Heleänä ja kirkkaana kajahtaa talvi-illan tyyneyteen saarnaajaveljesten majasta iltakellon rauhallinen ääni. Hengähtämättä sitä kuuntelee laaja, lumipeitteinen metsä, jonka korkeiden petäjäin latvoihin tuo sointuva soitto vähitellen vaimenee ja sammuu. Metsäntakaiseen tasankoon, joen partaalle, ulontuu ainoastaan hyminänä kaukainen kaiku.

Mutta kun soitto paaluaidan sisäpuolella harvenee ja kuolee pois, silloin aukenee toisista rakennuksista erillään olevan korkeamman suojan ovi ja siitä astuu ulos kymmenkunta pitkiin, harmaisiin vaippoihin pukeutunutta miestä. He pysähtyvät kukin vielä tuokioksi lumiselle pihalle, kääntyvät kirkkoon päin, josta juuri ovat tulleet, ja kumartuvat vielä kerran sen harjalle nostetun ristin edessä. Sitten he verkalleen, hiljaisin askelin kulkevat peräkkäin kinoksien väliin luotua käytävää pitkin pitempään, matalampaan hirsirakennukseen ja hupenevat sen vinkuvilla vitsasaranoilla kääntyvästä uksesta sisään.

Mutta toisten jäljessä astuu iltamessun päätyttyä kirkosta pieni, hintelo mies, jonka väljä vaippa kävellessä kinosta laahustaa. Häntä odottaa käytävän suulla muita pitempi, näöltään muita vanhempikin mies. Tämä virkkaa viimeksi tulijalle:

— Tule vielä hetkeksi koppiini, Pietari.

Iltarukouksen suoritettuaan pienen erakkomajan eläjät laskeutuvat levolle tupaan, aidoitettuihin, yksinäisiin koppeihinsa. Mutta rakennuksen toisessa päässä olevassa huoneessa palaa saviastiassa vielä kauan käryävä hylkeenrasva valaisten hämärästi tuon pienen, muista syrjässä olevan erakkohuoneen, jonka toisella seinällä on makuulavitsa ja toisella pöytä, jolla suuri kirja on levällään. Mutta huoneen perällä on pimennossa seinään kiinnitetty Neitsyt Maarian karkeatekoinen puukuva, jonka kasvot ovat valkoisiksi ja silmät sinisiksi maalatut.

— Huomennako siis lähdet takaisin maailmaan? virkkaa piisin pankolle istahtaen pienempi, hento mies, Pietariksi mainittu. Hänen kasvonsa ovat kapeat ja laihat, silmät palavat kuin syvissä kuopissa ja ääni, kirkas kuin hopea, heläjää hartautta ja lämpöä. Tutkivasti, kaihomielen sekaisella hellyydellä hän katselee tuota kookkaampaa miestä, joka on vuodelaudalle istahtanut.

— Elämä kutsuu minua taas taisteluihinsa, vastaa tämä. — Seurakunta tarvitsee kaitsijansa ja kalpansa.

Hän on roteva mies, kookas, harteva; jokainen piirre, jokainen liike kertoo tarmoa ja voimaa. Silmät ovat harmaat ja terävät kuin teräksiset, ja nenälläkin on kotkan käyrä, iskevä muoto. Iho on mustapintainen, posket ja leuan peittää karkea parransänki, joka on musta niinkuin tukkakin; ainoastaan siellä täällä näkyvä harmaa kajastus tekee tuon pystyn pään vielä arvokkaammaksi. Ääretöntä intohimoa ja taittumatonta tahdonlujuutta näyttävät nuo luisevat kasvot sisältävän ja samoin koko vartalokin, joka on suora ja jäntevä ja jonka koko asennosta kuvastuu päättäväisyyttä ja ydintä. Hän on jo vanha mies, mutta selvästi näkee, että hänessä on vielä heikontumatonta miehuutta ja toimintavoimaa.

Se on Suomen piispa Tuomas.

— Sinä olet nyt ruumiillisesti paastonnut ja sielusi ravinnut, virkkaa taas nuorempi mies tyynesti, mutta hiukan epäilystäkin väreilee samalla hänen äänessään. Tämä mies, Pietari, Pietari Kaukovalta, on Tuomas piispan ystävä ja avustaja suomalaisten pakanain käännyttämisessä. Hän on Tuomaan rakennuttaman erakkomajan, vielä vihkimättömän harmaidenveljesten luostarin idun päämies, ja hänen luonaan, täällä saarnaajaveljesten hiljaisessa seurassa, piispa on nyt muutamia viikkoja syrjässä maailmasta levännyt monista maallisista toimistaan, viettäen rukouksissa ja hartaudenharjoituksissa munkin elämää.

— Paljon ei anna velvollisuuteni aikaa minulle uhrata oman sieluni hoitamiseen, — vastaa Tuomas melkein huoahtaen, — se ei salli minun, niinkuin teidän, antautua siihen kokonaan, kaikkine ajatuksineni. Mutta minulle on kumminkin tarpeellista taistelujeni lomissa edes hetken näin hiljaisuudessa ja nöyryydessä valmistautua suuriin tehtäviin ja rukoilla sisällistä rauhaa ja puhdistusta.

Hän risti kätensä nöyrästi, melkein surullisesti. Mutta Pietari kyseli yhä:

— Nyt olet siis taas sieluusi täyden rauhan saanut ja puhdistautunut alkavia toimiasi varten?

Hänen äänessään oli aina vain jotakin tutkivaa, jotakin epäselvää, hän ikäänkuin väkisin tahtoi kaivaa esiin ystävänsä sisimpiä sielunväreitä. Lavitsalla istuva kookas mies nojasi hetkeksi kasvojaan kämmeniinsä, ikäänkuin punniten ja taistellen. Ja entistä hiljaisempi, säveämpi oli hänen äänensä, kun hän virkkoi:

— Täyden rauhan, — niin, täyden varmuuden. — Hetken vaiettuaan hän jatkoi vilkkaammin: — En tiedä, ymmärrätkö minua oikein. Minuthan on asetettu aina taistelevan, yhä edemmäs laajentuvan ja aseissa lakkaamatta olevan kirkon päämieheksi tässä maassa. Minun täytyy aina vain sotia, hyökätä, voittaa ja kukistaa, minä en saa ajatella rauhaa ympäristössäni enkä pysyvää sisällistäkään rauhaa, se häiriytyy toimissani myötään. Ajatusteni ja toimieni täytyy herkeämättä tarkoittaa sitä, miten parhaiten edistän ja palvelen korkeata kirkkoa, miten hyödytän Rooman pyhää istuinta ja laajennan hänen katolisen valtakuntansa mahtia maailmassa — en saa paeta ristiriitoja, joita siinä sivussa voi sielussani syntyä. Mutta jos pyrkimyksissäni saavutan varmuuden ja voiton, niin onhan se samalla sielunikin rauha ja voitto. Ymmärrätkö: yksityinen onneni ja rauhani saa väistyä korkean kutsumukseni tieltä.

Pietari hymähti ystävällisesti.

— Minä ymmärrän mitä tarkoitat. Kun onnistut suunnitelmissasi ja aseellisissa yrityksissäsi, kun vain laajennat kirkon valtaa ja mahtavuutta, silloin on sielusikin sopusoinnussa, — sen täytyy niin olla?

— Niin, juuri niin, mitä muuta minulta vaadit, Pietari? Silloinhan tiedän itseni äitijumalalle otolliseksi. Katso, mitä taisteluillani ja ponnistuksillani jo olen pyhän kirkon aseena ja sen hyväksi saanut aikaan. Pimeimmässä pakanuudessa vaeltanut kansa on nyt kahdessakymmenessä vuodessa taipunut tunnustamaan ristiä ja kirkon valtaa, — sellaista alttiutta kirkko minulta vaatii, siten se käskee minun korkeinta palvella — eikö niin?

Taas oli Pietari käynyt vakavakatseiseksi.

— Niin, jos aina voit olla täysin vakuuttunut siitä, että noudatat korkeimman tahtoa etkä koskaan omaasi.

Tuomas innostui.

— Minun täytyy olla, muutenhan en voisi toimia mitään. Ja kuinka siunaisi Jumala työni, ellei se olisi hänen tahtonsa mukaista. Nyt, katso tuloksia, katso nuorta, kukoistavaa, myötäänsä laajenevaa kirkkoamme...

Innostuksissaan piispa oli noussut vuoteeltaan ja käveli huoneessa edestakaisin. Mutta hänen silmänsä kohtasivat jälleen Pietarin katseen ja hän pysähtyi, ja hänen äänensä vaipui taas hiljaisemmaksi, kun hän jatkoi:

— Itselleni en sitä kunniaksi lue, olenhan vain halpa ase. Mutta itsehän olet vaikuttanut mukana näinä vuosina ja tiedät, millainen kirkon kasvitarha oli tässä jäisessä maassa, kun Rooman isä minut kaukaisesta kotimaastani ohjasi pohjolaan ja vihdoin lähetti minut tänne Suomeen istutuksiaan hoitamaan. Kristinusko oli istutettu tänne, mutta minkä verran se oli juurtunut ja versonut? Olet itse minulle monesti kertonut, kuinka täällä kävi Henrikki piispan kuoleman jälkeen. Pakanat olivat kastetut uuteen uskoon, mutta se usko ei heissä kestänyt, miekka herposi hoitajan kädestä, kastetut pesivät pois vesikasteensa, kaatoivat ristit ja kohottivat uuteen kunniaan vanhat uhrikarsikkonsa. Ennen pitkää koko taimitarha oli kuihtunut pois, ja sen viimeisiä istutuksia pakanat kiskoivat väkivoimin irti maasta. Täällä oli silloinkin olevinaan piispoja ja pappeja, mutta mitä he toimittivat? Yhden piispan pakanalliset karjalaiset merirosvot veivät vankina mukaansa ja toisen aikana nuo muka käännytetyt suomalaiset purjehtivat meren yli Ruotsiin, mistä heille uusi oppi oli tuotu, polttivat siellä kylät ja kaupungit, tappoivat Upsalan piispan, tahtoivat kitkeä ristin pois sieltäkin. Sellainen oli Suomen kristitty seurakunta, sellaisessa kunnossa kirkon valta tässä maassa, eikä kukaan enää tahtonut lähteä tänne ristiä saarnaamaan. Silloin valitsi pyhä isä minut, munkin halvoista halvimman, tämän seurakunnan paimeneksi, ja käski minun juurruttaa ristin syvemmälle maahan, käski käännyttyä koko tämän kansan. Sitä olen nyt koettanut tehdä, se on korkea kutsumukseni, ja sitä on menestyksellä siunattu. Sillä missä ovat nyt pakanain uhrilehdot? Kirkkoja niiden tiloilla kohoaa ja ristejä, joita käännytetty kansa nöyränä kumartaa, eikä kukaan enää täällä rannikolla eikä Hämeen kansan joukossa uskalla olla ristin oppia tunnustamatta.

Tuomas oli näin viitannut pitkän toimintansa tuloksiin osoittaakseen, että hän töissään ja riennoissaan oli totellut korkeinta tahtoa. Mutta Pietari ei voinut seurata hänen innostustaan. Hän virkkoi hiljaa huoahtaen:

— Se on totta, Tuomas, kukaan ei uskalla. Sinun kätesi on kova, miekkasi terävä.

— Sen täytyy niin olla. Syvältä täytyy miekan purra, että se ajaa pelkoa käännytettyihin.

— Pelkoa, Pietari matki, — pelkoa, mutta ei luottamusta. Tämä kansa ei rakasta sinua enemmän kuin edeltäjiäsikään, eikä levittämääsi uskoa — sillä miekalla levitetty oppi ei ole rauhan oppia, sitä kansa ehkä pelkää, mutta varmasti se sitä vihaa.

Nyt Tuomas vuorostaan hymähti, varmana, melkein ilkkuvana. Sillä Pietari kosketteli taas tuota samaa kysymystä, josta he niin usein olivat väitelleet ja jossa Tuomas aina oli päässyt voitolle. Hän oli näet todistanut päivän selväksi, että pakotta ei pakanoita koskaan saada ristiin suostumaan ja että hänen edeltäjäinsä puute ja virhe oli ollut juuri se, että heillä ei ollut tarpeellista, pysyvää aseellista voimaa tukemassa käännytystyötään. Hän ei nyt siitä ryhtynyt väittelemään, virkkoi vain varmana:

— Tämä kansa ei nyt enää uskalla vihatakaan, se tottelee vain ja taipuu ja tottuu tottelevaisuuteensa, kun sitä näin rautakourin pidellään. Jyhkeä linnani Räntämäellä ja sen haarniskoihin puetut ratsumiehet tukahduttavat kyllä kaiken vastahakoisuuden, jos sitä jossakin näkyy, ja vihankin, jos sitä rupeaa kytemään. Miekalla täytyy tie raivata, sitä saat sitten sinä ja harmaat veljemme kulkea ja valloitella vähitellen sydämiä, — sitä vartenhan olemme tämän pienen veljeskunnan perustaneet tänne erämaahan ja kasvattaneet täällä maan omia poikia saarnamiehiksi.

Pietari istui ääneti tuijottaen lattiaan. Mutta Tuomas tahtoi saada hänet kerrankin oikein vakuuttumaan ja jatkoi sen vuoksi vielä:

— Ei, Pietari, älä koeta kylvää epäilystä työhöni, se vain heikentäisi tarmoni, ja sitä kirkko tarvitsee. Sillä vastahan olemme alulla. En halveksi sinun osuuttasi tässä käännytystyössä, mutta sen tuloksia emme nyt ehdi ruveta odottamaan; aikamme on lyhyt ja työtä on paljon. Minä kuljen sen vuoksi edellä ja raivaan raakaa erämaata, kaadan kasken, jota sinun sitten on viljeltävä, — tule sinä lempeä mies jäljessä, kylvin vakka käsivarrella, täydennä, syvennä työni.

Ja lauhkeampana nyt pieni, teräväkatseinen mies kääntyikin piispaan päin:

— Niin, tunnenhan jyrkän suunnitelmasi; ja jos et sinä tunnekaan, kuinka vaikeaa on voittaa sydämiä ristin puolelle silloin, kun risti on pystytetty verellä kostutettuun maahan, niin samaahan työmme sittenkin tarkoittaa, — kirkon olkoon kunnia, jos epäilykseni ovat turhat. — Nyt lähdet siis taas pukeutumaan sotisopaan?

Tuomas, joka oli astellut edes takaisin pienen koppinsa permannolla, istahti taas laverilleen ja virkkoi:

— Kevät joutuu, toiminnan aika on jälleen käsissä. Ja nyt minulla on paljon suoritettavana; vanhuus lähestyy, täytyy joutua, muuten se tapaa minut kesken töitteni, kutsumukseni täyttämiseen on vielä paljon matkaa. Kirkon valta on nyt tosin täällä Suomen rannikolla luja ja koko Hämekin sitä jo tottelee, joskin vastahakoisesti. Mutta Karjala, — se tekee työmme täällä aina epävarmaksi, sen levottomat pojat ovat sotaisia ja hurjia. Se on nyt lannistettava sekin, risti on juurrutettava sinne, — tämä tehtävä se minua nyt kiirehtii.

Pietari istui ja kuunteli värähtämättömin kasvoin ja virkkoi miltei välinpitämättömästi:

— Laajat ovat hankkeesi, Tuomas.

— Eivät ne saa rajoittua vielä siihenkään, Karjala ei vielä mittaani täytä. Sillä pakanuutta on vielä Karjalankin takana, Rooman kirkolla on siellä pahimmat ja vaarallisimmat vastustajansa, — kauemmin en saa nyt luonanne viipyä. Mutta minä tarvitsen ehkä pian sinutkin ja koko veljeskunnan avukseni muualla kuin täällä, — siksi sinut pyysinkin puheilleni. Kiirehdi työtäsi tämän kansan keskuudessa mikäli voit, kylvä mitä ehdit, suuremmat toimet meitä odottavat toisaalla. Me emme saa levätä ennen kuin koko tämä pohjoinen maailma lumisen asutuksensa viimeisiä ääriä myöten on saatu ristiä ja Rooman kirkkoa tunnustamaan.

Tämä tuumien uhitteleva laajuus ei näyttänyt Pietaria miellyttävän. Hän kysyi terävästi:

— Silloinko vasta kunnianhimosi on tyydytetty?

Tuomas hytkähti tuota terävää kysymystä.

— Enhän hae omaa kunniaani, vastasi hän, — ainoastaan kirkon kunniaa ja mahtavuutta, sehän minut käskee toimimaan. Rooman isän ja hänen istuimensa hyväksi on kaikki tehtävä, itselleni en pyydä mitään!

Pietari nousi nyt uunin pankolta, jossa hän liikahtamatta oli istunut, ja vielä entistä syvempi tuli näytti hänen silmissään palavan. Hän astui suoraan Tuomaan eteen, laski molemmat käsivartensa hänen hartioilleen ja katsoi häntä hartaasti, melkein hellästi silmiin.

— Onko se niin, hän lausui verkalleen. — Oletko siitä itse aivan varma?

— Epäiletkö sitäkin, Pietari? kysyi Tuomas loukkaantuneena.

Pietari ei vastannut kysymykseen suoraan.

— Sinusta paisuu sitä mahtavampi kirkkoruhtinas, kuta mahtavammaksi kirkon vallan täällä laajennat, hän virkkoi vakavasti. — Sinä hallitset nyt jo valloittamiasi maita ja kansoja itsevaltiaana ruhtinaana, kuuntelematta ketään, tottelematta ketään muuta kuin Rooman paavia; sinä olet yksinvaltias tässä maassa.

— Rooman isän puolesta, ehätti Tuomas vastaamaan. — Se on totta. Ketä muuta minun täällä olisi toteltava?

Pietarin ei tarvinnut laajemmin ruveta selittämään, miten Suomen kirkon asema oli muuttunut ja käynyt aivan itsenäiseksi sen jälkeen kuin Tuomas oli piispaksi nimitetty. Hän vain lyhyesti siihen viittasi:

— Eerikki kuningas, hän, joka tänne ensiksi ristinopin toi, hän oli Ruotsin kuningas.

— Niin oli, Ruotsin kuningas. — Vilkastuen Tuomas puuttui taas puheeseen. — Mutta jaksoivatko Eerikin jälkeiset Ruotsin kuninkaat täällä pysyttää ristin oppia ja Rooman kirkon arvoa? Eivät. Se kukistui, se Eerikin työ, mutta minun ei ole lupa omaa työtäni samoille jäljille jättää. Nuo Ruotsin kilpailevat ruhtinaat taistelevat siellä keskenään, vaanien toistensa valtaa ja vuodattaen toistensa verta, — kirkko on heikko ja avuton heidän omassakin valtakunnassaan. Heillä ei ole voimaa eikä halua hoitaa tätä merentakaista kirkon taimitarhaa. Meidän täytyy sen vuoksi luoda tänne pysyväisempi, vankempi valta, ja kenetpä me sen yliherraksi tunnustaisimme, ellemme Rooman mahtavaa isää. Hänelle minä täällä vallan luon ja hänelle sen myöskin säilytän.

— Ja itse sitä hänen nimessään hallitset?

— Olenhan hänen uskottu aseensa. Jos pyhä isä tahtoisi minua käyttää aseenaan ainoan autuaaksitekevän uskon levittämisessä vaikkapa samalla tavalla kuin piispa Albertia, joka Riiassa perusti ristin puolesta taistelevan veljeskunnan, olen antautuva hänen välikappaleekseen viimeiseen hengenvetooni asti, — en saa kieltäytyä mistään! Mutta mitään niin suurta en toki usko voivani toimittaa. Ja vaikkapa voisinkin, niin itse tahdon vaipua vähäpätöisyyteeni, olla pelkkä harmaaveli, niinkuin olin ennen piispaksi tulemistani, — kunhan vain kirkon valta vahvistuu ja sen kunnia ja mahti ulotetaan kaikkiin maailman ääriin. Ei, Pietari, en pyydä itselleni palkaksi muuta kuin hamppuköyden, millä vyötän kerjäläisvaippani, — kun pyhä neitsyt käskee, sidon sen heti vyölleni ja luovun kaikesta, kaikesta!

Pieni munkki seisoi yhä rotevan piispan edessä pidellen käsiään hänen hartioillaan, jotka, vaikka piispa istui, ulottuivat miltei hänen matalan rintansa kohdalle. Hän oli terävästi ja tutkivasti, kuin ankara rippi-isä ainakin, katsonut Tuomaan puhuessa häntä silmiin, oli koettanut tutkia hänen salaisimmat ajatuksensa, tunkeutua hänen sydämensä sisimpään pohjaan. Ja värähtämätöntä vilpittömyyttä ja vakavuutta hän oli luullut lukevansa niistä kasvoista, joita hän näin tähysti. Silloin hänen syvällä kiiluvat silmänsä riemusta kirkastuivat, ja ikäänkuin siunaten hän juhlallisesti lausui:

— Siis mene täältä rauhan majasta takaisin maailmaan, riennä suuriin toimiisi ja vie täältä sielussasi sisällinen rauha mukanasi. Tee työtäsi omalla alallasi, koska uskosi ja vakaumuksesi on niin luja, me kiertävinä saarnaajina sitä hiljaisuudessa parsimme, yhteinenhän päämäärämme on. Mutta palatkaamme vaikeilta retkiltämme aina tänne saamaan vahvistusta ja rohkeutta, palaa sinäkin, jos maailmalla rauhasi särkyisi, tänne rukoilemaan Neitsyt Maarialta nöyrää mieltä ja sielullesi eheyttä.

Hento, teräväkatseinen mies kokosi harmaan vaippansa liepeet ja lähti, vielä jäähyväisiksi piispalle päätään nyökäyttäen. Yö olikin jo kulunut myöhäiseksi. Äänetöntä oli kaikki, tyynen talviyön rauha peitti sankan, jylhän metsän ja sen keskessä piiloilevan pienen erakkojen majan. Rauha, täydellinen rauha täytti vanhan piispankin mielen hänen istuessaan siinä nyt yksin kovalla laverillaan, yhä vielä äskeisen keskustelun synnyttämän, varman ja sopusointuisen mielialan vallassa. Hän oli nyt valmistanut itsensä, nyt oli toiminta taas alkava. Vuosittain oli hänellä tapana tulla paaston aikana muutamiksi viikoiksi vanhaa, rakasta munkkielämää viettämään siihen pieneen luostarintapaiseen laitokseen, jonka hän oli perustanut metsään lähelle Aurajoen suuta. Oli niin virkistävää saada sotamelskeistä ja hallintohuolista syrjässä viettää hetkinen itseään varten, syventyä asioihin, miettiä, lukea rauhassa pyhiä kirjoja ja harjoittaa hartautta, sitten sitä vahvistuneempana ja tarmokkaampana taas töihin puuttuakseen. Ja hän tunsikin nyt taas, kun se lepoaika oli mennyt, uutta varmuutta, jäntevyyttä ja turvallisuutta mielessään, — hän sitä tarvitsikin, sillä koko hänen tarmoaan nyt kysyttiin.

Hetken vielä istuttuaan pöydän edessä, suurta kirjaansa lukien, Tuomas nousi, polvistui jumalanäidin kuvan eteen ja rukoili siinä kauan. Hän tahtoi paljastaa pyhälle neitsyelle sydämensä ja sen sisäiset aikomukset ja tarkoitukset, esittää, kuinka ne tarkoittivat yksinomaan Jumalan valtakuntaa ja sen kunniaa ja suuruutta, ja hän rukoili niille entistä kannatusta ja siunausta. Valtoimenaan, kaikkine tuumineen ja tunteineen tahtoi hän heittäytyä äitijumalan helmaan. Ja vahvistuneena, levollisena hän nousi ja meni laverilleen maata. Kohta hän nukkuikin.

Unessa hänen mielikuvansa yhä kävivät samaan suuntaan kuin valvoessa: kirkon vallan laajentuminen pohjolassa, Karjalan sotaisen heimon kukistaminen, ristin pystyttäminen lumisten tunturien äärimmäiselle harjalle — ne tuumat hänen mielessään yhä nukkuessakin kiertelivät. Ja hän oli istuvinaan korskean, mustan ratsunsa selässä johtaen sotajoukkoaan Pohjan pakanoita vastaan. Maltitonna hän itse ajoi edellä pitkin lumen peittämää kangasta, tuskitellen, että toiset häntä niin hitaasti seurasivat; eihän tällä tavoin koskaan ehditä päämaaliin, niin hän valitteli, ja ajoi yksin edelle. Pietari Kaukovalta häntä vielä seurasi, mutta hänkin tapansa mukaan hakaltaen ja epäillen ja varoittaen... ja jo jättäytyy hänkin jäljelle. Mutta Tuomas ajaa edelleen yksin yhä pimenevää pohjolaa kohden; hänen täytyy ehtiä sen sydämeen, hänen täytyy nousta sen valtaistuimelle...

Jo aukenee sakean, pimeän metsän keskestä ihana, vihanta, lämmin lakeikko, ja sen takalistolla on kukkia ja köynnöksiä kasvavalla mäellä komea, valoisa linna, jonka harja pilviä hipoo. Sinne hän suoraan ajaa, ja sen edustalla lukuisat valkopukuiset ritarit häntä kumartaen tervehtivät ja saattavat hänet suureen linnansaliin, jonka seiniltä ja orsilta säteilee hopea ja kulta. He ohjaavat hänet kohdastaan ylös valtaistuimelle, jonka juurella seisoo loistava parvi hengellisiä ja maallisia ruhtinaita, piispoja, ritareita ja käännytettyjä pakanapäälliköitä, kaikilla rinnassaan valkoinen risti ja otsalla nöyryyden merkki.

Ja Tuomaasta tämä kaikki on aivan luonnostaan lankeavaa, hänelle kuuluvaa: noin valoisaa, noin rikasta, noin korkeaa hän on tavoitellutkin, ja voittajana, ruhtinaana hän nyt valtiaan istuimella istuu. Ja hänen päähänsä tuodaan kultainen kruunu ja käteen hohtava valtikka, ja sillä hän viittaa palvelijoita eteensä, antaakseen heille käskyjään. He palvelevat häntä kaikki, hiljaa ja nöyrästi, eikä ainoastaan ihmiset, vaan myöskin puut, pilvet ja kalliot, jotka takalistolla välkkyvät. Hän on voittanut tämän taivaan, loistavan, ikuisen taivaan, ja siksi häntä kaikki luonnossa tottelee.

Mutta alempana pilarien lomissa, ikäänkuin linnan eteisessä, seisoo samettipukuisten, hopeahelyisten herrain ja rouvain takana köyhä, ryysyihin puettu nainen, sylissään pieni lapsi. Sieltä eteisestä, ikäänkuin naisen ympäriltä, tulvaa kirkas valovirta, joka häikäisee kaikkien silmiä ja vetää puoleensa Tuomaankin katseen. Hän huomaa naisen, kutsuu hänet eteensä.

— Kuka olet sinä ja mitä tahdot? kysyy Tuomas, katsellen paheksuen naisen huonoa asua.

Mutta nainen ei vastaa. Hänen kasvonsa ovat kalpeat ja surullisen näköiset, ja hän kääntää, valtaistuimen luo tullessaan, päänsä poispäin. Mutta valo liekitsee hänen päänsä ympärillä ja lapsen pään ympärillä, ja sydän säpsähtää Tuomaan povessa. Sillä sehän on pyhä neitsyt, tuo köyhä nainen, joka ryysyissä hänen edessään seisoo ja kasvonsa hänestä kääntää.

— Äiti Jumalan, valtaistuimella istuja huoahtaa hiljaa, — miksi ryysyissä linnaani saavut? Mistä minua nuhtelet, millä olen tahtosi rikkonut?

— Olet unohtanut jotakin voittaessasi, vastaa nainen yhä poispäin kääntyneenä.

— Mitä, pyhä neitsyt, mitä?

— Sinua kaikki kumartavat, mutta rintaasi et saa rauhaa. Ja sinä tiedät, miksi et saa.

— Miksi, en tiedä sitä, sano...

— Siksi, että itsekkyyttä piilee sydämesi pohjalla, vaikka koetat minultakin kätkeä sen. Tätä loistoa, tätä valtikkaa olet tavoitellut, itseäsi olet palvellut, kirkon ja minut olet syrjäyttänyt...

Tuomaan päätä huimasi, hän ei sitä syytöstä todeksi tunnustanut, hän tahtoi kieltää sen, kieltää jyrkästi ja hän huudahti:

— Ei, se ei ole totta, et olekaan Jumalan äiti sinä; sillä häntä, juuri häntä minä palvelen.

Ja hän ojensi kätensä, viitatakseen valtikallaan palvelijoilleen, että veisivät ryysyisen naisen pois. Mutta samassa tämä käänsi tuokioksi kasvonsa Tuomaan puoleen, loi häneen yhden ainoan silmäyksen, ja valtikka putosi käskijän kädestä. Sillä hän oli nähnyt naisen silmät; ne olivat niin suuret ja kauniit, mutta niiden kirkkaus oli kyynelten peittämä, niin lempeät ja armaat, mutta niiden lempeyden verhosi syvä suru. Kerran vain hän oli katsahtanut Tuomaaseen, mutta murtuneena tämä painoi päänsä alas, ja poissa oli mielen uhka ja jäykkyys, ja kruunu vieri maahan hänen päästään ja istuin horjui hänen allaan. Seuraavassa tuokiossa ryysyinen nainen oli poistunut, ja samalla sammui kirkas valo, kuulumattomiin katosi kiiltävä linna ja kylmä pimeys peitti yksinäisen, avuttomaksi hylätyn miehen. Ääretön tuska täytti Tuomaan sydämen; hän tahtoi huutaa armoa, hän tahtoi juosta nöyränä ryysyisen naisen luo ja heittäytyä hänen jalkoihinsa, mutta hän ei nähnyt enää ketään, ei muuta kuin aution tyhjyyden ja pimeyden...

Tuomas piispa herää laverillaan ja kuumat hikikarpalot pursuvat hänen otsaltaan. Hän koettaa repiä silmiään auemmas, nähdäkseen vielä äskeistä loistoa, hän terästää korvansa, kuullakseen vielä äskeisiä ääniä, mutta hänen ympärillään on kaikki pimeää ja äänetöntä, ja se hiljaisuus on raskas ja syvä; ainoastaan hänen sielussaan raivoaa äänekäs hätä. Viskautuen hän juoksee vuoteeltaan ja painautuu taas polvilleen jumalanäidin kuvan eteen.

— Mitä tahdot minulle ilmoittaa, Neitsyt Maaria, huudahtaa hän ääneensä, — mitä minulta vaadit? Olenko sittenkin pettänyt itseni ja sinut, eikö olekaan aikeeni vilpitön ja puhdas, eikö ole kirkon kunnia korkein päämääräni? Liha, liha, vietteletkö minut sittenkin tahraamaan kaiken pyhyyden, vietkö syntisine pyyteinesi minut iankaikkiseen kadotukseen ja työni kiroukseen ja tuomioon?

Ja hän nousee pimeässä komerossaan, viskaa karkean vaipan päältään, ottaa ruoskan vuoteensa alta ja suomii sillä alastomia hartioitaan ja jäseniään, lyö hädistyneen miehen voimalla, siten ruumistaan rankaisemalla lieventääkseen sielunsa pohjatonta tuskaa. Hän ruoskii itseään, kunnes kirvelevä iho verestää ja jäsenet vähitellen herpautuvat ja hän voimatonna vaipuu pyhän neitsyen kuvan eteen. Siinä hän vielä nyyhkien rukoilee, ja vedet virtaavat silmistä miehisen miehen.

Ja rukoillessaan hän koettaa rehellisesti tutkiskella, mistä se itsekkyyden ja oman kunnian siemen olisi kotoisin, josta pyhä äiti häntä varoitti ja jota hän ei nyt uskaltanut kieltää. Ei hän ollut sitä tuntenut, kun hän kotimaassaan, kaukana Skotlannissa, meni luostariin köyhäksi munkiksi, tietäen, ettei hän, aviottomana syntyneenä, halveksittuna lehtolapsena, kelpaa edes halvimmaksi opettajaksi seurakuntaan. Mutta Rooman isä oli hänet kumminkin kutsunut aseekseen ja hänet korkeaan luottamukseen valinnut, — siitäkö hyvyydestä palkaksi oli itsekkyyden intohimo hänen sydämeensä salaa hiipinyt ja vietellyt hänet korkeimman nimessä omaa kunniaansa ajattelemaan...?

Hartaasti hän rukoilee:

— Kitke se pois, opasta minut oikeaan, anna minulle voimaa hallita salaa hiipivät himoni, taikka kaada minut armollasi maahan, jos olen arvoton aseeksesi. Sinun käsiisi antaudun; jos minulle apusi suot, salli minun jatkaa työtäni sinun kunniaksesi, mutta anna minulle merkki armostasi, niinkuin annoit ennen...

Taas ruoskii itseään yksinäinen mies ja rukoilee armon merkkiä. Hän on monesti ennen, näin sielunsa hädässä ollessaan, samoin tehnyt, ja silloin hänestä on näyttänyt, kuin jumalanäidin kuvan maalatut kasvot ja silmät olisivat saaneet ikäänkuin elävän, lempeän loisteen. Sitä laupeata valoa hän nytkin hartaasti rukoillen odottaa todistukseksi siitä, että hän vielä pyhän neitsyen armoa nauttii.

Ja katso! Säde sarastavaa kevättalven päivää tunkeutuu laen räppänästä erakon koppiin ja luo kalpean heijastuksen myöskin sille pimeälle seinälle, jossa jumalanäidin kuva on. Uupuneen rukoilijan silmissä näyttävät neitsyen kasvot kirkastuvan ja sulavan lempeämmiksi, — sen silmissä on laupeutta ja armoa. Ja rukoilijan tuskaan uupunut sielu löytää siitä lohdutusta ja lievitystä, ja hän kiittää nöyryydessä Neitsyt Maariaa tästä uudesta armosta, jonka hän on osakseen saanut.

Yö oli kulunut, kun yksinäinen rukoilija kalpeana ja verestävin silmin pyhän kuvan edestä vihdoin nousi. Hän avasi oven selälleen ja hengitti aamun raikasta ilmaa. Keväinen päivä oli valjennut, aurinko teki nousuaan, hänen oli aika lähteä taipaleelle, lepomajastaan pois taistelevaan maailmaan. Mutta se uhmaileva varmuus, joka hänet vielä illalla täytti hänen puhuessaan suurista aikeistaan ja suunnitelmistaan, se oli nyt poissa, ja melkein viivähdellen ja arastellen hän, pukeuduttuaan ja vyön uumilleen sidottuaan, hiipi kopistaan ulos. — Ankara oli ollut varoitus, jonka hän unissaan oli saanut. Mitähän jos hän jäisikin tänne unohdettuna erakkona hoitamaan sielunsa puhtautta ja luopuisi kaikesta muusta, — sellainen epäilys hänessä heräsi, ja hän katseli kaihoten rauhan miesten nukkuvaa majaa, josta hän oli lähdössä. Mutta hän torjui pois sen heikkouden: hänelle oli korkea toimi uskottu, hän oli asetettu taistelevan kirkon eturinnan soturiksi, hänen täytyi itseään muistamatta täyttää tehtävänsä, täyttää se loppuun saakka.

Hän käveli talliin, haki sieltä ratsunsa, satuloitsi sen ja talutti portille. Mutta hän ei noussut nyt tuon uljaan mustan juoksijansa selkään; halki kinoksien hän verkalleen käveli, taluttaen hevostaan ohjaksista pitkin kuperaa keväistä polkua, jossa jalka usein livetti. Hän ikäänkuin arkaili satulaan nousta, se hänestä liiaksi muistutti tuota äskeistä unta, tuota loistavaa ratsastusta suuruuteen ja valtaan. Nöyränä, halpana hän tahtoi matkansa kulkea ja itselleen kunniaa ja mukavuutta pyytämättä suorittaa tehtävänsä niinkuin korkeuden palvelija ainakin.

Siksi hän nyt jalan hiljalleen astui metsäpolkua pitkin. Ja niin ankarat, niin vakavat olivat hänen kasvojensa piirteet hänen kävellessään, että ne näyttivät kuin kiveen veistetyiltä, ja hänen silmänsä palo oli niin hehkuva, kuin hän olisi koettanut lävistää taivaanrannan, johon hän tähysteli. Taistelun maininkeja riehui hänen rinnassaan, eikä hänen mielensä tahtonut täysin rauhoittua, vaikka hän kuinka usein olisi itselleen todistanut, että hänen velvollisuutensa kutsui häntä Jumalan valtakuntaa levittämään ja ettei hän siihen työhön käydessään saanut mitään empiä eikä mitään arastella.

Pitkäksi venyi tänään matka metsän halki, jonka korkeiden puiden lomitse aurinko vähitellen nousi paistamaan tielle, kullattuaan ensin ylimmät latvat. Vihdoin harveni metsä, päivän kilo pisti kulkijan silmiin, laaja, lumipeitteinen aavikko oli helakan valkoisena edessä. Sen keskitse kaareili joen jääpeitteinen uoma tummahtavana vyönä, ja joen toiselta rannalta taas siinsi matalarakennuksinen, harmaa kylä, josta savu aamun tyynessä melkein kohtisuoraan taivasta kohden nousi. Mutta vielä etäämpää, joen suistosta, jossa oli rivittäin tavara-aittoja ja suojuksia virran kummallakin kaltaalla, sieltä näkyi jo tänä aikaisena aamuhetkenä virkeää liikettä ja toimeliaisuutta.

Tuomas pysähtyi tuokioksi sitä katsomaan; se vaikutti vilkastuttavasti hänen mieleensä. Siellä kilkkavat kirveet ja ritisevät sahanterät, kun aluksia korjataan merikuntoon pian alkavaa purjehduskautta varten; toisia, vanhoja, tervataan ja tihennetään, toisia, uusia telakkapuilla veistetään, — se kajahti miellyttävältä piispan korvaan. Sillä tuollaista toimeliaisuutta hän suosi, ja hän ajatteli, että vielä useammat kirveet siellä pian kalskavat, kunhan hänen asiansa sille kannalle ehtivät. Ja hänen sitä ajatellessaan veri lähti taas nopeammin kiertämään suonissa valvoneen miehen, jäsenet tuntuivat vetreytyvän ja raskas pää keveni ja selkeni. Niin suuret tehtävät ovat nyt edessä, ajatteli hän, aika kiirehtii, se vaatii häneltä niin paljon tointa ja tarmoa, miksi hän vitkastelee? Ja kahta reippaampaa ja joutuisampaa oli nyt hänen kävelynsä, kun hän jälleen rupesi taluttamaan ratsuaan jokiahdetta pitkin.

Hän astui pysähtymättä kylän ohi. Pihoilta kuului halkojen hakkuuta, naiset juoksivat siellä puuhissaan tuvan ja ometan väliä ja miehet juottivat kaivolla hevosiaan ajoon lähtiessään. Elämää, työtä! Ja hänkö yksin, jolta enin tointa kysyttiin, hänkö epäili ja vitkasteli hatarain unennäköjen takia — ei, hentojen haaveiden aika oli nyt taas päättynyt ja käsissä oli vakava työrupeama. Vaivoin malttoi piispa enää kylän ohi ehdittyään maassa pysyä, hän silmäili jo kaivaten satulaansa ja koetti jalustimien solkia, mutta vielä hillitsi hän kiihkonsa, astui jalan.

Metsään painui taas tie, ja siellä ehätti hän yksinäisen kulkijan, nuoren naisen, joka ripein askelin hänkin ja iloisesti laulellen vakka kädessä asteli samaan suuntaan kuin piispa.

— Minne matka noin iloisella kulkijalla? — kysyi piispa kohdalle ehdittyään.

— Linnaan on matka, nainen vastasi.

— Vai linnaan. Kenelle sinulla sinne on asiaa?

— Onpa asiaa, kun mieheni on siellä. Hän on eilen palannut partioretkeltä ja nyt kiirehdin häntä tapaamaan.

— Kuka on miehesi?

— Ohto.

— Joka kasteessa sai nimen Otto. Mutta olkoon Ohto!

Linna, partioretki, Ohto — liian eläviä mielikuvia virkosi vanhan piispan mieleen, hän ei voinut enää pidättää haluaan ehtiä pian sinne linnaan, toimintansa paikoille, eikä hän välittänyt sitä pidättää — miksi hän oikeastaan tuhlasikin aikaansa astumiseen! Ketterästi kuin nuorukainen hän viskautui satulaan ja kiinnitti ohjakset tottuneella kädellä. Ja virmasti voimakas ratsu, joka nyt vasta sekin tunsi varsinaisen toimensa alkaneen, läksi kiidättämään tuttua taakkaansa metsän halki ja sitten joen jäätä pitkin. Nyt tunsi ratsastajakin olevansa oikeassa asemassaan; hän nytkyi notkeasti hevosen juoksun mukaan, rinta pullistui, sieraimet laajenivat ja jäseniin tuntui tulevan terästä. Hän antoi vankan mustansa valtoimenaan ravata ja kiiti niin ohi asuttujen ja metsäisten rantojen, jotka kuin vilahdellen sivulle jäivät. Ilma oli niin raikas ja puhdas, aamu niin terve ja kirkas, — nyt hän sen huomasi, — ja kuta enemmän hän ratsastuksesta lämpeni, sitä selvempänä hohti pää, sitä vapaammin liiti ajatus, kooten yhteen monet erillään lepattaneet langat. Suuri tehtävä, laaja ohjelma oli taas eheänä, varmana ja tarkkapiirteisenä hänen edessään, eikä sitä enää himmentänyt epäilyksen muistokaan. — Elämään, toimintaan!

Taas vaihtui uusia kuvia ratsastajan eteen. Siinä oli jyrkällä törmällä korkea rakennus, torni katolla, risti tornin huipussa — Rantamäen kirkko, jonka hän itse siihen piispanistuimensa viereen oli rakentanut. Sen kupeella olivat rannalla piispan ja tuomioherrain ja kaniikkien asuinrakennukset, — mataloita, pieniä tupia ne olivat, mutta ne herättivät silti hänessä ylpeyttä ja iloa, sillä kristikunnan ahjona ja keskustana tässä kaukaisessa maassa ne siinä olivat, siihen hän oli sijoittanut Suomen kirkon sydämen. — Tuomas ajoi ylös törmälle. Siellä oli kaikki vielä äänetöntä. Piispa itse ei ole kotona, harvoin hän tässä piispantalossa kotona onkaan, linnassa hän asuu, — ja tuomioherrat ja kaniikit, ne laiskurit, ne tietysti tapansa mukaan nukkuvat pitkälle aamuun asti... Ratsastajan kulmakarvat rypistyivät ja hän pidätti jo hieman hevostaan tuumien poiketa sisään herättämään nukkuvaa tuomiokapituliaan. Mutta taas laski hän ohjakset valloilleen ja karautti ohi kirkon ja pappilain, — hänellä ei ollut nyt aikaa sellaiseen pieneen kotikuriin, suuremmat hankkeet häntä kiirehtivät korkeampiin tehtäviin.

Mutta nyt jo näkyikin hänen matkansa päämäärä tuolta etäältä, siintäen jyhkeänä korkealta kunnaalta, ja hän kiirehti, metsästä esiin ratsastaessaan, yhä heponsa hyvää vauhtia. Yksinäisen, jyrkkärinteisen ja tasalakisen kallion laella lähellä Aurajoen rantaa oli vankka, harmaakivinen linna, jonka mantereenpuoleisesta päästä ylpeänä kohosi paksu, pyöreä torni, näkyen kauas yli metsänkin ja halliten laajalti ympäristöään. Ulommas kallion ympäri oli suurista kivistä rakennettu muuri, jonka päällä vielä oli hirsisalvos; muurin keskellä oleva raskas, hirsistä salvettu portti oli kiinni, ja muuria kiertävän kaivoksen yli vievä laskusilta oli pystyyn nostettu. Umpinaiset olivat linnan seinät, jotka kohosivat pystyyn jyrkältä kalliolta, sisältä ei näkynyt mitään; ainoastaan tornin laella edestakaisin asteleva vartija kuvastui jo kaukaa selvästi kevätaamun kirkasta taivasta vastaan.

Sitä kohden kiirehti yksinäinen ratsastaja, ja hänen rintansa paisui ja silmänsä kiilsi sitä lähestyessään. Sillä tämä oli se luja turvapaikka, jonka hän oli rakennuttanut valloittamansa maan ja siihen kylvämänsä uuden uskon selkärangaksi ja josta hän hallitsi alistettua kansaa ja kuritti uppiniskaisia pakanoita. Sieltä hän oli retkensä ja käännytystyönsä menestyksellisesti johtanut ja sieltä pitäen hän aikoi nytkin yhä laajenevat tuumansa toteuttaa.

Huuruava ratsu pysähtyi nostosillan eteen, joka samassa jo vitjoillaan ritisten laskeusikin tulijan sisään päästä, — vartijat olivat jo etäältä tunteneet tulijan linnan ankaraksi isännäksi. Piispa karautti avatusta portista sisään, viskausi satulasta ja heitti hevosensa siihen palvelijain hoidettavaksi. Terävän, tarkastavan katseen hän loi ympärilleen, ja kaikki pihalla olijat tervehtivät häntä paljastaen päänsä. Mutta sanaakaan puhumatta Tuomas nousi portaita sisäpihaan ja kiirehti suoraan omaan erikoiseen piispanrakennukseensa. Siellä hän nopeasti kiskaisi vyön uumiltaan, riisui pois karkean, harmaan kauhtanansa, heitti lammasnahkaisen lakkinsa naulaan — sen puvun aika oli nyt ohi. Peseydyttyään ja ajeltuaan pois luostarissa vapaasti kasvaneen karkean parransänkensä rupesi hän, kasvoiltaan nuortuneena, pukeutumaan. Hän heitti ylleen näädännahkoilla rikkaasti reunustetun, mustan, väljän piispantakkinsa, jonka sametti valahti pehmoisiin, kauniisiin laskoksiin, pujotti kaulaansa paksut vitjat, joista suuri kultaristi riippui, ja sovitti päähänsä korkean, ristiotsaisen, hopealla runsaasti kirjaillun hiippansa. Mutta jalkoihinsa hän veti leveävartiset, kilisevillä kannuksilla varustetut sotilassaappaat, ja vyölleen, piispan vaippansa alle, hän vyötti raskaan miekan.

Sitä tehdessään hänen pitkä, uljas vartalonsa ikäänkuin vieläkin oikesi ja kasvoi, hänen kasvoilleen levisi itsetietoisen hallitsijan mahtava, juhlallinen ilme, ja hänen silmiinsä asettui tottelevaisuutta vaativan käskijän varma katse. Samalla hänen mielensäkin tuntui pukeutuvan uuteen asuun, siihen tuli uutta pontta ja varmuutta. Ja vartalo suorana ja pää pystyssä, ryhdiltään arvokkaana ja kasvoiltaan vakavana, hän astui verkkaisin askelin huoneistaan ja käveli linnan suureen arkitupaan.

Hän oli taas Suomen piispa Tuomas, soturi ja pappi.