivon kiilto piispan silmästä, ja, vaikka kapinoiden, jännittyneen mielen täytyi talttua. Tuomas käveli äänetönnä omiin huoneisiinsa ja oleskeli enimmäkseen siellä, istuen pitkät syyspäivät lampun valossa suurten kirjainsa yli kumartuneena. Mutta usein silmä eksyi pois noista siroista kirjaimista, se tähysteli intohimoisena tyhjään pimeyteen, ja mieli liiteli kaukana, kaukana noista pyhimystaruista, jotka kertoivat hurskasten miesten vilpittömästä vaelluksesta ja taisteluista viettelijää vastaan... Milloin piispa kävi arkituvassa tai linnan pihalla, hän oli vuoroin ärtyinen ja kiivas, vuoroin katuva ja hellä. Hän koetti hillitä intoaan. Mutta illan suussa, kun hämärä rupesi peittämään luonnon ja hän oli väsynyt tuohon jäytävään odotukseen, silloin kiipesi hän aina linnan torniin, astui vartijan luo ja kysyi:

— Eikö näy ratsastajaa tulevan metsän reunasta?

Ja aina oli vastaus sama:

— Ei näy ketään.

Syksy kului. Lehti varisi puista ja linnaa ympäröivä metsä tummeni ja siirtyi ikäänkuin etäämmälle; sade pieksi linnan muureja, vallihaudat tulvivat ja myrsky ulvoi tornin ympärillä. Ja kun sade ja myrsky väliin aamusella taukosi, oli linnaa ympäröivä vallihauta jäässä ja tie oli routainen ja kova. Taas oli suvi mennyt eikä ristiretkestä tullut mitään. Epäilys yritti toisinaan tunkeutua Tuomaan tulista intoa sammuttamaan ja toivottomuus pyrki hänen lujaa varmuuttaan samentamaan.

Silloin, eräänä syysaamuna, vartija ryntäsi tornista pitkin harppauksin alas ja juoksi piispalle ilmoittamaan, että jo näkyy ratsastaja routaisella tiellä... hän ei sitä tunne, mutta kiire sillä on linnaan. Tuomas kiirehti heti alas portille, juoksi avopäin, väljä vaippa tuulessa hulmuten. Ja samassa kun portti aukeni, ajoikin sen eteen jo ryysyinen, likainen, kalvakka ja kuihtunut mies, joka melkein putosi hevosen selästä, kun tämä pihalle pysähtyi. Hämmästyneinä sitä katselivat linnan miehet; he eivät tunteneet hevosta eivätkä ratsastajaa, ja pettymys valtasi taas hetkeksi Tuomaankin mielen. Mutta hän astui lähemmäs, tunsi... se oli sittenkin Ohto, oli vihdoinkin Ohto, vaikka oli vaikea tuntea tuota kalpeata, laihtunutta miestä siksi reippaaksi nuorukaiseksi, joka eräänä kevätpäivänä verevänä ja notkeana linnasta ajoi. Vaatteet olivat repaleina, iho pilkisti purkautuneista saumoista esiin pistävän syyskylmän purtavaksi, varpaat paistoivat rikkinäisten kenkien teristä ja kuiva yskä tukehdutti hänen äänensä, kun hän vastaantulijoita yritti tervehtiä.

Mutta se oli Ohto, hän oli hengissä, hän oli vihdoinkin palannut, se oli pääasia. Piispa talutti omin käsin riutuneen nuorukaisen käsivarresta linnan lämpöiseen tupaan, komensi hänelle juotavaksi kuumaa olutta ja haki lämpöisiä taljoja hänen väriseviä raajojaan peittämään. Ja kärsimätönnä hän kyseli retken tuloksia. Väsynyt airut jaksoi vaivoin yskänsä välihetkinä kertoa hänelle matkansa käheällä äänellään.

Hän oli kyllä ajoissa päässyt Roomasta kotiin päin lähtemään, ja yötä päivää hän oli pohjoiseen päin matkaa tehnyt. Mutta Vironmaalla, jossa hän odotti tilaisuutta Suomeen päästäkseen, kalparitarit olivat hänet pidättäneet ja epäiltävänä kulkijana hänet vankityrmään sulkeneet, vaikka hän ilmoitti olevansa Tuomas piispan airut. Pitkiä viikkoja olivat häntä tornissa pitäneet, kunnes hän vihdoin eräänä yönä vartijan nukkuessa pääsi pakenemaan. Mutta se oli myrskyinen yö, ei kukaan lähtenyt häntä meren yli saattamaan, eikä hän uskaltanut siellä kauemmin odottaa. Silloin hän lähti ajamaan itäänpäin, kiertämään vatjalaisten, inkerikkojen ja karjalaisten pakanallisten heimojen asuma-alojen kautta Suomeen. Se oli tuiki tuskallinen, vaivalloinen ja pitkällinen matka; monta kertaa hän oli ollut aivan uupua syyssateista liuonneisiin, tiettömiin metsämaihin, monesti hän oli myös heittämäisillään henkensä pakanain käsissä, jotka häntä vihasivat, kun hän oli piispan huovi, ja riistivät häneltä hevosen ja vaatteet ja aikoivat hänet haltioilleen uhrata. Jalan hän oli sitten saanut kahlata laidattomia suomaita, kunnes taas laitumelta hevosen tapasi ja ilman satulaa, vitsasuitsin, pääsi Hämeen metsien halki ajamaan kotiinsa...

— Mutta paavin kirjeen olen koko ajan povellani säilyttänyt... se on tässä.

Väsynyt mies ojensi piispalle nahkaisen salkun, ja sen tehtyään hän ikäänkuin keventyneenä huokasi ja silmät hänen kuihtuneissa kasvoissaan säteilivät riemua, — hän oli tehtävänsä täyttänyt. Silloin hän vaipui hervotonna vällyjen väliin rahille makaamaan, — tuo kertominenkin oli ollut niin rasittavaa, tuvan lämpö niin suloisesti uuvutti. Ja mieli tuntui niin levolliselta, nyt oli niin ihanaa, niin rauhallista maata.

— Hyvin olet asiasi toimittanut, suotta en ole sinuun luottanut, Ohto, virkkoi piispa taputtaen lepäävän airuensa kuumaa päätä. — Lepää nyt ja voimistu suurista rasituksistasi, vielä sinusta mies tulee, ja palkkiosi olen kyllä pitänyt muistissani.

Piispa oli jo käynyt käsiksi paavin sinettiin, jota hän melkein vapisevin käsin rupesi murtamaan. Mutta hän päätti avata tuon kirjeen yksinäisyydessä, peittääkseen mielenliikutuksensa, ja hän kiirehti sen vuoksi omiin huoneisiinsa, puristaen lujasti kallista salkkua rintaansa vastaan. Linnan koko väestö tiesi, miten äärettömän jännittyneenä tätä airuetta ja tätä kirjettä oli odotettu, ja syvä äänettömyys vallitsi sen vuoksi piispan poistuttua koko linnassa; odotettiin häneltä tietoja. Sen äänettömyyden vallitessa vaipui väsynyt airut sikeään uneen lämpöisten sudennahkain peitossa.

Mutta tuskin hän oli tuokion saanut nauttia virkistävää unta, kun jo pitkäkoipinen kirjuri juoksi alas piispan huoneista, herätti hänet hartioista ravistaen ja kutsui hänet heti piispan puheille. Vaikka uupumus ja uni painoi pään niin raskaaksi, että sitä tuskin nostaa jaksoi, Ohto nousi kumminkin viipymättä ja kernaasti ja käveli kankein jaloin, mutta mieli keveänä pihan yli piispan luo.

Tämä seisoi kalpeana, tukka pörröttäen pöytänsä ääressä ja tuijotti liikkumattomana auki kehitettyyn pergamenttikääröön. Hänen katseessaan oli outo palo kuin pedon kiiluvassa silmässä, ja kun hän sen airueen iski, näytti siitä vihaa suitsuavan. Ja kuiva, soinnuton oli hänen äänensä, kun hän kysyi:

— Tunnetko, mitä tämä paavin bulla sisältää?

Nuorukainen katseli kysyvästi piispaa, jonka tyytymättömyyttä ja vihaa hän ei voinut ymmärtää, kun tiesi tuoneensa hyvän, myöntävän vastauksen. Ja hän vastasi arkailematta:

— Sen pääsisällöstä on minulle selkoa tehty siltä varalta, että kirje olisi matkalla joutunut hukkaan.

Vihan ilme piispan silmässä näytti vastauksen johdosta yhä kiihtyvän. Hän kysyi uudelleen ja kovemmalla äänellä:

— Tunnetko sen, tunnetko kaikki... se on onnettomuutesi, sano!

Nuori airut, joka äsken oli niin monet uhat ja vaarat vapisematta kestänyt, vavahti nyt piispan tylysti kiiltävää katsetta ja hänen ärjyvää ääntään. Aremmin hän vastasi:

— En tiedä tunnenko kaikkea. Minulle vain ilmoitettiin paavin suostuneen pyydettyyn ristiretkeen sekä kehoittaneen kansoja sille lähtemään, luvaten lähteville syntien anteet.

Helpotuksen huokaus kohosi Tuomaan rinnasta; hän astui askelta lähemmäs Ohtoa, taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja virkkoi heltynein, riemastunein äänin:

— Niin, Rooman korkea isä on hartaan pyyntömme täyttänyt, se on meille kaikille suuri ilon sanoma. Sinulle on kirjeen sisällys oikein kerrottu.

Mutta musta varjo ei poistunut vielä Tuomaan otsalta eikä outo kiilto hänen silmistään, ja hänen äänensä oli taas synkkä, kun hän tuokion mietittyään jatkoi:

— Sinulle siis ei luettu koko bullaa, ei sen yksityiskohtia kerrottu. Vai sanottiinko, ketä vastaan retki on määrätty tehtäväksi?

— Sanottiin, hämäläisiä vastaan, vastasi Ohto avomielisesti ja reippaasti.

Tuomas kiivastui ja tiuskasi:

— Ja muita kirkon vihollisia vastaan, se on kyllä sinulle ilmoitettu sekin, vaikka et muista. Eikö olekin?

Ohto vaikeni. Mutta tumma puna rupesi ohimoilta päin laskeutumaan piispan silmien ympärille ja hänen äsken niin kalpeille kasvoilleen, ja hän kysyi edelleen kiivaasti yhä kiihtyvämmin:

— Entä puhuttiinko sinulle mitään siitä, kenet paavi on määrännyt ristiretken johtajaksi?

Jo rupesi Ohto aavistamaan pahaa. Hän ei tosin käsittänyt tämän tiedustelun tarkoitusta, mutta häntä peloitti puhua kaikkea, mitä kardinaali Roomassa hänelle kirjeen antaessaan oli sen sisällöstä kertonut. Mutta piispa itse oli opettanut pysymään totuudessa, häneltä hän ainakaan ei voinut totuutta salata. Eikä hän voinut muuta, kuin avonaisin katsein, joskin arkaillen vastata:

— Kyllä... vähän.

— Kenet siis, kenet... sano välemmin!

Piispa pidätti läähättävää hengitystään odottaessaan Ohdon vastausta, joka viipyi. Ja melkein tuskallisesti hän kiljaisi:

— Onneton mies, miksi et vastaa? Kenet...?

Harvakseen lähtivät sanat Ohdon suusta:

— Ei mainittu nimeä... retken johtajaksi sanottiin tulevan sen ruhtinaan tai ritarin, jonka Riian suurmestari siihen valitsee.

Pergamentti rutistui Tuomaan kädessä. Hän hypähti nyrkki ojennettuna airuttaan vastaan, hänen kasvonsa hehkuivat tummanpunaisina, ja kotvaan aikaan hän ei saanut sanaa suustaan. Kiukku ja harmi, jonka synnytti vuosikautisten laajain valmistusten myttyyn meneminen, pitkässä odotuksessa vatvotun sielun hartaimman toivon pettäminen, se nyt valtoimenaan liekitsi hänen hehkuvilta kasvoiltaan ja hänen verestävistä silmistään, ja kun vihdoin ääni kurkusta lähti, niin hän karjui puhuessaan:

— Sinä valehtelet, petturi, olet Riian ritarien lahjoma, kavala kyy, jota olen povellani elättänyt... Rooman papit eivät ole sinulle tuollaista kertoneet. Muistele tarkemmin, muista, ketä palvelet. Paavi on määrännyt minut, minut eikä ketään muuta suuren ristiretken johtajaksi, — niinhän sanotaan bullassa, minut, Tuomaan, Suomen piispan. Tunnusta minulle, niinhän on sinulle Roomassa ilmoitettu ja käsketty kaikille julistaa, niinhän, puhu, kurja mies, puhu...!

Mutta Ohto oli ääneti. Hänen sydämensä vapisi niin, ettei hän voinutkaan puhua. Hän käsitti jo asian täydelleen, oivalsi piispan tulisen vihan syyn, oivalsi oman vaaransa. Hillitön, rajaton intohimo leiskui jo valloillaan. Usein hän oli nähnyt kiihkoisan piispan tulistuvan ja raivostuvan, mutta koskaan hän ei ollut näin raivonnut, hänen vihallaan ei nyt ollut ääriä, ja hän itse oli tuon vihan esineeksi joutunut, — tuon riehuvan vimman edessä tunsi hän mielensä ja ajatuksensa kokonaan typertyvän. Mutta jos hän olisi voinutkin, hän ei tahtonut vastata. Hän tiesi itse, mitä hänelle oli ilmoitettu, ja tiesi piispan tuntevan kirjeen sisällyksen: jos hän nyt olisi kieltänytkin totuuden, olisi piispa tiennyt hänen valehtelevan, — mitä se olisi auttanut? Molemmissa tapauksissa hän oli tuon vimmaisen vihan uhri. Hän seisoi siinä ääneti, tuijotti vain tylsästi eteensä.

Mutta Tuomas piispan rinnassa kävi korkeana myrsky, ja katkonaisin lausein hän hätäisesti puhui:

— Olet ainoa mies, joka voit todistaa... minua vastaan... taikka minun puolestani... Sinun täytyy itsesi uskoa... uskoa hievahtamatta, että paavi on minut määrännyt ristiretken johtajaksi... Uskotko sen... todistatko sen...?

Mutta Ohto vaikeni yhä. Tuska pingoitti Tuomas-piispan jäntereitä, hän astui airuensa viereen, puhui yhtä mittaa, kuiskaili melkein rukoilevin äänin:

— Kirkon voiton, suuren retkemme menestymisen vuoksi, Rooman pyhän istuimen kunniaksi sinun täytyy se todistaa, ei minun vuokseni. Ymmärräthän, kirkolle tärkeä retkemme ei saa jäädä sattuman varaan, sillä täytyy olla varma ja tarmokas johtaja... tapahtunut erehdys on korjattava, paavin omaksi eduksi se on tehtävä, ymmärräthän... Mutta ei, sinä et sitä ymmärrä...

Katseen puhdas, iloinen kirkkaus, joka nuoren airuen silmässä väsymyksestä ja ruumiin riutumisesta huolimatta näihin asti entisellään oli loistanut, se nyt ikäänkuin taittui ja sammui, ja hän katsoi eteensä raukeasti. Mutta tuo raukea katse todisti ääretöntä pettymystä, kärsimystä ja surua, ja vihdoin sen samensi kokonaan kuuma kyynel, — piispa näki sen ja ymmärsi sen lähteen. Ohto ei ollut kuullut eikä käsittänyt kaikkea, mitä piispa nyt hänelle puhui, hänen mielensä täytti vain yksi ainoa katkera tunne, ja sen painon alla hän ikäänkuin lutistui kokoon: se suuruuden, jalouden kunnioitus, jota hän aina oli tuntenut kasvattajaansa piispaa kohtaan ja joka häntä vaikealla retkellään oli kannustanut äärimmäisiin ponnistuksiin, se oli nyt kerralla särkynyt; hän oli tottunut katsomaan piispaan kuin oikeuden jumalaan... nyt hän ei voinut katsettaan nostaa hänen puoleensa. Hänestä tuntui, kuin kaikki hänessä olisi särkynyt ja sortunut ja kuin jokin rutistava kärsimysten taakka, johon matkan kaikki vaivat eivät olleet verrattavissakaan, olisi laskeutunut hänen sydämeensä. Hän koetti ääneensä itkeä, helpottaakseen tuota painoa, hän koetti vihdoin avata suunsa lausuakseen edes jotakin, mutta hänen kurkkunsa kouristui kokoon, siitä ei lähtenyt kuin kuiva, repivä rykäys.

Piispa katseli ammottavin silmin tuota edessään kokoon kyykistyvää nuorukaista ja käsitti kaikki, mitä hänen povessaan liikkui, hän saattoi seurata jokaista hänen tunteensa värähdystä. Ja silloin hätä tuokioksi täytti hänen mielensä, hänen rinnastaan yritti tuska kuohahtaa yli. Hän oli rakastanut tuota puhdasmielistä nuorta miestä, joka oli hänelle uskollinen kuin koira, hän rakasti häntä vieläkin kuin omaa poikaansa... Mutta onneton nuorukainen, hän tiesi totuuden, tuon totuuden, jota ei kukaan saanut tuntea, ei ainakaan ennenkuin toimeenpantava ristiretki oli loppuun suoritettu ja kaikki oli unohtunut voiton loistoon... hän tiesi sen eikä voinut sitä kieltää, — siksi hänen täytyi nyt kuolla. Noin nuorena, ilman omaa syytään... ja hän seisoo tuossa vielä ryysyissä, jotka ovat syntyneet, kun hän piispan palveluksessa on sanomattomia vaivoja kärsinyt... Mutta hän ei tahdo todistaa toisin kuin tietää... ja jos hän sen lupaisikin, häneen ei voisi luottaa... hän on luonnon lapsi, hän olisi aina vaarana retkelle, aina uhkana, — hänen täytyy kadota...

Vielä avasi Tuomas suunsa kehoittaakseen Ohtoa henkensä pelastamiseksi edes unohtamaan iäksi kaikki, mitä tiesi paavin bullan sisällöstä. Mutta hän katkaisi aloitetun sanansa... Se on hyödytöntä, myöhäistä... tapahtukoon, minkä täytyy tapahtua! Pois sääli ja armo ja pehmeys, kun kirkon etu ja kunnia vaatii rautaista kovuutta, tässä sisältäisi epäilys ja heikkous turmion idun...

Tuomaan äsken niin kiihoittuneet ja vihasta hehkuvat kasvot kertoivat nyt hetkisen kovaa sielun ponnistusta. Mutta kauaksi hän ei sen valtaan antautunut. Varmoin, päättävin askelin hän astui ovelle, avasi sen ja jyrisevin, värähtämättömin äänin huusi:

— Tapani, tänne!

Ohto hypähti sen huudon kuullessaan, hänen väsyneet polvensa notkahtivat, ja hänen täytyi nojautua pöytää vastaan. Sillä hän tiesi hyvin, mitä tuo käsky merkitsi: tyrmää, josta ei kukaan ollut palannut. Ja samassa tuokiossa, kun hän sen käsitti, välähti kiireisiä, mutta voimakkaita kuvia hänen mielessään. Hän muisti nuoren vaimonsa, jota hän ei vielä retkensä jälkeen ollut tavannut ja joka häntä kaihoten odotti, muisti sen uneksitun kotoisen onnensa, joka hänen mieltänsä oli rohkaissut ja hänen elinvoimaansa virkistänyt pitkän taipaleen vaikeissa rasituksissa. Niin elävänä tuo kuva nyt hänen mieleensä palasi... pitikö sen nyt jo särkyä... hän kohotti jo kätensä piispan puoleen ikäänkuin rukoillakseen armoa. Mutta hän ei saanut nytkään sanaa huuliltaan, ja hänen kätensä hervahtivat alas. Hänen päätään huimasi, sanomaton katkeruus tukahdutti hänet... tämä oli siis hänen palkintonsa, hänen kohtalonsa. Ja kuin jostakin kaukaisesta sielun kätköstä, jota hän ei ollut ennen tiennyt olevankaan, vilahti hänen eteensä toinen kuva, hänen isänsä hämärä muisto, tuon isän, joka oli ristiä vastaan taistellessaan kaatunut, — hän itse oli taistellut sen puolesta...! Hänen ajatuksensa sekautui, pysähtyi, hän käsitti vain, että kaikki oli rikki, kaikki autiota, mennyttä...

Mutta mahtava piispa seisoi hänen edessään liikahtamattomana, värähtämättömin kasvoin, kuin jääpatsaaksi jähmettyneenä. Hänenkin tunteensa olivat kuin turtuneet. Hän oli seisovinaan siinä ankarana, kylmänä, heikontumattomana kirkon miekkana, joka ei saanut heltyä, hän kuvitteli voittaneensa itsensä kovassa taistelussa, oman yksityisen rakkautensa, säälinsä ja suosionsa, voittaneensa sen kirkon edun vuoksi. Mutta hän tunsi samalla hämärästi sisemmällä itsessään, että hän olikin joutunut tappiolle taistelussa itseään vastaan, hän tunsi varmuutensa murtuvan ja horjuvan, vaikka hän seisoikin siinä kovana kuin rauta. Mutta noita liiteleviä tunteita hän ei laskenut esille, hän painoi ne tahtonsa tarmolla alas.

Tapani, tyrmän vartija, mustapartainen silmäpuoli mies, astui sisään ja käveli suoraan Ohtoon päin, ojentaen suuren, tummanruskean kouransa häntä kohden. Pysähtyi hän kumminkin vielä, ennenkuin nuorukaiseen tarttui, ja käänsi päänsä katsoakseen ainoalla silmällään kysyvästi piispaa.

Tämä virkkoi lyhyesti ja kylmästi:

— Niin, hän vastustelee minua, hän niskoittelee...

Muuta ei tarvittu, ruskea koura tarttui Ohdon olkapäähän. Ja nuorukainen käveli sanaa puhumatta pyövelin rinnalla ulos, tietäen astuvansa viimeisiä askeleitaan.

Mutta Tuomas istahti pöytänsä ääreen työtä tekemään, näöltään aivan rauhallisena ja tyynenä. Hän painautui syvälle noihin tärkeihin askareihinsa, joiden hetkeä hän niin kauan ja niin kärsimättömänä oli odottanut, hän tahtoi unohtaa kaikki pienet sivukohtaukset noiden Suomen ja koko pohjoismaiden katoliselle kirkolle niin suuriarvoisten toimien vuoksi, joita hänen nyt vihdoinkin oli ryhdyttävä toteuttamaan ja jotka vaativat koko hänen huomionsa ja hänen ajatuksensa. Ensiksi hänen oli nyt paavin bullan johdosta lähetettävä kiireiset viestit kaikille pohjoismaiden ruhtinaille, piispoille ja lääninherroille, että he valmistautuisivat ensi avovedellä saapumaan Aurajoen suuhun, paavin käskystä lähteäkseen ristiretkelle Rooman kirkon vihollisia vastaan, hänen, Suomen piispan johdolla. Nyt oli herätyshuuto huudettava, ja se oli tehtävä tarpeellisella voimalla. Siksi hän nyt kirjoitutti kirjureillaan otteet paavin bullasta, lähettääkseen niitä joka taholle. Mutta sanellessaan tuota korkean istuimen kirjettä hän sitä hiukan muutti, muutamia sanoja vain. Nuo pienet muutokset olivat kirkon edun ja retken menestymisen vuoksi välttämättömät, — hän ei sitä epäillyt, hänen äänensä ei vavissut, kun hän jätti pois Riian piispan nimen ja pani omansa sen sijalle, se oli välttämättömyys. Tätä päivää kauan odottaneen innoin hän teki työtä: saneli kirjeitä ja kirjoitti itse, hankki airuita, neuvoi heitä ja lähetti heitä kiireesti matkalle noita tärkeitä viestejä kiidättämään, toimitti oman tuomiokapitulinsa pappeja viipymättä matkalle eri maihin ristiretkeä saarnaamaan kansojen sekaan, laati heille suositukset ja matkakaavat, ajatteli itse kaikkea ja muisti kaikki ja uhmaili toimeliaisuudessaan. Ja kaiken hän teki tyynesti, varmasti, harkitusti ja tarkasti, niinkuin ainakin tottunut, empimätön käskijä, eikä mikään epäilys eikä katumus hetkeäkään häirinnyt hänen työtään. Nyt on kiirehdittävä, nyt toimittava, niin hoki hän itsekseen, liian kauan onkin saatu odottaa ja toimetonna virua.

Ja linnan väki näki hänen hyörivän noissa monissa puuhissaan, ankarana ja varmana, eikä kukaan kysynyt mitään eikä salaakaan toiselleen supattanut, vaikka jokainen tiesi, mikä kova kohtalo nuoren Ohdon, kaikkien lemmikin, oli tavannut, — olihan hänet nähty Tapanin rinnalla tulevan piispan luota ja häviävän... Kaikki tottelivat vain ääneti. Piispa oli itsevaltias linnassaan, ei kukaan saanut rankaisematta hänen tekojaan arvostella, ja siksi ei kukaan ääneensä surrutkaan eikä säälinyt.

Mutta tässä hellittämättömässä toimeliaisuudessaankaan Tuomas ei saanut tajunnastaan karkoitetuksi tuota hiipivää tunnetta, että hän toimii teennäisen kiihkon vallassa, turruttaakseen omantuntonsa salaisen soimuun. Hän tahtoi täysin vallita itseänsä, ja hänen arvostelunsa oli kylmä ja terävä — hän ei muuttanut sanaakaan siitä, minkä hän oli välttämättömäksi harkinnut, hän toimi kuin varmojen käskyjen mukaan. Mutta sittenkin hänen täytyi sanellessaan ja kirjoittaessaan, airuita ja pappeja neuvoessaan ja salkkuja sinetöidessään alinomaa vakuuttaa itselleen, että juuri näin hänen on meneteltävä toteuttaakseen korkeimman tahdon ja hankkiakseen voiton hänen valtakunnalleen maan päällä. Häneltä vaadittiin nyt lujuutta ja varmuutta, — oman tunteen hiljainen nuhde, yksityisen onni ja henki, se kaikki ei saanut tuon kutsumuksen rinnalla painaa mitään; jos hän sen hyväksi rikkoi maallista lakia, rikkoi vaikkapa paavia vastaan, niin luettakoon se hänelle tuomioksi, mutta hänen täytyy viedä asiansa perille. Paavi on erehtynyt... joko hän itse taikka joku hänen rikkiviisas kardinaalinsa, joka on kirjeen sepustanut ja siihen omia tuhmia tuumiaan pannut, jotka koko ristiretken turmelisivat... hänen on velvollisuus se oikaista. Niin hän todisti itselleen ja olikin varma siitä, että hänen itsensä piti johtaa alkava ristiretki; hän ei ollut sitä hetkeäkään epäillyt, ei tuokiotakaan empinyt, mitä hänen tulisi tehdä, siitä hetkestä saakka, jolloin hän ensi kerran paavin bullan luki ja kalpeni...

Mutta vaikka hän näin todisti ja näin oli vakuuttunut, kihosi aina tuon tuostakin kuuma hikikarpalo hänen otsastaan, ja hänen sydämessään tuo jäytävä tunne vain kiihtyi ja kasvoi. Hän ei voinut olla näkemättä edessään Ohdon kuihtuneita kasvoja ja niistä kuvastuvaa surua ja pettymystä... se oli vähäpätöistä, mitätöntä, mutta tuo kuva ei eronnut hänestä. Ja kesken käskyjensä ja puheittensa hän kuuli korvissaan paavin sanat, jotka hän oli väärentänyt... ei, muuttanut, selventänyt kirkon edun vuoksi... Piispa syventyi kaksinkertaisin innoin töihinsä, hän tahtoi heti suorittaa kaikki, hän ei saanut nyt epäillä eikä olla heikko!

Yöhön kului syksyinen ilta, ennen kuin Tuomas oli saanut etäisimpäin viestien viejät, joiden ensiksi tuli lähteä, toimitetuksi matkalle. Heidän lähdettyään oli linnassa kaikki hiljaista, ja piispakin lähti huoneisiinsa levolle päivän ponnistusten perästä. Mutta ennen maata menoaan hän notkisti aina pienessä rukouskappelissaan polvensa jumalanäidin kuvan edessä, ja sinne hän nytkin astui ja rupesi rukoilemaan. Mutta vaikka hän siinä kauan polvillaan makasi ja koetti koota ajatuksensa ja sulattaa mielensä rukoukseen, hän ei saanut pienintäkään rukousta kuiskatuksi huuliltaan. Oli kuin tulppa edessä, hän ei päässyt alkuunkaan, hänen ajatuksensa lensivät väkisin tiehensä, kun hän niitä koetti pakottaa hartauteen, hänen tunteensa olivat kuin kangistuneet ja tylsät, hienointa värettäkään hän ei niihin voinut saada. Hänen mielensä oli liiaksi kiihoittunut, hänen huomionsa hajaantunut noihin moniin hankkeisiin, päätteli hän. Mutta hän lepäsi silti polvillaan koettaen rauhoittaa mielensä ja ponnisti yhä asettaakseen ajatustensa levotonta lentoa. Hän kurotti kätensä jumalanäidin kuvaa kohden eikä tahtonut silmiään siitä pois kääntää, ennenkuin oli saanut iltarukouksensa rukoilluksi.

Mutta kun hän siten silmiään liikuttamatta tuohon kuvaan tähysti, niin sen muoto hänestä vähitellen muuttui. Se kävi surulliseksi ja ankaraksi, sen silmät ikäänkuin verestivät ja näyttivät itkettyneiltä — jumalanäidin kasvot häntä syyttivät ja soimasivat, ne häneltä armon kielsivät... Rukoileva piispa vavahti, hän pelästyi, hänen sydäntään kouristi ja hänen täytyi hypähtää rukousjakkaraltaan. Hän ei tahtonut tuollaisina nähdä jumalanäidin kasvoja, hän pakeni niitä, riensi huoneestaan ulos pihalle, vallille. Hänen oma mielikuvituksensa oli noin kiihoittunut ja loihti kummia kuvia hänen väsyneeseen silmäänsä, hän tahtoi siellä ulkona vilvoittua, rauhoittua, voittaa takaisin tasapainonsa ja entisen valtansa itseensä. Hän nousi vallille ja käveli siellä edestakaisin pimeässä, kylmässä syysyössä, antaen tuulen valtoimenaan valella polttavaa päätään ja kasvojaan.

Mutta sieltä vallilta alas tielle katsellessaan hän näki portin edessä jonkun olennon häämöttävän; se liikkui edes takaisin kuin rauhaton varjo, se oli ihminen, oli varmaankin...

— Kuka siellä? Tuomas huusi pimeään yöhön. Mutta vastausta ei tullut, ei vaikka hän useasti uudisti huutonsa.

Hetkeksi piispan koko huomio kiintyi tuohon salaperäiseen olentoon. Hän laskeutui vallilta pihalle, käveli portille, avasi sen ja astui yksinäisen kulkijan luo. Ohkaisiin puettu nainen siellä käveli edes takaisin portin edustalla, yön pimeästä ja vilusta välittämättä.

— Mitä haet täältä keskellä yötä? kysyi piispa ankarasti.

Nainen pysähtyi, läheni piispaa ensin arasti, juoksi sitten kohti ja tarttui intohimoisesti kaksin käsin hänen käsivarteensa.

— Missä on mieheni, missä on Ohto, missä?

Tuomas peräytyi säpsähtäen askelen taaksepäin ja sopersi, koettaen irroittautua naisesta:

— Miehesi... Ohto...?

— Niin, hän palasi aamulla, mutta hän on poissa. Missä, sano, piispa, missä hän on?

Nainen oli tunkeutunut ihan lähelle Tuomasta ja katsoi häntä aivan vierestä kasvoihin levottomin, toivon ja pelon vaiheilla väreilevin silmin. Tuomas tunsi naisen, muisti hyvin nuo silmät, hän oli sama nainen, joka Ohdon lähtiessä oli tällä samalla paikalla hänen hevostaan suitsista pidellyt ja niin kaihoisat jäähyväiskatseet hänen jälkeensä heittänyt. Piispa katsoi häntä miltei peläten ja peräytyi yhä lähemmäs porttia. Mutta nainen riippui hänessä kiinni, kysyen intohimoisesti:

— Onko hän vielä hengissä, vai onko se totta, sano onko?

— Mikä?

— Että hänet on... on annettu Tapanin käsiin?

Tuomaan täytyi riuhtaista voimaa käyttäen itsensä irti tuosta levottomasta naisesta, jonka katse tuntui tunkeutuvan ihan hänen lävitsensä. Ja hänen täytyi koota koko ankaruutensa ja arvokkuutensa voidakseen tyynesti ja kylmästi lausua:

— Älä kysele sitä, mikä on pyhän kirkon salaisuus. Älä kajoa minuun, mene!

Nopeasti Tuomas vetäytyi portin sisäpuolelle ja sulki sen kiireesti yhä kyselevän, levottomuudessaan läähättävän naisen edessä. Ja hän jäi hetkeksi kuin kangistuneena sen viereen seisomaan. Mutta samassa kuului portin takaa kirkaisu, niin toivoton, niin ytimiin tunkeutuva, että se pani piispan hypähtämään ja juosten pakenemaan linnan sisäpihaan ja sieltä omiin huoneisiinsa. Siellä oli särkynyt jotakin, tuolla portin takana, särkynyt sydän, särkynyt tuskallisesti ja kipeästi, sitä todisti tuo kirkaisu, joka vielä hänen korvissaan soi... Ja hurskaan piispan käsi vapisi, kun hän avasi oven omiin, piispallisiin huoneisiinsa, ja hän teki yön pimeässä kaaren kulkiessaan vuoteelleen pienen rukouskappelinsa ohi, jossa oli pyhän jumalanäidin kuva.

* * * * *

Eräänä aamuna, muutamia päiviä myöhemmin, lähti laiva Aurajoen suulta syksyiselle merelle. Saaristo oli jo viikkoja ollut jäässä ja kaikki laivaliike oli ollut seisauksissa, mutta raju luodemyrsky oli taas äsken repinyt jääpeitteen rikki ja avannut väylät laivain kulkea. Myrsky puhalsi nytkin vinhasti ja kylmästi; perin vastahakoisesti oli laivaväki lähtenyt tälle syyspurjehdukselle jäitten sekaan ärjyvälle selälle, mutta lähteä oli täytynyt, kun itse piispa kutsui kyytiin. Tuomas piispaa näet kuljetti tämä laiva Ahvenanmeren yli Ruotsiin.

Piispa oli, kaikki airuet ja ristiretken saarnaajat matkalle saatuaan, itsekin päättänyt lähteä talven ajaksi kehoittamaan naapurimaiden kansoja suurelle retkelleen, jotta hän voisi olla sitä varmempi, että riittävästi väkeä kevääksi saapuisi Auran suuhun. Hänen levoton mielensä oli ajanut hänet liikkeelle. Pitkä, pimeä, toimeton talvi oli edessä, hän ei voinut jäädä sen ajaksi kädet ristissä istumaan linnaansa, jonka jäiset paadet nyt jo polttelivat hänen jalkojaan. Hänen täytyi saada työskennellä suuren aatteensa hyväksi, sillä hänestä yksin sen toteutuminen nyt riippui, hän yksin, yksin siitä vastuun kantoi.

Niin hän oli sanonut Belgerdille, jättäessään linnansa talveksi hänen huostaansa, ja hän seisoi nyt laivan kannella, selin maihin, ja katseli, kuinka alus viskelehti korkeassa aallokossa. Myrsky oli jäätävän kylmä, merimiehet vyöttivät lammasnahkaturkkinsa kiinteämmin ympärilleen ja nostivat niiden kaulustat pystyyn korvilleen. Mutta Tuomaan mielestä se viima vain suloisesti hiveli hänen hipiäänsä, vilvoitti hänen päätään ja kevensi hänen hengitystään. Hän käveli kannella edestakaisin yksin mietteissään ja pysähtyi aina väliin kaiteen luo katsomaan aaltoihin.

Hän koetti siinä mielessään muistella ja selvittää erästä kuvaa, joka näinä viime päivinä lähtemättömästi oli hänen mielessään pyörinyt: kenen silmät oli neitsyt Maarian kuvalla tuona yönä, jolloin hän turhaan sen edessä oli koettanut rukoilla, kenen olivat nuo silmät, joita pakoon hän oli linnastaan lähtenyt myrskyiselle merelle, kenen? Hän oli ne elävin silmin joskus nähnyt, nähnyt ne aivan äsken, yhtä verestävinä, yhtä toivottomina ja soimaavina...

Yht'äkkiä hän sitten kävelystään pysähtyi, vei käden otsalleen ja lausui itsekseen:

— Niin, hänen ne olivatkin, tuon portin takana kävelevän, leskeksi jääneen naisen silmät!

Hän muisti sen nyt selvästi, hän näki taas edessään tuon epätoivoisen naisen. Mutta sittenkin...? Kuinka hän oli voinut huomata pyhän neitsyen kuvassa tuon katseen, ennenkuin hän naisen portilla tapasi ja hänen silmänsä ilmeen näki...?

Sitä hän jäi miettimään, kävellen yhä edes takaisin laivan kannella, myrskyn vinkuessa purjeissa.