Suuri oli piispanlinnan yhteinen arkitupa: pituutta kymmenen syltä ja leveyttä melkein saman verran. Keskessä oli mahtava kiviuuni, jonka avonaisessa, korkeassa pesässä miehenmittaiset honkapölkyt palaa roihusivat valaisten tuon väljän, muuten umpinaisen suojan. Tuvan seinämiä kiersi ympäriinsä kiintonaiseksi rakennettu rahi, joka oli tehty kahtia halkaistuista jättiläispetäjistä, ja samasta rakennusaineesta veistetty pöytä ulottui tuvan perällä melkein seinästä seinään. Vieri viereensä oli seinäin naulapuille ripustettu aseita, teräsjousia ja leveihin puuhuotriin pistettyjä miekkoja, keihäitä ja viiniä, kypäriä ja kilpiä. Satuloita ja ratsusaappaita oli penkkien alla ja pitkin lattioita, ja niitä miehistä toiset siellä korjailivat ja voitelivat, toisten hioessa aseitaan ja solkivöitään kiillottaessa. Sotaista joukkoa kuhisi joka kolkassa. Toiset, retkiltä palanneet miehet, nukkuivat raskaasti kuorsaten pitkin raheja, toiset taas sonnustautuivat retkille lähtemään. Äänekästä surinaa ja raskaiden askelten astuntaa kaikui lakkaamatta tuossa suuressa tuvassa, ja miesten puheisiin ja huutoihin sekautui naisten kimeämpi ääni, he kun siellä karsinassa taikinaa alustivat ja olutta panivat ja hoitivat liedellä suuressa padassa kiehuvaa aamukeittoa taikka sulloivat evästä suuriin kontteihin.

Mutta äkkiä vaikeni hälinä ja huuto tuvassa, kun piispan pitkä vartalo ilmestyi ovelle ja hänen hiippansa hopea ja ristinsä kulta välähti pystyvalkean hohteessa. Naiset vetäytyivät uunin luo ääneti askaroimaan ja miehet antoivat työaseensa levätä ja tervehtivät kunnioittaen isäntäänsä. Mutta pöydän takaa nousi haarniskaan puettu, roteva soturi, joka oli pöydälle laskenut raskaan, sulkaniekan kypäränsä ja jonka hikisessä tukassa vielä oli sen jäljiltä syvä vako, nousi ja astui kannukset kalisten piispaa vastaan ja tervehti häntä tuttavallisesti ja iloisesti, niin että sydämellinen hymy kirkasti hänen ruskeat, arpiset kasvonsa.

Tuomas oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja loi pikaisen katseen ympärilleen. Hän teki tupaan astuttuaan heti saman havainnon, minkä hän jo pihalla yhdellä silmäyksellä oli tehnyt. Siellä olivat toiset juottaneet hikisiä ratsujaan, toiset satuloineet tallista vasta talutettuja kiiltokarvoja; täällä nyt toiset riisuivat märkiä vaatteitaan orsille kuivamaan ja toiset pukeutuivat sotatamineihinsa. Jotakin harvinaisempaa ja tärkeämpää oli tapahtunut, sen hän heti älysi. Ja sen vuoksi hän kohta, muitta tervehdyksittä, kysyi vastaansa astuvalta haarniskoidulta mieheltä:

— No, Belgerd, mitä on tapahtunut?

— Paljon, Tuomas, vastasi soturi kaikuvalla äänellä. — Hämäläiset ovat taas nousseet aseisiin.

Tuomas kohautti hieman hartioitaan ja istahti tyynesti rahille.

— Mutta sehän toki ei ole mitään harvinaista, he nousevat ja kukistuvat vähän väliä. Oletteko jo riistäneet heiltä aseet pois?

— Kapinaa kestää vielä, ja se on tällä kertaa tavallista vaarallisempaa laatua, soturi vastasi varsin vakavana. — Hämäläiset ovat nyt aivan miehissä liikkeellä, mutta he eivät kapinoi edes yksin, karjalaisia on mukana niissä lukuisissa parvissa, jotka ovat meidän rintamaillemme hyökänneet.

Tämä tieto sai Tuomaan vilkastumaan.

— Vai karjalaisia, oletko siitä varma?

— Ei ole siitä epäilystä. Noita pitkiä, valkomekkoisia suksimiehiä on retkeillyt täällä rannikolla asti ja retkeilee yhä, olemme heidät hyvinkin tunteneet.

Levollisena, joskin vakavana ja miettiväisenä, Tuomas kuunteli näitä poissaolonsa aikana sattuneita tapauksia. Hänen kasvojensa ilmeestä ei saattanut huomata, että nuo uutiset puhjenneesta vaarallisesta kapinasta olisivat häntä huolettaneet taikka suututtaneet, päinvastoin vilahti toisinaan melkein kuin jonkinlaisia tyytyväisyyden väreitä hänen silmissään. Roteva soturi, joka näitä kertoi ja joka ei suinkaan arastellut kahakoita eikä partioretkiä, katseli ihmetellen tuota piispan tyyneyttä, se häntä melkein loukkasi, ja sen vuoksi hän, tuokion vaiti oltuaan, lisäsi:

— Viimeksi tänään palasin miesjoukon kanssa kapinoitsijoita ahdistamasta. Ne miehet eivät ole tottumattomia pikkukahakoihin, he voivat todistaa, mitä laatua tämä kapina on.

Silloin Tuomas äkkiä tempautui irti mietteistään, hymähti ystävällisemmin ja virkkoi:

— Uskon sinua täydelleen, Belgerd. Vai uskaltaa Häme vieläkin kerran nostaa päätään! Kerrohan lähemmin, miten kapina alkoi ja miten sitä on jatkunut.

Belgerd, linnanvanhin, joka oli piispan aseväen päällikkö ja hänen linnansa hoitaja, kuvasi nyt lyhyin, reippain piirtein, miten linnaan ensiksi rupesi kuulumaan hätääntyneitä viestejä Hämeestä. Sinne lähetettyjä verottajia ja saarnamiehiä, jotka olivat suksilla paenneet aseisiin nousseiden käsistä, saapui henkensä hädässä sisämaasta, ja he kertoivat kaikki, että hämäläiset koko laajalla asuma-alueellaan olivat yhteen aikaan ja yht'äkkiä hyökänneet kaikkien heidän kyliinsä asettuneiden vieraiden kimppuun, kurikoineet kuoliaiksi toisia ja toisia upottaneet avantoihin, — säälittä ja armotta, kenet vain olivat käsiinsä saaneet. He olivat jälleen pakanuuteensa luopuneet, ja hurjistuneina he olivat silponeet pappeja ja käärineet heitä olkiin ja sytyttäneet nämä elävät lyhteet palamaan ja ilkkuneet rovioiden ympärillä. Kasteessaan pysyneiden naapuriensa pirtteihin tunkeutuen hurjat joukot kaatoivat talon harjalle pystytetyt ristit, ja silloin useimmat kastetut heitä mielisuosiolla seurasivat vanhoihin pyhiin lehtoihin, joissa he kohta uhrasivat pakanallisille hengille, siten rististä luopuen; ja he huuhtoivat pyhillä lähteillään kasteensa pois ja yhtyivät aseellisiin joukkoihin. Mutta jos ken kastetuista ei sitä tahtonut tehdä, niin hänet pakotettiin juoksemaan uhripuiden ympärillä, kunnes hän väsymyksestä hengetönnä vaipui maahan. Ja kristittyjen kastettuja lapsia he ryöstivät näiden kotoa ja veivät velhojensa noiduttaviksi. Yleensä he tällä kertaa esiintyivät tavattoman vimmaisesti, ikäänkuin äärimmilleen ponnistaen voimansa ja vihansa, vapautuakseen ristin ikeestä. Kaikki Hämeen asekuntoiset miehet kokoontuivat sitten sotaisiin partiojoukkoihin, ja he kutsuivat karjalaisia suksimiehiä avukseen. Ja kotikylänsä ensiksi kristityistä puhdistettuaan he lähtivät hiihtämään rannikolle päin, polttaen ja ryöstäen jokaisen talon, jonka harjalla he ristinmerkin tunsivat. Ja monet rannikollakin luopuivat kasteestaan ja uhrasivat pakanain seurassa vanhoissa karsikoissaan; toiset sen tekivät pelosta ja pakosta, toiset halulla ja ilolla.

Yhä vain hievahtamattomin kasvoin piispa kuunteli tätä kertomusta. Linnanpäällikön vaiettua hän virkkoi kuin itsekseen:

— Niinpä niin, ne karjalaiset tekevät työmme täällä aina epävarmaksi. Ja karjalaisten takana on taas muita.

Mutta käännähtäen Belgerdin puoleen hän kysyi sitten äkkiä:

— Entä te, mitä teitte kapinoiville hämäläisille?

— Minä lähdin tietysti ratsuväen kanssa heti heitä vastaan, hain heitä mistä luulin löytäväni. Mutta sepä tässä taistelussa onkin kirottua: ota kiinni kärppä kiven kolosta! He retkeilivät pienissä parvissa, hiihtivät milloin edessämme, milloin takanamme; toisia heistä tunkeutui pohjoiseen Ulvilaan saakka, toisia kierteli etelämpää rannikolle. Muutamia parvia ajoin takaisin, mutta minun täytyi palata tänne linnaan, kun sain viestejä, että toiset sill'aikaa jo sitä uhkailivat.

— Tätäkö linnaa, — oletko päästäsi vialla?

— Tästä ovat pakanat hiihtäneet parin neljänneksen päästä, ja kirkolle lahjoitetuista kartanoista ovat he karjan ryöstäneet.

Jo näytti piispakin suutahtavan tuota kuullessaan, ja hiukan kärsimättömästi hän virkahti:

— Entä sitten?

— Sen jälkeen olemme joka päivä pienemmin partiojoukoin ajaneet kapinoitsijoita takaa, mutta väkemme uupuu, se ei riitä, en tiedä, miten saamme tämän kapinan kukistetuksi.

Mutta piispa hymähti puolittain pilkallisesti ja taputti haarniskoitua ystäväänsä olalle:

— Niin vähiin ei toki voimamme uupune, sinä vanha sotakarhu! Kapina on tietysti tyyten tukahdutettava, — emmehän me ennen kahakoita karttaneet.

Puna nousi soturin poskille ja miekka helähti, kun hän sen kahvaan tarttui.

— En karta kahakoita, kun vain saisin avoimessa ottelussa tapella. Mutta metsää myöten hiipivää vihollista vastaan, jota en saa käsiini, on tukalaa taistella. Ja pahinta kaikesta on se, ettei tiedä, missä kaikkialla vihollisia on.

— Mitä tarkoitat?

— Tämä kristitty rannikon kansa näyttää salaa suosivan vihollista, se auttaa sitä, missä uskaltaa ja voi, — tähän kristittyyn seurakuntaan ei ole paljon luottamista...

Tuomas nousi ja katkaisi kädenliikkeellä linnanvanhimman kuvauksen. Tuo viittaus linnan lähimmän väestön epäluotettavuuteen tuntui hänestä moitteelta häntä itseään vastaan: hän ei muka ollut juurruttanut ristin oppia siihen kyllin syvälle. Tuota valitusta hän ei tahtonut kuulla, — kansa pysyi kyllä tottelevaisena, kunhan sitä pidettiin tarpeellisessa kurissa. Hän astui pari kierrosta hyvin kiihkeänä lattian poikki, pysähtyi sitten Belgerdin eteen ja virkkoi vihaisin äänin:

— Te olette väärästä päästä käyneet tätä kapinaa kukistamaan, liian lempeästi, liian pehmeästi, siinä koko vika. Teidän ei pidä lähteä vihollista metsistä hakemaan, vaan heidän omista kylistään ja kodeistaan. Siellä talot tuleen ja uppiniskaiset seipääseen! — ei saa säästää ketään, joka ei kohta taivu ristiä kumartamaan. Silloin kyllä palaavat miehet partioista, — se keino tepsii, — ankaruus, julmuus on ainoa, mikä heihin pystyy, mutta se pystyykin varmasti.

Tuvassa olevat miehet kuuntelivat ääneti piispan nuhteita, — he eivät mielestään olleet niitä ansainneet. Mutta Tuomas oli nyt innostunut ja suuttunut, ja hän kysäisi terävästi:

— Oletteko saaneet vankeja?

— Eilen ratsumiehet toivat kymmenkunnan pakanaa mukanaan, vastasi linnanvanhin.

— Hyvä. Kun nyt lähdette liikkeelle, otatte vangit mukaan. Ja ensi paikassa, missä pakanoita tapaatte, teette vangeista lopun...

Tuomas teki kädellään leikkaavan liikkeen ja vaikeni hetkeksi ikäänkuin hengähtämään, — hän huomasi, että miehet eivät häntä täydellisesti hyväksyneet. Ja selittääkseen tarkoituksensa hän jatkoi rauhallisemmin:

— Kapina on kukistettava, meidän on osoitettava luopioille rankaisevaa voimaamme, heidän täytyy meitä pelätä. Meidät on asetettu tänne pyhän kirkon rajavartioina taivuttamaan kaikki kansa ristin oppiin ja ankaruudella ja pakolla kukistamaan ja masentamaan kaikki, jotka yrittävät siitä luopua. Siksipä, jos täällä rannikollakin joku kastetuista luopuu uskostaan taikka salaakaan juonittelee pakanain liitossa, hänet on otettava kiinni ja tuotava tänne linnaan, jossa Tapani hänestä kyllä huolen pitää, — he tietävät jo, mitä se komento merkitsee!

Taas oli piispa kiihtynyt puhumaan jyrisevällä äänellä, niin että suuri pirtti kajahti ja nukkujatkin nousivat unissaan raheiltaan. Ja hän lausui lopuksi:

— Me emme saa olla pehmeitä, silloin kyllä voimamme riittää — ymmärrättekö?

Mutta arpikasvoinen linnan vanhin ei innostunut piispan puheista; hänellä oli jo kokemusta noista molemminpuolisista julmuuksista ja hän tunsi, että noiden alituisten kapinoiden syy oli syvemmällä. Hän vastasi välinpitämättömästi:

— Kyllä, jos tuo sittenkään lopulta tepsinee.

Tuomas katsoi häntä terävästi ja pitkään. Hän oivalsi kyllä, mitä arkaa kohtaa kokenut soturi tarkoitti, — uusi oppi ei ottanut juurtuakseen kansaan. Mutta hän tahtoi ymmärtää hänet toisin ja kääntää huomion laajemmalle. Hän istahti taas, virkkoi:

— Niin, olet oikeassa, Belgerd, nämä retket hämäläisiä vastaan ovat lopultakin kaikki tehottomia ja hyödyttömiä, niin kauan kuin Karjala on kukistamatta. Niin kauan nousevat hämäläiset, vaikka kuinka usein heidät kukistaisimme, aina uudelleen karjalaisten avulla kapinaan, särkevät ristit, hirttävät papit ja uhkaavat seurakuntamme sydäntä. Mutta ole huoletta, kauan he eivät sitä enää tee, siitä me nyt ryhdymme huolta pitämään. Meidän täytyy vihdoinkin saada kirkon valta varmaksi tässä maassa, ja siksi täällä nyt taas alkaakin toisenlainen toiminnan aika, repäisevä aika, Belgerd. Hämeen saatamme kyllä ikipäiviksi rauhalliseksi ja Karjalan myöskin.

Mutta Belgerd rypisti vieläkin epäilevästi silmäkulmiaan, virkahtaen:

— Kunpa vain emme olisi siihen liian vähäväkiset.

Kuuliko sen Tuomas vai eikö hän siitä välittänyt, ainakaan hän ei siihen vastannut, vaan kysäisi yht'äkkiä:

— Kuka lähtee tänään johtamaan partioretkeä vihollista vastaan?

— Ohto.

— Hyvä. Kutsu hänet puheilleni, ennenkuin hän lähtee. — Ja nyt toisiin asioihin. Ovatko lähettiläämme palanneet Riiasta ja Roomasta?

— Ovat. Salkut ovat avaamatta.

— Oikein, tuo ne tänne.

Tuomas viittasi eräälle naispalvelijalle ja käski sytyttää useampia tuohuksia siihen pöydän päähän, johon hän, hänelle kuuluvalle kunniapaikalle, istahti. Tuokion kuluttua linnanvanhin toi tupaan useita suuria, kankeita nahkakääröjä, jotka olivat visusti sidotut ja sinetöidyt. Pikaisin silmäyksin piispa tarkasti noita matkalla kuluneita salkkuja, joihin kankeat pergamentit olivat kätketyt, ja erotti niitä toisistaan. Siinä oli kirjeitä Ruotsista ja Lyypekistä, tavallisia piispainvälisiä asiakirjeitä... ne hän laski syrjään. Mutta joukossa oli kaksi salkkua, joita hän pitempään katseli ja jotka hän jätti eteensä. Hän viittasi vieressään seisoville sotureille, että he saavat mennä askareihinsa, ja ryhtyi sitten kirjeitä avaamaan.

Toinen niistä oli tullut Vironmaalta, ja siinä oli kalparitarien suurmestarin sinetti, joka kuvasi paljastettua miekkaa. Jotenkin välinpitämättömästi Tuomas mursi tämän sinetin, kehitti paperin auki ja rupesi silmäilemään noita sirosti piirustettuja rivejä. Ja ivansekainen hymy leikki hänen huulillaan. Sillä niin sirosti oli siinä lauseetkin pyöristetty, paljon imartelua, paljon koreita sanoja, mutta sittenkin: sisältö oli melkein tyhjää lörpötystä vain. Tuomasta se suututtikin hymyn sekaan, ja hän puheli itsekseen tuota kirjettä lukiessaan:

— Tiesinhän sen... se vanha kettu... pyörittää ja silittää ja kiertää siinä luikertelevassa pyöreydessään itse asiat aivan syrjään, — se on juuri hänen tapaistaan!

Tuomas oli pyytänyt noilta hengellisiltä ritareilta apua taistelussaan pakanallisten suomalaisten käännyttämiseksi ja oli sitä tehdessään viitannut erääseen paavin käskykirjeeseen, jossa tämä kehoitti saksalaisia ja kalparitareita kannattamaan käännytystyötä Suomessa. Sen lisäksi Tuomas oli ehdottanut, että he, kalparitarien suurmestari ja hän, perustaisivat varsinaisen liiton taistellakseen yhdessä ja kukistaakseen kaikki pakanat ja kaikki muutkin, jotka vastustivat Rooman kirkon levenemistä Itämeren partaalla, jossa ritarikunta toimi Viron ja Tuomas piispa Suomen puoleisella rannikolla. Mutta Riian vanha, viisas pääpiispa kiersi ja kielsi kohteliaimmassa muodossa sekä liiton että avun... hänellä oli muka yllin kyllin huolta omista asioistaan ja monista vihollisistaan... hän ei voinut tällä kertaa laajentaa toimintaansa muualle... toivoi, että hänen "miehevä ja voimakas veljensä Suomessa" on suoriutuva vaikeasta tehtävästään kirkon kunniaksi ja voitoksi...

— Niinpä niin, hän pelkää minua, pelkää vaikutustani paavin luona, pelkää kasvavaa valtaani Itämeren äärellä. Hyvä, kiertele ja epäile sinä vielä vastaiseksi, ehkäpä saat sitten varmuutta, jota et odottanutkaan. Ehkäpä tämä toinen salkku jo antaakin enemmän vauhtia!

Jännityksen kasvaessa ja ilmeisesti uteliaana, mutta samalla tyynesti ja kunnioittaen Tuomas kävi tuohon toiseen salkkuun käsiksi. Se oli suljettu suurella, vahvalla vahasinetillä, jossa Pietarin istuimen tunnettavat merkit, ristiinpannut avaimet, olivat kuvattuina, ja hartaasti Tuomas kumarsi päänsä, ennenkuin sen pyhän sinetin mursi. Mutta hänen avattuaan kirjeen hänen silmänsä liukuivat nopeasti pitkin paperikäärön rivejä, ja henkeään pidätellen hän luki sen päästä päähän.

Viimeisellä avovedellä Tuomas oli lähettänyt sanoman Roomaan, kirkon korkealle ruhtinaalle, anoen häneltä apua ja kannatusta taistelussaan Suomen kirkon vihollisia vastaan. Hän oli pyytänyt paavia, toimekasta ja tarmokasta Gregorius IX:tä, kehoittamaan pohjoismaiden kansoja ristiretkelle hämäläisiä ja heidän pakanallisia liittolaisiaan vastaan, koska muuten maahan juurrutettu kirkko ei koskaan päässyt varmasti ja rehevästi kukoistamaan. Hän oli kertonut ponnistuksistaan ja menestyksestään Rooman kirkon levittämisessä, ja hän oli toivonut myöntävää vastausta, — olihan hänen työllään ja nimellään jo siksi vaikutusta paavin luona.

Mutta tämä nyt saapunut paavin kirje, bulla, kumosi kerrassaan hänen hartaimman toivonsa. Se oli kyllä hyväntahtoinen, siinä oli tunnustusta ja kehoitusta, mutta ristiretkeä paavi ei kumminkaan käskenyt panna toimeen, ja siksi se vastaus oli pilassa. Kirjeen alkupuolella Tuomaan kasvot olivat jo iloisiksi kirkastuneet, mutta pian toivon ja pettymyksen pilvet hänen otsallaan vuorotellen risteilivät, ja kun hän loppuun pääsi, harmin puna levisi hänen kasvoilleen. Hän antoi käärön itsekseen räiskähtäen kiertyä kokoon, viskasi sen vihaisesti syrjään, muistamatta, että sen alla oli kirkon päämiehen oma nimikirjoitus, ja huudahti harmistuneena:

— Sitäkö vain, — kauppakielto eikä mitään muuta, siinä koko paavin apu Suomen kirkolle! Se on mitätöntä, — uutta paavia kehutaan voiman mieheksi, mutta tämä on pehmeyttä! — Uudestaan hän otti kirjeen käteensä, luki sen varmuuden vuoksi toistamiseen ja sopotti: — Sellaisella vakavuudella käsketään — mitä? Käsketään kristittyjä kansoja, gotlantilaisia ja lyypekkiläisiä ja muita, olemaan käymättä kauppaa pakanain ja heidän liittolaistensa kanssa, kielletään myymästä näille hevosia ja aseita. Kyllä kai ne karjalaiset ja novgorodilaiset siitä välittävät, — mitä eivät saa ostaa, sen he ryöstävät! Ja Lyypekin saksoilleko ja Gotlannin merirosvoille olisi siitä apua, hekö luopuisivat kaupastaan, joka on heidän elinkeinonsa, tuollaisen kirjeen käskystä — ei koskaan! Pitkät ovat täällä rannikot, Visbyn merimiehet osaavat salaa kulkea — siitä ei tule mitään!

Synkkänä Tuomas istui pöydän päässä, avasi vieläkin käärön ja heitti sen jälleen pöydälle, ja ääneensä hän taas huudahti:

— Ja mitä se meidän asiaamme auttaisi, vaikka saksat luopuisivatkin kaupankäynnistään, — ei pakanuus siitä häviä eikä sellaisin avuin toteudu minun suuri suunnitelmani!

Hän oli kiihkossaan noussut lattialle kävelemään, mutta tuo huudahdus pani hänet yht'äkkiä pysähtymään, hän säpsähti omia ajatuksiaan... Mitä... omia asioitaanko hän siis sittenkin ajoi, omaa suunnitelmaansako tavoitteli...? Mutta hän rauhoittui samassa. Ei, kirkon etuahan hän tietysti tarkoitti, Rooman istuimen suurinta hyötyä... mutta paavi on liian kaukana, hän ei tunne näitä oloja eikä ymmärrä täkäläisen kirkon tarpeita. Täällä karjalaiset yllyttävät hämäläisiä kirkkoamme vastaan, karjalaisten takana on muita yllyttäjiä, kaikki on levotonta, kirkon taimitarha alituisessa vaarassa, — siinä ei auta kauppakielto, ei totta tosiaan!

Tuomas nojasi hetkeksi päänsä kämmeneensä, mutta kämmen kouristui pian nyrkiksi, hän heristi sitä ilmassa ja karjaisi, niin että tupa kaikui ja siinä hyörineet palkkapiiat pelästyneinä pakenivat:

— Ei sittenkään! Täällä kurottavat pakanat saastaiset kätensä itse kirkon tiluksiin ja uhkaavat sen sydäntä, ja minun käteni ovat sidotut, paavi kieltää auttavan sanansa! Ei, se ei kelpaa, siihen ei saa suuri tuumani raueta, täältä täytyy löytyä terästä, ellei sitä ole Roomassa, ja täältä sitä löytyy!

Vankat jäntereet piispan kasvoissa olivat koviksi pingoittuneet, sieraimet paisuivat, lihakset käsivarsissa pullistuivat ja koura puristi miekan kahvaa. Niin seisoi hän kauan aikaa yhdessä kohden pöydän päässä, ja tulta iski vihainen silmä. Synkkä äänettömyys vallitsi suuressa tuvassa. Miehet olivat yksi toisensa perästä poistuneet pihalle, ja arkoina naiset lymyilivät oviloukossa katsellen piispaa, jonka suuttumuksen syitä he eivät voineet ymmärtää. He tiesivät kaikki, että leikki oli kaukana Tuomas piispan tuossa mielentilassa ollessa, — vaivainen oli se, johon hänen kiukkunsa vasama silloin kohdistui!

Mutta Tuomas koputti pöytään, ja kun naiset arkoina ovensuusta lähestyivät, hän käski:

— Kutsukaa linnan vanhin tänne!

Hän oli tuossa seisoessaan jo pääpiirteissään viitoittanut itselleen tien, jonka kautta hän sittenkin aikoi pyrkiä laajaa hankettaan toteuttamaan. Ja suunnitelmansa rakennettuaan hän aina rauhoittui ja kävi sitä tarmokkaasti ja johdonmukaisesti toteuttamaan. Kun Belgerd saapui, oli hän taas tyyni ja kylmä ja virkkoi rauhallisesti:

— Ohto ei lähde nyt kapinallisia vastaan partioihin, minä tarvitsen hänet muuhun. Tämä hämäläisten kukistaminen on muuten pieni asia, siitä kyllä selviämme, kunhan muut vaikeudet voittaisimme. Anna miesten nyt tänään levätä!

Kiireesti hän kokosi kirjeet salkkuihinsa, otti ne kainaloonsa virkkaen:

— Odottakaa, Ohto ja sinä, käskyjäni täällä kotosalla.

Hän lähti takaisin omiin piispanhuoneisiinsa, joissa hänen oli tapana miettiä ja suunnitella hankkeitaan ja harjoittaa kirjallisia töitään, — enimmän aikansa hän muuten vietti linnueen seurassa suuressa arkituvassa ottaen osaa väkensä askareihin ja aterioihin. Hänen yksityisen työhuoneensa vieressä, jossa hänellä oli pieni rukouskappeli, oli toinen suurempi huone, jota hän sanoi kirjastokseen. Siellä oli pitkillä pöydillä suuria, paksuja, vitjoilla seiniin kiinnitettyjä, lautakantisia kirjoja, pyhimystaruja, tunnustuskirjoja ja muita katolisen kirkon pääkirjoja, jotka hän itse oli muualta, luostarista ja piispoilta lainaamistaan kappaleista itselleen kopioittanut, ja jotka olivat hänen aarteensa ja ylpeytensä. Sitä kopioimistyötä jatkoi lakkaamatta Tuomaan toimesta ja hänen kustannuksellaan kolme nuorta diakonia, joista yksi aina vuoron perään ääneensä harvakseen saneli jotakin pyhää kirjaa, toisten piirustaessa sanoja paperille. Siten niistä saatiin kaksi uutta kappaletta. Käryävät rasvalamput paloivat siitä syystä aamusta iltaan tässä huoneessa, jossa kalpeat nuorukaiset ilottomia päiviään viettivät, — ainakin piispan kotona ollessa kirjurit työskentelivät ahkerasti. Niinpä sieltä nytkin kuului tuota yhtämittaista yksitoikkoista sanelua ja hanhensulan hiljaista rapinaa karkeaa paperia vastaan, kun Tuomas viereisessä huoneessa työpöytänsä ääressä istui. Mutta hän nousi pian ja astui saliin kirjurien luo, jotka heti keskeyttivät työnsä ja nousivat kumartaen piispaa tervehtimään.

— Voitte hetkeksi panna syrjään kopiokirjanne, virkkoi tämä, — minulla on nyt teille muuta, kiireellisempää työtä. Valmistautukaa kirjoittamaan saneluni mukaan.

Mutta hän ei ryhtynyt heti sanelemaan, hän palasi vielä omaan työhuoneeseensa ja jäi siellä miettiväisenä yhteen kohti seisomaan, — hänen aivonsa tekivät työtä. Hän ajatteli rutosti ja terävästi, kaavaili varmoin piirtein aikeensa ja ohjelmansa tarkoiksi ja ulonti ne kauas eteenpäin, hän punnitsi kaikki yksityisseikatkin ankaralla ja kylmällä arvostelullaan, eikä hän sitten tehtyjä päätöksiään enää muuttanut. Niin hän oli nytkin ajatuksissaan jo vetänyt vastaisten toimiensa ääriviivat, ja hänellä oli selvillä, mitä hänen tuli tehdä, selvillä sekin, mitä hän aikoi kirjureilleen sanoa. Mutta sittenkin hän vielä viipyi, seisoen yhdessä kohdin työpöytänsä vieressä.

Oli siinä hänen laajassa suunnitelmassaan eräs pieni seikka, josta hän ei vielä ollut oikein varma... se kiusasi häntä. Hän kyllä saattoi käsittää ja todistaa, että se oli ehdoton välttämättömyys, jonka hän aikoi tehdä... hän ei saanut olla sitä tekemättä... mutta hän tunsi sittenkin sydämessään jotakin kalvavaa tunnetta, — hän epäili ja empi juuri nyt, jolloin hänen olisi pitänyt tarmolla toimia. Tuo epäilys oli ehkä kotoisin Pietari Kaukovallan varoittavista tutkimuksista ja hänen turhantarkasta herkkyydestään, — sellainen ei sovi miehelle, jonka täytyy suuria toimittaa... mutta miksi se häntä sitten painosti tuo epäilys, miksei hän voinut siitä vapautua...?

Tuomas repäisi itsensä vihdoin väkisin irti mietteistään, astui nopeasti pieneen rukouskopperoonsa ja laskeutui siellä polvilleen. Hänen täytyi päästä varmuuteen, saada siunaus toimilleen, ja sitä hän nyt jumalanäidiltä rukoili. Mutta hän tunsi itse, että hänen rukouksensa, joka lähti tapausten kiihoittamasta ja laajain suunnitelmain risteilemästä mielestä, ei ollut nyt kotoisin syvältä sydämestä, se oli ulkoinen ja kylmä, — hän ei yleensä täällä linnassaan, toimiensa keskellä, voinut antautua rukoukseensa niin välittömästi eikä hartaasti kuin erakkojen hiljaisessa majassa. Eikä hän sitä vahvistustakaan saanut, minkä siellä. Hänen huulensa vain kuiskailivat:

— Sinun vuoksesi, kirkon vuoksi sen teen, jos se itsekkyydeltä näyttääkin. Sinähän minua johdat, pyhä neitsyt, suo nytkin siunauksesi aikeilleni ja toimilleni...

Ja ikäänkuin velvollisuutensa täyttäneenä hän nousi, kokosi paperinsa ja astui päättäväisesti kirjurien huoneeseen, asettuen heitä vastapäätä pöydän ääreen sanelemaan kirjeitään. Nuoret papit odottivat syvässä äänettömyydessä, sulat valmiiksi teroitettuina.

Harvakseen ja selvästi Tuomas piispa saneli latinalaiset lauseensa, pitkät ja mutkalliset, saneli sana sanalta, kertaakaan hakaltamatta, sanaakaan muuttamatta. Enemmän hän viime vuosikymmeninä tosin oli työskennellyt miekalla kuin latinalaisin lauserakentein, mutta munkkien kieli taipui silti vielä notkeasti hänen suussaan, ja hänen ajatuksensa olivat selvät ja valmiiksi lauseiksi hiotut. Lause lauseelta kirjurit saivat hänelle lukea ääneen, mitä olivat kirjoittaneet.

Tämä ensimmäinen kirje, jota laadittiin näin useampia kappaleita, oli menevä piispoille, hengellisille ruhtinaille ja maallisille hallituksille kaikissa pohjoismaissa. Suomen piispa ilmoitti heille — ruotsalaisille, norjalaisille, tanskalaisille, saksalaisille ja riikalaisille —, että paavi oli kieltänyt kaiken kaupankäynnin pakanain ja Suuren Novgorodin kanssa ja vaati heitä tarkoin tätä kieltoa tottelemaan, kirkon vihan ja kirouksen uhalla. Ja kirjeen loppuun hän saneli vielä pienen lisäyksen, että tätä paavin toimenpidettä on pidettävä väliaikaisena, valmistavana, kunnes suurempi, kaikkien pohjoismaiden kristittyjen yhteinen yritys saadaan toimeen näiden pimeydessä vaeltavain pakanain liittämiseksi sen ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan, jota he nyt vielä vastustavat ja pilkkaavat. Tämän kirjeen valmistuttua Tuomas lähetti kirjureistaan kaksi pois lepäämään ja piti luonaan heistä ainoastaan vanhimman ja taitavimman, johon hän täydellisesti luotti. Ja tälle hän nyt rupesi sanelemaan Roomaan paaville menevää kirjettä.

Voimakkaasti ja räikein värein hän kuvasi siinä aluksi hämäläisten uusimman kapinan; hän kertoi, kuinka suuri ja sotaisa Karjalan heimo yllyttää jo kastettuja hämäläisiä alituisiin kapinoihin Rooman kirkkoa vastaan ja kuinka Suuren Novgorodin ylimykset, jotka ovat omistaneet paavin tunnustamattoman bysanttilaisen opin, kannattavat ja kiihoittavat näitä pakanoita, siten jos mahdollista tunkeakseen Rooman kirkon pois koko pohjoismaista ja valmistaakseen tilaa omain pappiensa käännytystyölle. Hän kuvasi Suomen kristityn seurakunnan hädän ja pulan äärettömän tukalaksi, kuvasi, kuinka vuosikymmeniä sitten käännytettyjä maakuntia oli noiden hyökkäysten johdosta palautettu taikka palaamaisillaan pakanuuteen ja kuinka siten, ellei tarmokkaaseen toimeen pian ryhdytä, vuosisataisen työn tulos ristin ja Rooman opin hyväksi Suomen laajassa maassa kohta on purettu. Oman tilansa, kirkon soturien ja pappien aseman, hän kuvasi — samaan tapaan kuin Belgerd äsken — miltei toivottomaksi, sotaväen riittämättömäksi, varat siintyviksi, linnan pakanain hätyyttämäksi. Tätä kirkolle häpeällistä taantumista ei enää voida ehkäistä muuten kuin yleisellä, suurella ristiretkellä, jolla vastarinnan ahjo olisi sammutettava. Jos mieli oikean opin säilyä näillä pohjoisilla rajoilla, on paavin kehoitettava pohjoismaiden kansoja ristiretkelle ja otettava se retki korkeaan suojelukseensa.

Siinä oli kirjeen ydin, ja sen hän oli tarmolla ja vakuuttavasti esittänyt. Mutta siihen piti nyt vielä tulla vähän lisää, ja hän viivähti hetkisen loppua mielessään muovaellessaan, — sanottava kyllä oli selvillä, mutta muoto nyt ensi kerran rasasi, ajatus ei kestänyt koossa. Mutta hän pakotti sen kokoon, ja tuskin kirjuri oli ehtinyt teroittaa sulkansa, kun Tuomas taas jatkoi ja entistä terävämmin ja kaikuvammin äänin saneli:

"Ja jotta tämä toimenpide pyhän kirkon hyväksi olisi kyllin tehokas ja hedelmällinen, on välttämätöntä, että tämän ristiretken johto uskotaan jollekin sellaiselle kirkon palvelijalle, joka tuntee nämä seudut ja niiden tarpeet ja jolla on voimaa ja alttiutta antautuakseen koko sielullaan tähän yritykseen. Se, joka tätä pyytää, Suomen piispa Tuomas, on halvin pyhän kirkon palvelijoista, mutta hän uskaltaa silti sielunsa koko hartaudella uskoa, että pyhä neitsyt tahtoisi antaa hänelle nöyrän ja alttiin mielen lisäksi tarpeellisen voiman ja tarmon, menestyksellisesti suorittaakseen tämän retken Rooman kirkon kunniaksi, laajennukseksi ja voitoksi, jos korkea istuin hänelle sen tärkeän tehtävän uskoisi."

Hän lopetti, antoi kirjurilleen merkin poistua ja jättäytyi yksin kirjettään lukemaan. Hänen mielensä, jonka pohjalla yhä oli piillyt hiljainen levottomuus, rauhoittui siitä rauhoittumistaan, ja kun hän oli lukenut kirjeensä, täyden tyytyväisyyden ilme hyytyi hänen kasvoilleen: hänet itsensäkin vakuutti tuo kirjeen tyyni varmuus ja sen vilpitön kirkon edun harrastus, siinä ei ole mitään liikaa, se on tekevä tehtävänsä Roomassa... Ja itse hän piirsi nimensä kirjeiden alle, laski ne kokoon, lukitsi ne piispansinetillään ja kätki nahkaisiin koteloihin.

Toiminnan aika oli nyt alkanut. Se oli alkanut vaikeammin ja verkkaisemmin kuin piispa oli ajatellut, mutta nyt toki Tuomas luuli hankkeilleen lujan pohjan laskeneensa. Päivä oli jo iltapuoleen kulunut, kun Tuomas näistä kirjetöistään herkesi ja taas reippaana astui suureen arkitupaan.

Siellä linnanväki hiljaa liikkui ja kuiskaili levottomana odottaen, mitähän tuo suuttunut piispa nyt aikoi ja mitä hän määräisi. Mutta hän oli nyt kokonaan toisen näköinen kuin äsken, iloisena hän astui Belgerdin luo. Tämän rinnalla seisoi siellä nyt solakka, kirkasotsainen, avokatseinen mies, noin viidenkolmatta ikäinen. Se oli Ohto, jonka piispa oli kutsunut puheilleen, ja hänen puoleensa nyt Tuomas ensiksi kääntyikin. Tuo nuori, pirteännäköinen mies oli syntyjään suomalainen ja oli kuin piispanlinnan ottolapsi. Hänen isoisänsä oli piispa Henrikki kastanut Kupittaalla, ja kastettu hänen isänsäkin oli, vaikka hän sitten, kun kirkon valta ja vaikutus heikkeni, oli unohtanut uuden uskonsa ja partioinut pakanain riveissä ja ristin vastustajana kaatunut. Mutta noina melskeisinä aikoina, jolloin hämäläiset sisämaasta hävittivät rannikkoseutuja ja kristityt soturit kasteestaan luopuneina ahdistelivat ja yleinen epävarmuus vallitsi maassa, silloin hänen äitinsä oli kerran paennut poikansa kera äsken rakennettuun piispanlinnaan ja hakenut sieltä turvaa. Sitä hän saikin ja sinne hän kuoli; mutta poika oli linnassa kasvanut ja ylennyt, sen ajatustapoihin tottunut ja sen ilmakehästä vaikutelmansa imenyt. Siten hän ei koskaan ollut tullut käsittäneeksi, että hän taisteli omaa heimoaan, isänsä surmaajia vastaan, — usko yksin ystävät ja viholliset sekä yhdisti että erotti, muita siteitä ei tunnettu. Linnassa Ohto oli elänyt huovien seurassa, hoitanut sotahepoja, kuullut aseiden kalsketta, ja siten pienuudestaan pitäen sotaisiin harrastuksiin tottunut ja mieltynyt. Mutta hän oli kasvanut myöskin itse piispan silmien edessä ja pappien opastuksessa ja saanut heidän toimestaan oppia yhtä ja toista muutakin. Monilla retkillä Ohto oli ollut Tuomaan mukana, joka nuorukaiseen oli erityisesti mieltynyt ja hänestä vastaista linnansa päällikköä valmisti. Jo aivan nuorena Ohto oli siten käynyt Vironkin maalla, kun Tuomas sinne lähetti ratsuväkeä silloin hädässä olevain miekan ritarien avuksi, ja siellä hän oli saanut oppia ritaritapoja ja vieraita kieliä sekä maailmaa vähän avarammalti tuntemaan, — siksi Tuomas pani häneen sitä suuremman arvon.

Häneen juuri kiinnitti toimistaan innostunut piispa nytkin ensiksi silmänsä tupaan astuessaan ja lausui:

— En laskenut sinua, Ohto, tänään hämäläisiä vastaan partioimaan. Tahdotko sen sijaan lähteä paljon pitemmälle ja vaikeammalle retkelle?

— Minne vain käskette, isä, vastasi nuorukainen hilpeästi.

— Sen tiedän. Mutta minä lähetän sinut nyt yksin pitkälle matkalle, jossa voi olla paljonkin vaaroja ja esteitä, mutta jonka sittenkin täytyy onnistua, kuuletko, täytyy.

— Parastani koettaa tahdon, nuorukainen lausui edelleen säikähtymättä.

— Sinun täytyy matkustaa Roomaan asti, — oletko heti valmis satulaan nousemaan?

Empimättä vastasi Ohto:

— Olen.

Mutta samassa hän punastui, laski alas katseensa ja lisäsi ujosti:

— Hetken kumminkin pyytäisin... jäähyväisiä varten.

Piispa hymähti ystävällisesti. Hän muisti tuon yksin iloisesti laulavan naisen, jonka hän linnaan tullessaan aamulla oli taipaleella tavannut. Ja hän taputti Ohtoa olalle vastaten hyväntahtoisesti:

— Sen saat, käy nuorikkoasi syleilemässä. Kuinka kauan olet jo ollut naimisissa?

— Kolme viikkoa vasta, isä.

— Ja senkin ajan enimmäkseen partioretkillä, — niin, levotonta se on sotamiehen rakkauskin. Mutta jos tämän retken nyt onnellisesti suoritat, hankin sulle oman talon, jossa sitten voit pitempiä loma-aikoja rauhallisemmin viettää. No niin, kiirehdi nyt naisesi luo! — Näin tuttavalliseen tapaan keskusteli piispa väliin hyvällä tuulella ollessaan miestensä kanssa, ja siksi he hänestä hänen tuimuudestaan huolimatta pitivätkin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän oli taas vakava ja käskevä lausuessaan tuvasta rientävälle Ohdolle: — Joudu sitten luokseni, niin saat lähemmät määräykset.

Nuoren ratsumiehen piti viedä tuo äsken laadittu kirje pyhälle isälle, ja matkallaan Roomaan hänen tuli jättää toisetkin kirjeet määräpaikkaansa. Mutta vastauksen Roomasta saatuaan hänen piti heti lähteä kotimatkalle ja mitä kiireimmin rientää takaisin Tuomaan luo, poikkeamatta mihinkään, viipymättä missään. Laukussaan olevia kirjeitä hänen tuli vaalia kuin silmäteräänsä ja niistä hengellään vastata. Tarpeelliset suositukset ja matkatarpeet hän sai mukaansa ja vihityn miekan vyölleen, — se oli hänen siunauksensa.

Ennen iltaa nuorukainen istui jo satulassa. Tuomas oli, viimeiset ohjeet hänelle annettuaan, noussut linnan torniin, yhäti hautoen mielessään suuria tuumiaan. Sitä tehdessään hän katseli tuon tärkeän airuensa lähtöä. Ohto oli jo portin ulkopuolella, laskusillan luona, istui satulassa valmiina karauttamaan pitkälle retkelleen. Mutta vielä ei ratsu päässyt ravaamaan, sen ohjaksia piteli hento naiskäsi, ja toinen käsi kurottui kaivaten ja kaihoisasti nuorukaista kohden. Piispa tunsi tuon nuoren naisen, jota hän aamulla oli puhutellut; nyt katseli hän kauan tuota hoikkaista, ratsastajan puoleen kurottuvaa olentoa, ja hän saattoi selvästi nähdä nuo ylöspäin suuntautuneet suuret silmät, jotka eivät ratsastajasta hetkeksikään hievahtaneet. Niissä näytti palavan niin sanomattoman syvää tunnetta ja alttiutta, niistä hehkui sellainen kiihko ja voima, että Tuomas sitä melkein kadehtien katseli... Siinä on puhtainta hartautta, — onkohan sillä vertoja...? Tuomas muisti, kuinka hän kirjeessään paaville oli kehunut omaa lämpöään ja hartauttaan kirkkoa kohtaan, mutta oliko se noin voimakasta, noin puhdasta, — oliko se edes todella vilpitöntä? — Oli, tunsihan hän sitä rinnassaan, rakkautta se oli sekin, palava rakkaus hänen toimiaan kannusti, eikä mikään muu... Mikä olisi niin sytyttänyt hänen intohimonsa, hänen vihansa, hänen toimintahalunsa, ellei tulinen rakkaus ristiä kohtaan, jota hän oli pantu palvelemaan. Se oli samaa, syvää tunnetta, joka tuon nuoren naisenkin silmissä säteili — niin hän itselleen todisti...

Mutta hänen sitä ääneti miettiessä nuori ratsastaja oli jo hellävaroen, mutta puoleksi väkisin, irroittautunut pitelijänsä kahleista, ajanut laskusillan yli ja nyökytti nyt sieltä vielä päätään jäähyväisiksi. Kaipausta kertoivat hänenkin nuoret kasvonsa, ja vaikea hänen nyt näytti olevan painaa kannuksia ratsunsa kylkeen. Mutta yksin jäi nainen sillalle seisomaan, katsellen loittonevaa ratsastajaa, joka pian metsän kätköön hupeni. Ja kun hän vihdoin käänsi katseensa pois autiolta tieltä, näki sen taas Tuomas, ja taas hän sitä melkein säikähti. Sillä niin puhdasta ja niin syvää intohimoa paloi tuossa kaipauksen katseessa, että hänen sittenkin täytyi itselleen tunnustaa: ei, sellaista ei hänen oma hartautensa ole, tuollainen voima voisi hänet voittaa...

Yksinäinen nainen lähti verkkaisin askelin, pää alaspäin vaipuneena, kävelemään kylään päin, isänsä kotiin. Mutta linnan tornissa seisoi kookas vanhus vielä kauan tähystellen kohti kaukaista taivaanrantaa, jossa luminen aavikko vähitellen rupesi tummenemaan kevätpäivän vienosti hämärtyessä.

Äänettömiä käräjiä hän kävi siellä itsensä kanssa, koettaen tutkia, mikä oli syynä hivuttavaan epäilykseen, joka nyt eri muodoin yhä uudelleen syntyi hänen mielessään. Mitä hänen aikeissaan ja pyrinnöissään oli sellaista, mikä ei ollut vilpitöntä ja puhdasta ja mikä häiritsi hänen mielensä hartauden? Sitäkö hän epäili itsekkyydeksi, että hän itseään oli paaville ristiretken johtajaksi suositellut, — ei, se oli välttämättömyys, se oli koko hänen hankkeittensa ydin ja side, ilman sitä koko yritys oli väljillä vesillä, turha... Vai huolettiko häntä se, että hän oli paaville liioitellut, — ei, sillä kirkon hyväksi hän sen oli tehnyt, ristin istutusten vahvistamiseksi... Tarkoittivathan kaikki hänen ajatuksensa ja toimensa kirkon etua...

Tuomas rupesi vihdoin laskeutumaan alas tornista. Ehkä hän oli väsynyt... uneton oli ollut viime yö, uuvuttavia päivän mielenliikutukset... virkistävä uni kai oli rauhoittava hänen mielensä... Mutta tornista ulos tullessaan ja lähtiessään pihan yli omiin huoneisiinsa nukkumaan hän pysähtyi... Ei, lepoa hän ei tarvinnut, ei vuodetta, se tuntui hänestä vastenmieliseltä, ei uneen tuuditusta... Työtä, ponnistuksia hän tarvitsi, sitä hänen levoton verensä ikävöi, hänen toiminnanhalunsa täytyi saada purkautua esiin, hänen täytyi päästä lämpenemään, hiostumaan, rasittumaan, täytyi saada ratsastaa, komentaa, huutaa ja väsyä, — sitten iän kyllä tunsi mielensä tyytyväiseksi. Pois vetelä heikkous ja joutavat epäilykset, ne ovat taakkana toiminnan miehellä...!

Hän oli pysähtynyt keskelle pihaa ja seisoi siinä tuokion. Sitten hän käveli tallirakennuksen edustalle, jossa huovit laittoivat ilta-apetta hevosilleen, ja komensi heidät äkkiä kovalla äänellä ulos sekä käski heidän valmistautua ratsastuskuntoon. Itse hän meni talliin omaa ratsuaan satuloimaan.

— Jää sinä, Belgerd, tällä kertaa kotiin linnaa vartioimaan, hän lausui ulos rientäneelle huovien päällikölle, — minä lähden miesten kanssa hämäläisiä vastaan. Tahdon itse tavata kapinoitsijat.

Linnanvanhin hämmästyi ja kysyi:

— Nytkö yötä vasten?

— Mitäpä sillä on väliä, ehkä tapaamme vielä kapinoitsijat makaamassa. Väleen vain ratsaille, miehet!

Kohta järjestyi linnanpihalle puolensataa haarniskoitua huovia, ja Tuomas ratsasti riviltä riville tarkastaen joukkonsa. Siinä oli kaikenlaista kansallisuutta, ruotsalaisia, saksalaisia, suomalaisia sekaisin, — ne oli Tuomas kaikista ilmansuunnista linnueeseensa palkannut, valinnut vain parhaita sotureita. Heitä ei yhdistänyt toisiinsa muu kuin yhteinen kunnioitus ja rakkaus isäntäänsä, voimakasta sotilaspiispaa, ja hänen linnanvanhintaan kohtaan. Mutta mielihyvin Tuomas tuota joukkoaan katseli: se oli kelpo väkeä, siinä vallitsi luja kuri ja hyvä järjestys, ja jokainen totteli sokeasti ja empimättä päällikkönsä käskyä. Kilpaillen siitä, kuka mukaan pääsisi, miehet kiirehtivät nytkin öiselle retkelle, iloisina saadessaan seurata tuota voimakasta johtajaansa, joka kookkaana siinä istui, piispan viitassa, mutta soturin miekka vyöllään, rotevan ratsunsa selässä.

— Portti auki! komensi Tuomas ja ratsasti joukkonsa etunenässä ulos aavikolle, kääntäen hevosensa sisämaahan vievälle tielle.