Mutta kokonaan eivät heiltä kuitenkaan vanhat kotarannat eivätkä vanhat vesireitit ja apajat unohtuneet. Sinne veti vielä usein vuosien perästä entisten eläjäin mieli, ja aina toisinaan hiipi joku mieskunta vanhoja alkuasukkaita pyyntiretkellään noille entisille elinmaille, hakien sieltä jonkin kätketyn aseen tai unohtuneen, mutta kaihotuksi käyneen haltia-kiven.

Niinpä lähti entisen Kotalahden Äijä eräänä kesänä muutamain miestensä kanssa käymään entisillä asuinmaillaan. Hän tunsi jo ikänsä lähenevän loppuaan — jopa olikin yli kymmenen talvea kulunut siitä, kun he olivat Kotalahdesta pakoon lähteneet — ja hän halusi vielä kerran ennen kuolemaansa nähdä nuoruutensa mielimaat ja isiensä pyhät lehdot. Varoskellen hän hiipi vanhaa, tuttua jokiahdetta alaspäin, löysi vielä pensaikosta suvun kätketyt, jo puolilahot haapiot ja laskeutui yhä varovammin kotarinnettä kohti tutkiakseen, oliko sinne vainolainen pesiytynyt.

Ei ollut. Autio oli rinne, vesoittunut, nurmettunut. Ja nokikärkisistä kodista olivat jo kannatinmalot lahonneet ja suistuneet maahan, pedot jo näkyivät niistä toisia pitäneen pesäpaikkoinaan. Oli kai siellä vieraskin käynyt, koska oli kaatanut karsikkopuut kalmistosta, minne suvun vainajain tuhka oli kätketty, mutta oli mennyt tiehensä, kun ei asutusta tavannut.

Mutta toisten vanhain kotapaikkain tienoilla tapasi Äijän joukko, varovasti edelleen metsiä hiipien, uuden kirveskansan asumuksia ja kyliä. Ne olivat korkeammilla rinteillä ja kodat olivat siellä suuremmat ja mahtavammat kuin alkukansan pienet pyöreäpohjaiset pystykodat. Suurin kylä heillä nähtävästi oli juuri sen Lehtolahden varrella, jonka kotakunnan he ensimmäiseksi olivat tältä rannikolta hävittäneet, ja sen lähettyvillä, matalina maassa ryömien, Äijän joukko kauimmin viipyikin, tutkien uteliaana tunkeilijakansan oloa ja menoja.

Heillä oli majat, alushirsille pystytetyt, korkeammat ja tilavammat kuin alkukansalla — heillä olikin hyvät kirveet, — mutta metsästyksestä ja kalastuksesta hekin näkyivät elävän. Mutta eri perhekunnat eivät olleet siellä niin vieraat ja vihamieliset toisilleen kuin Äijän oman heimon kotakunnat, ne näkyivät kulkevan yhdessä pyyntimatkoilla ja kalaretkillä ja jakoivat sitten saaliin keskenään. Tuotahan Äijä oli itsekin usein haikaillut, mutta hän ei ollut saanut omassa joukossaan sitä toteutetuksi; kukin kulki siellä omia teitään, toisten kanssa vain alituisesti kiistellen. Täällä nyt joku joukosta näytti aina käskevän, toiset sitten tottelivat...

Mutta eräät merkit Äijän katajikosta tähysteleviä miehiä vielä enemmän oudostuttivat. Jo kohta he olivat koosta ja eleistä olleet tuntevinaan eräitä kirveskansan kylässä liikkuvia naisia oman heimonsa naisiksi. Ryömittyään lähemmäs eräänä hämärtyvänä iltana he kuulivat rinteeltä puhetta ja tunsivat nyt seivästi oman kielensä. Lapsia, jotka ahteella liikkuivat, puhuteltiin alkukansan kielellä. Ja vielä merkillisempää oli pensaikossa vaanivista vakoilijoista se, että he kuulivat noiden vierasrotuisten miestenkin, noiden kookkaiden, vaaleapartaisten urosten, haastelevan naistensa kanssa samaa alkuasukasten kieltä. Katajapensaassa kyyhöttävän Äijän kurttuinen naama vetäytyi silloin leveään, ilkkuvaan, vahingoniloiseen hymyyn. Hän puristi taas, niinkuin silloin kerran meririutan laella, vieressään kykkivän poikansa rannetta ja kuiskasi hiljaa tämän korvaan:

— Kuuletko, poikani, kuuletko, he puhuvat meidän kieltämme!

— Kuulen isä, vastasi poika. — Kuinka he ovat sen oppineet?

— He ovat ryöstäneet vaimoikseen meidän heimomme tyttäriä ja opetelleet heidän puhetapansa ja ehkä muutkin tapansa, — katso, lapset puhuvat ja jokeltavat tuossa kuin meidän omilla ahteilla! Ne lapset ovat siis meidän heimoa...!

Nuorempi mies ei oikein ymmärtänyt, miksi tuo havainto hänen ikäloppua isäänsä niin erikoisesti riemastutti. Ehkä hän toivoi siten ajan oloon siedettävämpäin, parempain välien vakaantuvan uusien tulokkaiden ja alkuväestön välillä, ehkä hän uskoi omain kotakuntainsa taas vähitellen voivan siirtyä takaisin rannikolleen, joka ei enää olisi heille vihamielinen. Siitä lähtien, kun ensimmäinen alushirviö oli nähty näillä rannoilla, oli Äijän silmässä ja mielessä aina näihin asti asunut vain koston poltto. Hän oli vain miettinyt, miten myrkyttää tunkeilijain vesilähteet karvailla juurilla tai kerätä erä vuorien kyitä heidän asuinharjuilleen. Nyt hänen karvaiset kasvonsa myhäilivät sitä leppeämmin, kuta kauemmin hän katajikosta katseli vieraiden tulokkaiden elämää ja puuhia. Ja hän kuului siinä itsekseen hokevan:

— Ne ovat itse itselleen kostaneet. Heilutelkoot vain ylpeästi kiiltäviä kaarikirveitään ja rakentakoot vain kotansa korkeammiksi kuin me, — meihin he kuitenkin sulavat!

Mutta tuokion kuluttua hän, ikäänkuin havahtuen, pojalleen virkkoi:

— Nyt voimme tästä jo lähteä kykkimästä.

— Poisko, kysyi poika ihmeissään. — Eikö sytytetäkään metsää palamaan, eikö ryöstetä pois heiltä oman heimomme naisia?

— Olkoot siellä, kun kerran ovat ruvenneet olemaan. Hyvä on, niinkuin on.

Mutta tässä asiassa ei nuorempi mies ollut aivan isänsä kannalla. Hänessä nuo heidän äskeiset havaintonsa olivat virittäneet uusia mietteitä ja uusia toiveita. Nuo oman heimon naiset voitaisiin ehkä vapauttaa, jos heille saisi sanan suihkatuksi. Ja olipa hän keksinyt vieläkin muutamia outoja menoja vakoilemansa kyläkunnan elämäntavoissa. Hän tahtoi välttämättä hiipiä vielä kappaleen lähemmäs kirvesmiesten asumuksia, ottaakseen parista mieltään vellovasta asiasta selon.

Mitä olivat nuo pälvet, joita he olivat avanneet lehtoon kotakuntansa liepeille? Siellä näytti kasvavan ja iltatuulessa nuokkuvan jotakin outoa, kellertävää kasvia — sellaista ei siellä ennen ollut. Ja mikä oli tuo kitinä, joka kuului lähimmän kodan edustalta, kuin olisi kiviä vastakkain kihnattu? Hän ryömi lähemmäs ja keksikin kihnauksen syyn: nainen seisoi siellä kallion kupeella ja lykkäili käsiensä ja hartioittensa voimalla suurenlaista kiveä tasaista kalliota pitkin, kihnasi, lykkäsi herkeämättä ja tiputti aina joskus joitakin siemeniä kuin kivien väliin. Ja kivikitkan tuotteena keräsi hän sillä välin tuohiseensa valkeaa pölyä...

Ei tiennyt alkukansan vakoilija, että meriväki oli tullessaan tuonut Suomen rannalle ensimmäiset viljansiemenet, kylvänyt niitä valtaamaansa multaan, jossa nyt ensi tähkät nuokkuivat, ja että se oli pannut ryöstämänsä alkukansan naiset tuohon hieromaan käsikiveä kalliota vastaan ja siten hoitelemaan peräti alkeellista, ensimmäistä jauhinkiveä: Hän ei ymmärtänyt, niinkuin he, vielä viljan makua. Hänen silmänsä tähyilivät vain kiinteästi siihen yksinäiseen naiseen, joka tuossa hänen edessään veti ja hieroi vinkuvaa laakakiveä. Mutta veri kuumeni hänen suonissaan. Sillä nuo kasvot hän tunsi nuoruutensa ajoilta, tunsi nuo silmät, jotka ennen aina iloisina nauroivat. Nyt ne olivat surun sameat, murhetta ja ikävää kertoivat naisen vieläkin hempeät kasvot ja alakuloista masennusta oli koko hänen olemuksessaan, kun hän siinä yksin illan suussa kieritti raskasta, karkeaa kiveä.

Vanhat vaistot, nuoruuden verevät vaistot, virkosivat silloin kätkössään kyyhöttävässä miehessä. Hän näki saaliin, usein tavoittelemansa, aina livistäneen, tuossa juuri edessään; hänessä heräsi ryöstön himo, ja se kasvoi tuossa tuokiossa ylivoimaiseksi, kiehtovaksi kiihkoksi. Kaikki isän varovaiset neuvot häipyivät yht'äkkiä hänen mielestään, hän ei muistanut enää olinpaikkaansa eikä seuralaisiaankaan. Hänen jäntereensä vain kuin itsestään jännittyivät, hän kyyhötti tuokion pensaan takana puolikumarassa kuin viritetty jousi ja ampaisi sitten yhdellä huimalla hypyllä kuin nälkäinen ilves kodan eteen, naisen viereen. Tämä parkaisi kerran säikähtyneenä, vaan ei ehtinyt liikahtaa, kun mies jo kietaisi hänet kainaloonsa ja kirmasi vesaikkoon.

Syntyi ryskettä metsässä. Isä, joka loitompaa huolestuneena oli seurannut poikansa eleitä, karmaisi nyt hänen perässään kankaalle, ja muut seuralaiset samoin. Mutta naisen parkaisu ja metsän ryske havahdutti samassa tuokiossa ahteella ahertavat miehetkin, ja he sukelsivat heti vinhaa vauhtia, sotakirveet koholla, pakenevain jälkeen. Hirmuinen hälinä ja kilpajuoksu virisi äsken äänettömässä, ryteikköisessä metsässä, miesten päätä pahkaa puskiessa sen halki iltayön hämärässä. Ryöstäjä hellitti pian hartioiltaan taakan, joka hänen liikkeitään hidasti, mutta tarttui naisen ranteeseen, ja vikisemättä tämä nyt pelastajansa perässä porhalsikin syvemmäs saloon, juoksi takaa-ajajia pakoon yhtä suurella innolla kuin koskaan ryöstäjänsä.

Kun ensi kerran henkäistiin hurjan juoksun lomassa, kertoi vapautettu nainen pakolla joutuneensa uusien tulokkaiden orjuuteen. Eivät ne uudet miehet heitä sentään rääkänneet, usein hyvästikin pitelivät, ja monet olot, asumukset ja ruoat heillä oli paremmat kuin alkuasukkailla. Heidän siemenistä keittämänsä huttu oli hyvää syödä, heidän kotansa olivat lämpimämmät kuin alkukansan, joiden elintavat he muuten olivat omaksuneet — ja olivathan he ryöstämäinsä naisten kielenkin oppineet. Mutta sittenkin olivat orjanaiset usein kaihonneet oman heimonsa luo, usein olisivat he karanneetkin, jos vain olisivat voineet ja tienneet minne paeta.

— Mutta jatkakaamme pakoa, he seuraavat perässä, varoitti pakolaisnainen pelästyneenä ja vavisten.

— Eihän heitä enää kuulu, lohdutteli Äijä, jonka vankoille jäntereille tuo hurja juoksu oli ollut liikaa ponnistusta ja jonka rinta yhtenään pahasti läähätti.

— He seuraavat meitä kuitenkin, he vainuavat jälkemme, hoki vapautettu orjatar jalkaansa juoksuun hioen. — He ovat nopeita ja viekkaita eivätkä koskaan salli, että heidän asumuksillaan kostamatta käydään.

Oikeassa oli nainen, sillä kun pakenijat taas jatkoivat rientävää vaellustaan, kuului kotvan kuluttua verrattain läheltä takaa-ajajain toisiaan kutsuvia huutoja ja ryteikön ryskettä, niinkuin heidän ollessaan ison riistan ajossa. Alkuasukkaat sukeltelivat notkeina kuin kärpät tiheikköjen alitse ja louhikkojen läpi, mutta vaikka ajajain aina toisinaan täytyi tehdä kierroksia, he olivat pian taas heidän kintereillään.

Vaistomaisesti pakenijat painuivat yön pimeässä Kotalahden jokisuun vanhoille, tutuille maille, missä Äijä tunsi joka kiveliön ja murroksen. Niiden lomitse hän pujottelihe pahasti huohottaen, ja jo jäivätkin taas vainolaiset kuulumattomiin. Mutta vaikka vanhuksen rinta jo vaivalloisesti korisi ja jäntereet pyrkivät pettämään, hän ei enää pysähtynyt, vaan painoi edelleen joen vartta, kunnes ehdittiin tutulle kaalamolle. Siinä hän syöksyi virtaan, vetäen toiset perässään, kahlasi viistoon vesistön poikki, kunnes saapui pieneen saareen, jossa kasvoi suuria tammia. Voimansa viimeisilleen pingoittaen vanhus heittäytyi tammen oksalle ja kapusi siitä oksa oksalta ylöspäin tasapäisen, lehtevän latvan suojaan, jossa oli tilaa heille kaikille ääneti piiloilla. Edemmäs Äijä ei näet jaksanut paeta; hän tunsi jo voimansa pettävän kokonaan ja retkahtikin pian hervotonna puun rungon varaan, sitä suonenvedontapaisesti käsivarsillaan syleillen ja puristaen. Lopussa olivat jo toistenkin pakolaisten voimat, henkeään pidätellen he vain kohtaloaan odottivat. Mutta ukko oli arvannut oikein: takaa-ajajat olivat lopultakin jäljiltä eksyneet. He porhalsivat kyllä hekin kaalamosta joen yli, vaan painuivat kauas sen vastaiselle rannalle, ja vasta aamuyöstä he kuuluivat sieltä tyhjin toimin palailevan omille mailleen.

Jännitys laukesi pakolaisten joukossa vähitellen, mutta vasta päivän korkealle noustua he uskalsivat laskeutua piilopuustaan ja kahlata joen senpuoleiselle rannalle, jossa Kotalahti oli. Mutta vanhus oli silloin jo niin nääntynyt, että häntä oli pakko kainaloista tukien auttaa törmälle, ja siellä hän heti heittäytyi pitkälleen, verkkaisesti puhuen:

— Tähän nyt kuolen, poikani, sen tunnen. — Kanna minut tästä Kotalahden vanhalle kalmistokankaalle, polta vaivaiset luuni ja kuoppaa ne sinne, vanhain vainajain vierelle. Itse rientäkää te uuteen kotiinne sisämaahan, uusille asuinpaikoillenne, ja siellä pysykää merikansaa enää ärsyttämättä. Jos he sinne joskus tulevat, taikka te muuten joudutte heidän lähettyvilleen, silloin he ovat jo ehkä sovinnollisemmat... ovat silloin ehkä samaa heimoa kuin me...

Taas kirkasti hieno hymy nääntyneen, elinvoimansa loppuun kuluttaneen vanhuksen kuihtuneita, raunioisia, harmaapartaisia kasvoja. Hän kääntyi pensaaseen päin ja jäi siihen ääneti makaamaan kuin haavoitettu eläin, joka oli löytänyt kätketyn, suojaisen, rauhallisen siimeksen, mihin sen mielestä on hyvä kuolla.

Toiset pakolaiset olivat tehneet tulen paistaakseen siinä virrasta silmustamansa hauen — heitä vaivasi öisen vaelluksen ja jännityksen jälkeen nyt hirmuinen nälkä. Kerran kääntyi vanhus vielä nuotion puoleen, viittasi poikansa luokseen ja virkahti, vieressään olevaa, ulkosaaren haudasta kerran ryöstämäänsä kaunista kirvestä näyttäen:

— Pane tämä tuhkani viereen sorakuoppaan. Jos kirvesmiehet tai muut sen joskus sieltä kaivavat, ihmetelkööt, miten se on sinne joutunut...

— Sen teen, isä...

Ukko yskäisi taas kuin särähtäen ja vaipui pensaaseen päin, leppoisa hymy raunioituneilla kasvoillaan.

Mutta kun nälkäiset retkeläiset olivat kalansa varrastaneet ja syöneet ja taas kääntyivät Äijää katsomaan, silloin oli hänestä jo henki lähtenyt. He nostivat silloin vainajan lehtipaareille, kantoivat Kotalahden rannalle, johon vielä kerran virittivät tulen, ja kätkivät sen rinteelle hänen hiiltyneet luunsa ja hänelle rakkaaksi käyneen kaarikirveen. Itse he, Äijän neuvoa totellen, riensivät uusille asumuksilleen sisämaahan, välttyäkseen joutumasta uudelleen kirveskansan metsästettäviksi ja jatkaakseen siellä entistä elämistään.

HALTIAIN VARALLE.

Kumollaan oli törmän lehdossa korkea, tuuhea uhripihlaja, hämäläisten vanha, pyhä puu, ja sen kohdalla joenrannalla kastoivat pitkäliepeiset, kaljukiireiset papit seudun pakanallista kansaa, jonka rinteelle rivitetyt ristisoturit olivat voittaneet, vanginneet ja pakottaneet omaksumaan uuden uskon. Törmän takalistolta kuului voihkinaa; siellä vieraat, hurjat keihäsmiehet rääkkäsivät niitä sisukkaampia Hämeen miehiä, jotka eivät tahtoneet kieltää vanhoja haltioitaan eivätkä notkistaa polviaan ryöstäjäin jumalalle, — pään listivät voittajat pian ja armotta jokaiselta, joka siinä pitempään vikuroi. Niinpä juoksikin sieltä soturien ajamana mekkomies toisensa perästä, juoksi verta vuotavana ja hädästä pullistuvin silmin alas pappien luo joenrantaan vastaanottamaan epämieluisan, mutta pakollisen kasteen. Syrjemmällä lepikossa kyyhötti pienin parvin jo kastettuja Hämeen miehiä ja naisia; he seisoivat siellä, tukat kerittyinä ja märkinä kuin uitetut koirat, seisoivat häpeissään ja hammasta purren ja katselivat avuttomina, kuinka yhä useampia heidän heimolaisiaan hukutettiin kylmään virtaan, pappien lukiessa kovalla äänellä kastelukujaan.

Mutta ylinnä törmällä, kaadetun pihlajan vieressä, seisoi vaakunakilpeensä nojaten voittajain päällikkö, voimakasryhtinen Birger Jarl, katsellen tyynenä ja tyytyväisenä, miten nuo uppiniskaiset hämäläiset vihdoinkin hänen viikinkiensä voimalla alistettiin ristille nöyrtymään. Lepikossa lepäileväin, jo kastettujen hämäläisten kesken kävi pientä, kuiskivaa keskustelua. Toiset siellä kiukustuneina kirosivat vieraita voittajiaan ja hautoivat salaista kostoa, toiset taas alakuloisempina huolehtivat vastaista elämistään uuden ryöstövallan alla. Mutta muuan vastakastetuista virkahti, vieläkin päristellen vettä niskastaan:

— Kauan ei ainakaan tämä poika ole noiden pitkäliepeisten pappien lumeissa. Pois huuhdon heidän voiteensa ja uskonsa ensi koskessa, jonka partaalle pääsen, — sanotaanhan koskenhaltian kykenevän peruuttamaan vieraitten haltiain kirot.

— Etkäkö huoli ollenkaan uudesta jumalastasi? kysäisi vanha koiransilmä, tunnettu kylänheittiö, joka nurisematta oli kasteeseen alistunut. Häntä pidettiin seutulaisten kesken ovelana ja viekkaana miehenä, vaikk'ei saatu selkoa, milloin hän puhui totta ja milloin pilaa.

— En huoli, vastasi niskoittelija varmasti.

— Elähän sano, ei vara venettä kaada, virkkoi siihen koiransilmä. — Minä pidän varalta tämän uudenkin jumalan, joka minulle on väkisin annettu, mutta jonka vieraat sanovat voimalliseksi. Katsohan: milloin eivät omat haltiat auta taikka jos olen heitä sattunut suututtamaan, silloin voin aina turvautua palvelemaan tätä uutta jumalaa, — sittenpähän näkyy, auttaako se!

— Mutta vanhat haltiasi pidät kuitenkin samalla?

— Totta kai, miksipä heidät hylkäisin. Tämän uuden otan vain varalta, — eikäpä tässä nyt ottamatta päästäkään.

Toiset vastakastetut hämäläiset jäivät märkinä ja nyrpeinä tuokioksi miettimään tuota kylänheittiön neuvoa, jossa, vaikka se olikin hirtehisen antama, kuitenkin tuntui olevan jokin järjentynkä. Mutta ei sekään neuvo heitä miellyttänyt; tuntuipa heistä arveluttavaltakin suututtaa vanhoja metsän ja veden haltioita, omaksumalla näiden rinnalle uusi ja outo jumala. Eivätkä he sitäpaitsi ymmärtäneet, mitenkä he osaisivat sitä uutta haltiaa oikein ja mieliksi palvoakaan.

— Syömättäkin kuuluisi pitävän olla päivä tai kaksi viikossa, — haikaili eräs hämäläisistä, — ei se käy erämieheltä, ei siinä meikäläinen kestä.

— Emme me opi heidän malliinsa uutta haltiaa lepyttämään. — Kuulkaahan tuota outoa mongerrusta ja pappien posmitusta!

Mutta vanha, maita kierrellyt viisastelija tiesi siitäkin asiasta yhtä ja toista enemmän kuin muut. Hän oli retkillään merenrannikolla jo ennen tavannut tämän uuden opin väkeä ja kuullut siitä minkä mitäkin.

— Elähän sano, — virkahti hän taas viimeksi puhuneelle, — ei kuulu olevan uutta jumalaa kovinkaan vaikea palvoa. Paastot ja rukoukset eivät toki voine olla taitamattomille aivan pakolliset. Eräät ristinmiehet kertoivat minulle tarinan muutamastakin pakolla kastetusta, vankasta miehestä, joka niinikään ei sanonut voivansa paastota eikä rukoilla. Silloin oli pappi hänelle vastannut: Ei tarviskaan, kunhan teet edes jotakin hyvää. Autapas tuossa kaalamon paikalla niitä, jotka pyrkivät virran yli, mutta joille virta on liian vuolas, niin muuta ei sinulta vaadita. Se mies asui näet kaalamon rannalla, ja siinä oli usein tulvan aikana vaaran paikka ylipyrkiville. "Jos ei muuta vaadittane, niin voinhan tuon tehdä", vastasi vankka mies ja auttoikin sitten vähäväkisempiä kulkijoita. Ja sillä palvelulla kuuluu hänestä tulleen uudelle jumalalle otollinen mies, oikeinpa pyhä mies.

— Ka, kun ei todella muuta kysyttäne... tuumi antautuvampana se ensiksi kiivaillut Hämeen mies, yhä tukkaansa kuivaillen.

— Ja kun sitten kuitenkin saanee pitää omat kotihaltiansa, lisäsi siihen toinen vastakastetuista, hänkin rauhoittuneempana.

— Niin, kas siitä en minä mene takuuseen, — selitti koiransilmä varovasti. — Mutta kuka sinua estää pitämästä, jos et puhu haltioistasi kenellekään mitään...

Varsin epäilevinä ja sydämessään synkkinä jäivät vastakastetut, joiden parvi myötäänsä lisääntyi, miettimään noita helpompia keinoja palvella vieraitten tuomaa uutta haltiata ja sovittaa uusi usko vanhan, isiltäperityn rinnalle. Miten lopultakin käynee? he kysyivät huolestuneina toisiltaan. Mutta täytynee koettaa, sillä noiden piikkimiesten kuritettavaksi ei todellakaan tee mieli usein heittäytyä.

Rannasta kuului taukoamatta äänekäs, yksitoikkoinen sanelu, kun Ruotsin papit latinalaisilla kasteluvuilla siunasivat kristinuskoon äsken aseilla voitettuja, pakanallisia hämäläisiä. Parvi toisensa perästä juoksi keihäillä heristettyinä törmältä alas rantaan, ja se palasi sieltä kotvasen kuluttua ristinmiesten uskoon kastettuna lepikkorinteelle. Mutta törmän laella seisoi yhä kaadetun pihlajan vieressä voimakas ritari Birger Jarl korkeaan kilpeensä nojaten. Hän viittasi aina väliin kannustavasti sotamiehilleen, jotka törmällä valmistivat pakanoita kasteeseen, ja väliin taas hän kovalla äänellä käski rannassa laulavia pappeja kiirehtimään toimitustaan.

NELJÄN HEIMON KUNNAS.

Yötaivaan vilkkuvat tulet himmenivät vähitellen ja sammuivat sikäli kuin itäinen rusotus laajeni ja voimistui. Kevätaamun näin valjetessa yksinäinen, harmaapeskinen lappalainen hiihti autioita hankia pitkin riekonrihmojaan kokemaan ja ynisi hiljalleen hiihtäessään. Myöhään on kevät tullut taas tänä vuonna, sitä hän siinä joikuvin äänin itsekseen hoki, myöhään. Onhan sentään jo pieniä pälvipaikkoja suvisilla rinteillä, ja vesakko rupeaa huurteesta puhdistumaan. Mutta hanki on vielä kova, yöt ovat kylmät...

Näin ynisten yksinäinen lappalainen katseli unisesti, kuinka punainen aamu sarasti tunturin takaa. Jo ehti valo matalan koivumetsän latvoihin, ja tunturin laajalla laella rupesivat kiteet kimaltelemaan. Mutta samalla sattui hänen tihruisiin silmiinsä toinenkin punerrus harvan vesakon keskitse, pienen kunnaan kupeelta. Hän pysähtyi hiihdostaan, lyyhähti matalammaksi pensaan taakse ja tuijotti hämmästyneenä ja säikähtyneenä eteensä. Sillä nuotiohan siellä hiilosti, heittäen hienoa, harmajaa haikuaan vesakkoon. Mikä nuotio siellä on, mikä matkalainen on yöpynyt tänne Inarinjärven pohjoiseen korpeen? Sitä täytyy välttää, sillä mikään ystävä se ei ole. Lappalaisen vihamies on jokainen kulkija, mistä päin hän vain saapuneekin, veronahkojen riistäjä hän on, saame-kansan sortaja hän on, — muita ei täällä kulje.

Ääneti seisoi pieni peskimies kauan pensaan takana tuijottaen tuota kunnaalta kiiltävää, epäilyttävää hiillosta. Mitään liikettä kunnaalta ei kuulunut, koko luonto oli äänetön ja kuollut. Lappalainen ymmärsi, että hänen olisi ollut hiljaa käännettävä suksensa takaisin päin ja palattava hyvän sään aikana pakoon entisiä jälkiään. Mutta uteliaisuus voitti hänet. Olisihan toki katsottava, oliko nuotiopaikka tyhjä ja minne päin vieras on kulkenut. Peskimies hiihti hiljaa kaaressa vesakon läpi kunnaan taakse, läheni äänetönnä kuin henki sen taustaa, jossa oli murrokseen kinostunut nietos, ja kurottautui katsomaan nietoksen takaa. Samalla hän taas kuitenkin nopeasti painautui matalaksi, kätki suksensa lumeen ja kaivautui itsekin hangen alle lymyilemään ja sieltä aina toisinaan leiritulelle kurkistamaan.

Yksinäinen mies seisoi näet laskeutuvan nuotion vieressä, kumarana tuijottaen havuvuoteelle, joka oli tehty siihen tulen kupeelle. Tyhjä ahkio oli vuoteen vieressä, sukset pystyssä kinoksessa, laukku riippui koivun oksalta. Mies, roteva, ilvesturkkinen uros, tuijotti yhä alaspäin, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja murheelliset ja hänen katseensa oli synkkä, — mitähän se siinä noin tuijotti? Uteliaaksi käyneen lappalaisen täytyi kohottautua ylemmäs kinoksen takaa, paremmin nähdäkseen, kurottaa hiukan vain ja varovasti. — Niinpähän oli. Siinä makasi havuvuoteella liikahtamatta ja äännähtämättä toinen ihminen, pienempi, raanuun kääritty olento, — näytti olevan nainen. Ja siihen mies tuijotti. Kumartui yhä alemmas ja kosketti kädellään makaajan kasvoja, kohotti sen käsivartta, joka heti hervottomana retkahti takaisin. Mies polvistui silloin havuille, nosti makaajan pään kämmentensä väliin, piteli sitä siinä kotvasen, laski sen taas hellävaroen alas ja huokasi raskaasti, niin raskaasti, että koko äänetön vesakko tuntui kohahtavan.

Lappalaisesta se rupesi tuntumaan kaamealta, mutta hän ei uskaltanut liikahtaakaan. Sillä niin hurja tuli paloi matkamiehen silmissä, kun hän ne joskus suuntasi tunturille päin, niin synkät, syyttävät ja julmat olivat hänen kalpeat kasvonsa, että se mies varmaankin tuossa mielialassaan olisi heti survaissut kuoliaaksi jokaisen, jonka hän olisi nähnyt siinä itseään vaanivan.

— Mitä se siinä huokailee, ihmetteli kinoksesta kurkkiva lappalainen, jonka jäsenet vapisivat kylmästä ja pelosta. — Mitä siinä kyyköttää, tuskittelee ja ruikuttaa, — mikseivät matkamiehet jo lähde? Vai eikö tuo makaava toveri kykenekään nousemaan havuvuoteeltaan, — onko hän ehkä sairas? Vai kuollutko lie — huih!

Pientä Lapin äijää aivan puistatti. Mutta hän ei sittenkään malttanut olla yhä enemmän kurottautumatta eteenpäin.

— Kuollut se on! Kalman ovat sillä kasvot!

Ilvesturkkinen mies ojentautui vihdoin, heitti raanun syrjään ja nosti hellävaroen kuin sairaan lapsen liikkumattoman, hennon naisen käsivarsilleen. Sen pää retkotti siinä hervotonna, käsivarret vaipuivat kankeina alaspäin. Kotvan mies piteli tuota hentoa ruumista käsivarsillaan, huokasi taas kuin raskas metsä ja kääri sitten hangella vainajan hellästi raanuun. Katseli taas synkästi ympärilleen, karjaisi epätoivoisena kuin aron hukka, niin että äänetön luonto aivan tuntui säpsähtävän, ja lähti sitten astumaan pientä pälvipaikkaa kohden, jonka päivä oli sulattanut kunnaan suviselle rinteelle. Siinä hän rupesi keihässauvallaan jystämään jäätynyttä maata, kaivoi siihen kuoppaa kourillaankin, puski siinä pienen rupeaman, kunnes hauta rupesi rinteelle syntymään.

Lappalainen katseli sitä kaikkea nietoskolostaan harvan vesakon takaa ja mietti taas pakoa. Hän aikoi hiipiä siitä murroksen takaa suksilleen ja niin livistää tiehensä. Mutta hän ei uskaltanut. Kun hän kerran yritti ja risu hänen allaan rasahti, käännähti ilvesturkkimies hautatyöstään kunnaalle päin niin julman ja synkän näköisenä, että lappalainen kuin pistettynä painautui hangen alle ja pysyi siinä kauan liikahtamatta.

Vihdoin oli mies saanut kohtalaisen haudan kaivetuksi routaiseen maahan, ja siihen hän nyt hiljaa laski raanuun käärityn aarteensa. Peitti sen sitten huolellisesti soralla, tasoitti lunta haudalle ja seisoi taas tuokion kumarassa sen kohdalla. Mutta samassa hän ikäänkuin repäisi itsensä irti tuosta haikeasta paikasta, kiirehti takaisin nuotion luo, potkaisi syrjään tyhjän ahkion, jossa hän eilen oli vetänyt tähän sairaan naisensa, ja laski suksensa hangelle. Huomasi samassa koivun oksasta riippuvan laukkunsa, tempaisi sen ja kaivoi siitä kimpaleen jäätynyttä, kuivattua lihaa. Haukkasi sitä kerran, pari, pureskeli kuin väkisin suurta suupalaa ja pisti vihdoin lihajärkäleen vyönsä alle. Mutta laukun, joka tuntui raskaalta ja jossa jotakin kilisi, kun hän sitä heilutti, sen hän vielä juoksutti äsken kaivamalleen ja täyttämälleen haudalle. Jalkopäähän hän jysti tuurallaan vielä sitä varten pienen kolon, heitti laukkunsa kuin lopen kyllästyneenä siihen ja polki soraa ja lunta päälle. Sen tehtyään hän lopullisesti hyppäsi suksilleen ja lähti, taakseen enää katsomatta, vinhaa vauhtia painaltamaan tunturin kuvetta suoraan lounaiseen ilmansuuntaan, Ruijan tuntureille päin, eteni ja häipyi sinne vähitellen.

Silloin uskalsi lappalainen, joka siihen asti yhä oli kuin myyrä piillyt kolossaan, vihdoin nousta hangelle ja lähteä varovasti liikkeelle. Pehmeillä kallokkaillaan hän hiipi pehmoisesti hangen yli nuotiolle, johon hän heitti uusia oksia palamaan, ja ryhtyi sitten, hypellen lämpimikseen tasakäpälässä poistuneen yövuoteella, tarkastamaan nuotion ympärystää. Sitä tehdessään hän ynisi ja jokelti:

— Pois hiihti mies, hautaan jätti naisensa, sinne raanuun kietoi ja soralla peitti. Tuohon se jätti pulkkansakin, jättipähän sen toki saaliiksi Saamen pojalle, hyvän pulkan. Ja hyvän taljan ja vetohihnan — yhyhyy... Tuokion siinä ääneti hiiviskeltyään pieni peskimies jatkoi taas jokellustaan. — Vaimo oli kuollut vennon mieheltä, yöllä kai se noille havuille kuoli, eipä lähtenyt mies enää ruumista vetämään... ai, ai, tänne taipaleelle hautasi... Ja sinne hautasi matkamies laukkunsakin... miksi hautasi laukkunsakin, ja mikä siinä helisi?

Sellaista hoki pieni äijä yöhavuja penkoessaan ja hyppeli toisinaan tasakäpälässä lämpimikseen, lyöden käsivartensa peskiään vastaan.

— Uskaltaisikohan saame-poika katsoa tuota hautaa, kaivaa sitä vähän — ei, ei uskalla, sieltä voisi kalma vastaan kurkistaa, ei uskalla. Mutta ehkä sittenkin pikkuisen... edes sitä laukkua, jonka matkamies lopulta hautaan heitti — siinä jotakin kilisi... Sitä täytyy sentään vähän tutkia, pikaisesti vain...

Hiljaa sipsutti heinäkenkä hankea myöten takaisin haudalle, vesakon reunaan. Empi siinä vieläkin, katseli pelokkaana ympärilleen joka taholle, katseli ylös tunturillekin, jonka valkoista hankea aurinko nyt kimallutti. Silloin hän taaskin lysähti matalaksi, painautui pelästyneenä pensaiden peittoon. Sillä hän näki siellä ylhäällä tunturin laella liikettä: pororoikka sieltä laukkoi, lasketti pyrynä rinnettä tänne alaspäin. Huih, sitä vauhtia! Mikä noidan päivä nyt onkaan! — Lappalainen kiirehti henkensä hädässä suksiensa luo. Mutta hän ei uskaltanut enää lähteä pakoon hiihtämään... porot laukkoivat niin huimasti myötärinnettä... hän pistäysi piiloon äskeiseen koloonsa, kaivautui sinne murroksen taakse äskeistäkin syvemmälle. Siinä hän aikoi ääneti odottaa, kunnes tunturilta tulijat ovat laskettaneet ohi.

Mutta nämäpä eivät ajaneetkaan ohi. He olivat hekin nähneet nuotion hehkuvan pienellä vesakkokunnaalla ja tahtoivat kai tutkia, mitä tulia se oli. Tuiskuna siihen kunnaalle tulla tupsahtivat, pysäyttivät poronsa ja päästivät ne siihen jäkälää kaivamaan.

Heitä oli kolme miestä, kaikki muhkeissa turkeissa ja kirjavissa villavöissä, mutta poroja oli kuusi, joista kolme veti kuormitettuja ahkioita. Miesten puheista lappalainen ymmärsi heti, että he olivat Keminsuun miehiä, jotka palasivat Jäämeren rannalta, perimästä merilappalaisilta veronahkojaan. Jämeitä miehiä olivat, yksi vanha, tanakka pirkkalaisisäntä johtajana, toiset kaksi nuorempia. He tutkivat nyt vuorostaan nuotiopaikan, kääntelivät hylättyä ahkiota ja keskustelivat sitä tehdessään, kuka tästä on mahtanut kulkea ja minne.

— Idästä päin se on tullut, ahkiota se on perässään vetänyt, päätteli toinen nuoremmista miehistä jälkiä tarkastettuaan. — Eikä se ahkio ole ollut tyhjä, — katso tuota vakoa!

— Vienasta päin on siis tultu, totesi vanhin miehistä, leveänaamainen, poskipartainen jässäkkä, jatkaen: — Mutta yksinäinen hiihtäjä on tästä eteenpäin lähtenyt, jätettyään ahkionsa tuohon.

— Mihinkä se on sitten kuormansa pannut, uteli toinen nuoremmista miehistä — ei ole ahkiossa enää muuta kuin porontalja pohjalla. — Olisiko selässään vienyt? Mutta ahkiossa näyttää ihminen istuneen, — näet, miten on talja painunut.

Miehet katselivat kysyvinä toisiaan, tutkivat nuotion ympärystän uudelleen, tutkivat hankeen painuneita jälkiäkin. Lappalaisen sydän läplätti hangen alla, murroksen takana: mitähän jos Pohjanmaan miehet noin nuuskiessaan seuraavat hänenkin heinäkenkäisiä, kepeitä jälkiään ja keksivät hänet kolostaan, — ne ovat muutenkin niin ankaroita nuo kemiläiset! Mutta miehet lähtivät toki seuraamaan niitä jälkiä, jotka veivät vesakon laitaan, pälvirinteelle, ja siihen he pysähtyivät:

— Tähän on jotakin kaivettu ja kuopattu.

— Niin on, katsotaanpa!...

Kallokkaillaan kuopivat Kemin miehet löysää lunta ja soraa haudalta, sauvoillaan sysivät sitten syvemmältä. Jo tuntuu pehmoista vastaan, tuntuu kangasta, — siihen on jotakin kääritty. Nuori mies kumartuu, vetää raanun esille, kääntää sen raolleen ja hätkähtää:

— Siinä on vainaja!

— Näytä, todella, — naisen on ruumis!

— Nuoret kasvot, karjalainen huntu-huivi!

Miehet pysäyttävät kaivamisensa ja seisovat siinä kotvan hämmästyneinä, katsellen vuoroin kuolleen naisen kasvoja, vuoroin toisiaan. Vanhinkin heistä on nyt ilmeisesti ymmällä, ei hänkään osaa heti tätä arvoitusta selittää.

— Peittäkäähän hauta, hän virkkoi vihdoin.

— Mitä mieron matkalaisia lienevätkin olleet, hullun hommilta heidän kulkunsa tuntuu. Lähdepäs Vienasta asti naisen kanssa kahden tähän korpeen!

— Tappoikohan mies vaimonsa täällä nuotiolla? kyseli järkytettynä toinen nuoremmista miehistä, kun he jälleen olivat palanneet tulen ääreen, jota he taas muutamilla varvuilla virkistivät.

— Tappoiko mies vai tappoiko tauti, sitä ei voi tietää, selitti vanhus, siinä havuilla hetkisen levätessään. — Leikin retki se ei ole ainakaan ollut nuorelle naiselle, häneltä saattoivat siinä voimatkin pettää, joten hän ehkä lopuksi tähän yönuotiolle kepertyi. Mutta mitä miehiä se kulkija on ollut? Eivät ole nämä meidän miesten töitä, pirkkalaiset eivät ota naisia retkilleen!

— Ei, karjalainen kaupustelija tuo hiihtäjä mieluumminkin on voinut olla, ellei olisi ollut Ruijan miehiä.

— Kumpia hyvänsä, päätteli vanhus lopuksi, — houkkion matkaa se on ollut joka tapauksessa!

Palan siinä nuotion ääressä haukattuaan Kemin miehet hankkiutuivat jo hetken kuluttua matkaansa jatkamaan. Lappalainenkin huoahti jo helpotuksesta hankeen kaivamassaan kolossa, sillä hänen raajansa olivat pahasti kontettuneet siinä kylmässä kätköpaikassa kyyköttäessään. Onneksipa eivät Kemin miehet olleet hänen lymypaikkaansa löytäneet, nyt hänkin vihdoin pian pääsee suksilleen...

Mutta vieläkään ei Lapin äijä saanut nousta piilopaikastaan, siihen hänen täytyi yhä jäädä kykkimään. Sillä juuri kun pirkkalaiset olivat saaneet kunnostetuksi poronsa jatkomatkaa varten ja olivat lähdössä nuotion luota, veti tämän loimu taas uudet hiihtäjät luokseen. Vesakon läpi nousi kunnaan itäiseltä kupeelta kaksi suksimiestä, jotka seurasivat ahkionvetäjän jälkiä, ja kemiläiset pysähtyivät nyt, ajohihnat kourassa, näitä uusia tulokkaita odottamaan. Täytyihän näet ottaa heistä ja heidän retkistään selko.

Poromiehet huomattuaan vieraat pysähtyivät hiukan säikähtyneinä kappaleen matkan päähän — molemmat joukkueet ilmeisesti ällistyivät toisensa näillä kaukaisilla Lapin aavikoilla tavatessaan. Kotvaan aikaan ei siinä puhuttu mitään, ei puolelta eikä toiselta. Lappalaisraukasta se äänettömyys oli kaikkein kaameinta, hän kyyhötti siellä hangen alla sydän kurkussa ja tuskin uskalsi hengittääkään. Mutta uteliaana hän kuitenkin kuunteli, kun kunnaalla vihdoin virisi keskustelu molempain retkikuntain välillä, sitä uteliaampana, kun se keskustelu koski hänenkin heimonsa, Saamen kansan, oloja ja kohtaloita.

— Millä asioilla sitä täällä kuljetaan? kysyi järein äänin kemiläisten vanha, tanakka johtaja ja astui uhkaavin elein askelen saapuvia vastaan.

— Omillapa asioilla hiihtelemme, vastasi viimeksi saapuneista toinen, eikä hänen äänensä sävy ollut sen ystävällisempi kuin kemiläisenkään.

— Mitä asioita ne ovat, nämä maat ovat meidän veromaita, tiukkasi harmaaparta Kemin mies yhä karkeammalla äänensävyllä ja kirvestä kupeeltaan tapaillen.

— Eräitä karkulaisia vain haemme, hiihtäjä vastasi nyt jo sävyisämmin pehmeällä, karjalaisella murteellaan.

— Oletteko nähneet niitä, jotka edellämme ovat kulkeneet näitä samoja latuja?

Kemiläinen viittasi tovereitaan vaikenemaan eikä ruvennut vieraille suoraan vastaamaan. Hän teki heille äkkipäisen vastakysymyksen:

— Vienasta astiko ne karkasivat, sillä sen puolen väkeä tunnutte te olevan?

— Kannanlahdesta, kotikylästämme pakolaiset karkasivat, liverteli karjalaisista toinen, laihansitkeä liuhuparta, toisen, vielä melkein poikaiässä olevan, sieltä taempaa alta kulmainsa vieraita luimistellessa. — Oletteko heitä nähneet, tästä ne ovat ohi hiihtäneet, olemme heidän jälkiään seuranneet.

Mutta Kemin mies kyseli edelleen topakkana:

— Oliko niitä pakolaisia mies ja vaimo?

— Niin oli. Se riivattu Ruijan mierolainen ryösti näet minulta tyttäreni, kotitalosta vei, tämän nuoren miehen morsiamen vei...

— Liekö oikein väkisin vienyt, vai seurasiko tyttö vikisemättä mukana, epäili Kemin mies vanhoilta kokemuksiltaan.

— Ka, ahkiossa, se on tuossa tytärtäni vetänyt, näette jäljistä. Ja tähän kai he ovat viimeksi yöpyneet.

Karjalaiset uskalsivat jo hiihtää lähemmäksi nuotiota. Siinä oli vielä tyhjä poronpulkka, sitä he jännitetyin mielin kävivät tutkimaan, udellen vilkkaasti:

— Siinähän on meiltä viety ahkio ja porontalja, miksi ne sen tähän jättivät? Ja minne päin ne täältä hiihtivät? Hä?

Varsinkin nuorempi karjalainen näytti olevan kovin malttamaton saadakseen tarpeelliset tiedot pakolaisten matkasta ja lähteäkseen heitä edelleen tavoittamaan. Mutta Kemin mies tahtoi ennen kaikkea tutkia, mitä väkeä pakolaiset olivat olleet, mitä varten he tänne tuntureille olivat paenneet ja millä asioilla nämä takaa-ajajat oikein liikkuvat. Hänellä näytti siinä kohden olevan omat epäilyksensä, ja hän kyseli yhä:

— Sanot Ruijan miehen ryöstäneen tyttäresi. Mikä kulkija se sitten siellä teidän puolessanne oli ja miksi hän tänne pakeni?

Vanhempi karjalainen nousi nyt suksiltaan, astui nuotion ääreen lämmittelemään ja kävi siinä rauhan ja tarinan miehenä juttuaan juurta jaksain selittämään:

Se oli Norjan miehiä Jäämeren rannalta, Haloogalannista sanoi olevansa. Niitä oli vuosi sitten tullut joukko laivalla Vienan suuhun, jonka kaupungissa olivat kauppoja tehneet. Olivat retkeilleet jokivarrellekin, ja toiset heistä olivat siellä ruvenneet rosvojoukkona ryöstelemään jokirannan vauraita taloja ja niiden vanhoja kauppavaroja, hopeata ja vaskea. Siitä tietysti vienalaiset suuttuivat ja kävivät, sill'aikaa kun toiset miehet metsäsisseinä sisämaassa partioivat, heidän laivansa kimppuun. Sille tuli nyt kiire lähtö merelle, eivätkä ryöstäjät ehtineetkään laivaansa mukaan. Mihin heistä toiset lienevät huvenneet, sitä eivät kannanlahtelaiset tietäneet, mutta tämä yksi Ruijan mies oli pikkuvenheellä paennut Valkeanmeren lahdesta lahteen, kunnes lopuksi syyspuoleen kulkeusi Kannanlahden pohjoisimpaan kärkeen, sikäläiseen karjalaiskylään.

— Ja jäi sinne?

— Jäi talveksi. Emme hänen kolttosiaan silloin tunteneet, ja mihinkäpä se siitä silloin olisi enää päässytkään. Annoimme hänen asua tuvassamme, se oli hyvänahkainen ja iloluontoinen mies, roteva työssä, kätevä venheenrakentaja. Siellä hän venhettä veisti ja naisia nauratti, kunnes sitten nyt keväällä teki ilkityönsä ja livisti...

— Ja vei tyttären talosta mukaansa, ihmetteli kemiläinen jo melkein säälivänä.

— Marjan vei, lapseni, toisen miehen kihlatun naisen!

— Lähtivät yhdessä hiihtämään talonväen tietämättä, niinkö?

— Niin, keväthangelle olivat eräänä aamuna lähteneet, emme sitä heti paoksi ymmärtäneetkään. Ahkioon olivat kasanneet hynttyynsä, ja Ruijan miehellä oli selässään laukku, jota hän aina piti mukanaan, — siinä kai olivat hänen Vienan saaliinsa!

— Niin menivät ja — te perässä? utelivat kemiläiset, juttuun yhä innostuen.

— Perässä lähdettiin naapurin pojan kanssa, kun pako paoksi älyttiin, mutta vasta seuraavana aamuna me jouduimme taipaleelle. Toivoimme heidät silti tapaavamme, eivätkä he kaukana enää saata ollakaan — eihän nainen kovin rutosti jaksa hiihtää, ja raskasta on toisaalta toista ihmistä ahkiossa vetää. Tässä ne nyt kai ovat yötä olleet, vai onko tämä nuotio teidän?

— Ei, pakolaistenne nuotio se on. Me tähän vasta äsken saavuimme.

— Sitten eivät karkurit ole kaukana, intoili nyt nuorempi karjalaisista. — Jäljille vain ja liukkaasti!

— Ei niin kiirettä, kielteli kemiläispäällikkö vakavana ja päättäväisenä. — Katsokaahan, tästä ei ole eteenpäin hiihtänyt kuin yksi henkilö, ja sen ahkio on tuossa.

Karjalan miehet katsoivat, tutkivat nuotiolta luoteeseen päin poistuvia jälkiä ja totesivat kemiläisen huomautuksen oikeaksi. He tuijottivat toisiaan, tuijottivat kemiläisiä, ja vanhempi heistä virkkoi vihdoin:

— Onko siis Ruijan mies lähtenyt tytärtäni selässään kantamaan, ja miksi?

— Ei kysellä enää, kiivaili karjalaispoika kärsimättömänä. — Lähdetään, otetaan itse asiasta selko.

Mutta Kemin urho astui hänen hankea hiovain suksiensa eteen, puisteli kieltävästi päätään ja virkkoi:

— Ei miehet, asia on pahemmalla kannalla kuin luulettekaan. — Ja vanhemmalle karjalaisista hän puhui: — Tahdotko tietää, missä tyttäresi on?

Karjalaispoika yhä kiukutteli ja kiivaili:

— Miksi pidätät meitä, mies, otamme itse heti selon siitä, missä Marja on!

Mutta Kemin ukko ei pojan tiuskinnasta välittänyt. Hän astui Kannanlahden liuhupartaisen isännän viereen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja puhui:

— Tahdotko nähdä tyttäresi, hä? No, hyvä, tule siis tänne!

Ja hän talutti hämmästyneen karjalaisen vesakon rintaan, pälvipaikalle, pysähtyi siihen haudan ääreen ja virkkoi juhlallisesti:

— Kaiva tuosta!

Mutta nuorukainen sähisi ja intti:

— Mitä ilveilet, mies, ymmärräthän, että meillä on kiire!

— Kaiva, toisti kemiläinen. — Siitä saatte nähdä, mihin teillä on kiire!

Vanhempi mies oli jo pahaa aavistaen ruvennut kaivamaan lumista soraa, nuoremman yhä vain siinä vihaisena luimistellessa, varmana, että Pohjanmaan miehet tekivät heistä vain pilkkaa. Nämä olivat kuitenkin kasvoiltaan peräti totiset ja heidän äänensäkin soi vakavalta ja vaativalta. Liuhuparta kaivoi sen vuoksi suksisauvallaan jo moneen kertaan kuovittua maata, ja pian sieltä soran seasta pilkahtikin esille kipene kirjavaa raanua. Mies hytkähti, kävi sulin kourin kuoppaan käsiksi.

— Meidän raanu, totisesti! Marjan peite.

— Miksi se siellä on, uteli nyt nuorempikin, käyden hänkin vihdoin hautaa paljastamaan. — Mitä, mitä siihen on kääritty?

Mutta vastausta hän ei saanut eikä enää tarvinnutkaan. Sillä isä kehitti samassa raanun auki, ja kalpeina, sanattomina Karjalan miehet jäivät katsomaan sitä, minkä he raanusta löysivät. Ja Kemin miehet seisoivat yhtä äänettöminä ja vakavina siinä vieressä heidän surunsa ja suuttumuksensa todistajina.

— Marja surmattu, sopersi vanhempi karjalainen vihdoin. — Miksi, kuka tappoi lapsiraukan?

— Sanohan, miksi hänet on surmattu ja tähän haudattu, huudahti samassa kalpea, kiihtynyt karjalaispoikakin, tarttuen kuin hätääntyneenä Kemin uroon ranteeseen. — Sanokaa, kuka sen teki?

Mutta vainajan isä virkkoi lannistuneena, särkyvällä äänellä:

— Se on Ruijan miehen työtä, kyllä sen oivallan. Mutta miksi? Oliko täällä tappelu, mitä täällä tapahtui, kertokaa!

Hän oli aivan rukoilevana kääntynyt kemiläisten päällikön puoleen. Ja tämä nyt vastaili verkalleen:

— Emme tiedä, onko täällä tapeltu ja onko tyttärenne surmattu, emmekä sitä usko. Tämän haudan löysimme äsken ikään, kun tutkimme edellämme käyneiden jälkiä ja ihmettelimme, mitä täällä on kaivettu.

— Karkurit olivat siis jo poissa teidän tullessanne, virkahti karjalaisisäntä, jolle asiain meno nyt vasta rupesi selviämään. — Nuotio oli autio?

— Toinen on siinä edessämme, toinen oli poissa, oikaisi Kemin mies, — sen jäljet näkyvät tuossa viittaavan tuntureille ja merelle päin.

Taas kimmahti nuori Karjalan poika. Hän oli juuri nostanut kangistuneen vainajan haudasta ja laskenut sen hangelle, jossa sitä vieraat nyt tarkemmin tarkastivat. Siitä hän hypähti seuralaisensa viereen:

— Niille jäljille nyt lähdemme, tule!

Mutta Kemin mies esteli yhä.

— Mitäpä sinne enää hiihdätte, johan ryöstetyn naisen tapasitte.

— Tahdomme tavata sen miehen, joka naisemme tappoi!

— Mieskö lie tappanut vai tauti, tutkikaa se asia kotonanne. Mutta eteenpäin älkää menkö!

Nuoren karjalaisen mielessä oli viha ja suru sillä välin yltymistään yltynyt. Hänen poskilihaksensa pullistuivat, hänen silmänsä verestivät ja hän karjaisi särähtävin äänin:

— Nyt kostamaan, älkää meitä estelkö! Rankaisematta ei roisto saa päästä tunturien taakse!

Mutta hänen toverinsa virkahti alakuloisesti:

— Hän voi jo olla tunturin takana, tuskin häntä enää tapaamme...

— Tapaamme varmasti, minä hiihdän sinne vaikka yksin ja nitistän hänet...

— Siis yrittäkäämme!

He nousivat jo suksilleen ja tekivät lähtöä lounasta kohden. Mutta Kemin mies astui nyt komentavana isäntänä heitä estämään:

— Parasta on, että tästä palaatte koreasti kotipuoltanne kohden. Emme jätä teitä tänne lapinkorpeamme risteilemään.

— Hä? kivahti silloin karjalainen. — Oletko ruijalaisen murhaajan kanssa samassa juonessa? Vai miksi asetut meidän tiellemme?

— En rakasta ruijalaisia, olivatpa murhaajia taikka ei, vastasi kemiläinen rauhallisesti, — mutta en luota teihinkään. Täällä ovat lappalaiset meidän veronmaksajiamme, he kuuluvat yksin meille. Mutta sekä te karjalaiset että ruijalaiset olette aina pyrkineet tänne veronahkoja kantamaan, kun vain on silmä välttänyt. Voitte sen tempun tehdä nytkin, vaikka olette olevinanne muilla asioilla. Siksi emme jätä teitä tänne kiertelemään, emmekä suvaitse teitä täällä vastakaan, siksi kääntäkää suksenne sievästi päivännousun puolelle!

Kemin ukko jyräytti näitä nuhteitaan ankarin äänin, jota ei ollut hyvä vastustaa. Karjalan miehet karahtivat punaisiksi kasvoiltaan sekä oikaisivat jo selkänsä hekin, ja vanhempi heistä vastasi:

— Yhtä hyvä oikeus meillä on verottaa Inarin lappalaisia kuin teilläkin, maat ovat yhteisiä Jäämerelle asti. Tämäkin kunnas on kolmen heimon kunnas. Ja nahankantoon mekin tänne vielä tulemme...

— Sepä nähtäneen, tuletteko, uhmaili ukko.

— Mutta tällä kertaa emme välitä lappalaisista emmekä heidän veronahoistaan, myönteli liuhuparta jo nöyrempänä. — Nyt ajamme, kuten tiedätte, toista saalista. Siksi tieltä pois!

Mutta kemiläinen veti nyt sotakirveen vyöstään ja hänen toverinsa tekivät samoin, asettuen karjalaisten tielle. Ja ukko julisti:

— Tästä ette hiihdä eteenpäin, siitä me vastaamme. Te painutte tuonne äskeisille jäljillenne, ja pysytte siellä, muuten täällä tulee uusia vainajia. Hä, joko älyätte, valitkaa pian!

Karjalaiset nieleskelivät kiukkuaan, ymmärtäen, että heidän oli toivotonta yrittää ylivoimaa vastaan. Vanhempi virkkoikin:

— Teitä on kolme miestä, meitä vain kaksi. Mutta muistatte tekonne...

— Muistamme kyllä, kunhan vain tästä palaatte, uhmaili ukko. — Vai tekeekö mieli nuoren miehen tapella?

Yrmymielisenä katseli ympärilleen karjalaispoika, joka hänkin jo oli sivaltanut kirveen käteensä. Hänen olisi tulisesti tehnyt mieli päästä morsiantaan kostamaan, mutta alistuipa hänkin sentään lopulta vanhemman neuvoon. Kuin avutonna hän silmäili nyt hangella makaavaa vainajaa. Mutta hänen toverinsa toi siihen ryöstetyn ahkion, nosti vainajan taljalle ja peitti sen siihen raanulla. Nuoremmalta hän vain kysyi:

— Otitko haudasta kaikki, mitä siellä oli?

— Kaikki, pulkassa se on.

— Siis lähdemme kotiin...

Ja enempää puhumatta karjalainen pujotti ahkionhihnan olkapäälleen, astui suksilleen ja lähti seuralaisineen, jääville hyvästiä sanomatta, myötämaata hiihtämään äskeisiä latujaan. Mutta kunnaan juurelle hän vielä pysähtyi ja huusi siitä:

— Tällä kertaa te Kemin miehet meitä nyt komennatte, mutta vielä me tapaamme toisemme! Varokaa silloin, ettei teillä ole täältä samanlaisia viemisiä kuin meillä nyt.

— Varokaa vain itse meidän veromaitamme, huusi Kemin ukko äreänä vastaan. — Täältä ette koskaan kunnialla palaa!

Kemiläiset katselivat vielä kotvan silmä kovana poistuvia kilpailijoitaan, jotka pienenemistään pienenivät ja häipyivät vihdoin itäisen tunturin rinteelle. Vasta todettuaan, että he todella lähtivät eivätkä yrittäneet palata, kemiläiset käänsivät poronsa eteläiseen suuntaan, istahtivat pulkkiinsa ja lähtivät ajamaan nuotiokunnaalta.

Heidän äänensä kaikui vielä hetkisen vesakosta, mutta sitten kaikki oli taas hiljaista. Silloin lappalainen vihdoin ryömi esille kolostaan ja nousi kuin aave hangelle tähystelemään. Hän oli vilusta kankea ja vihainen. Siinä oli hänen koko aamurupeama pitänyt kykkiä ja pelätä, ja mitä hän oli siitä hyötynyt? Veivät ahkionkin, tyhjensivät haudan! Pieni peskiniekka heristi hentoja käsivarsiaan, pui kuivia nyrkkejään etelää ja itää ja lounasta kohden ja purki ynisevin äänin kiukkuaan:

— Vai kolmen heimon kunnas — on täällä vielä neljäskin! On Saamen heimo, joka on näiden tunturien ja aapojen oikea omistaja. Te muut olette täällä vain verosusia, ryöstäjiä!

Nuotio oli jo sammumassa, vain vähän lämpöä huokui enää sen hiilloksesta, jonka ääressä lappalainen taas hetkisen hyppi. Hän potki vihoissaan vuodehavuja, levitti hankeen viimeisiä, käryäviä kekäleitä, potki kiukussaan soraa auki jääneeseen hautakuoppaan. Enin harmitti häntä näet se, että Karjalan miehet olivat, kuten hän luuli, tyhjentäneet haudan kokonaan, vieneet sieltä sen laukunkin, jossa hän oli kuullut jotakin kilahtavan. Mutta samalla hän oli mielessään iloinen siitä, etteivät vainolaiset ei toinen eikä toinen, toki olleet häntä kolostaan keksineet — ne olisivat ehkä hänet siihen paikkaan tappaneet, niinkuin uhkasivat tappaa toisensa.

— Pahat miehet, mistä vain tullevatkin, ynisi lappalainen nostaessaan suksiaan hangen alta. — Veronahkoja ryöstävät lappalaiselta, ja jos et kaikkia anna, niin lyövät... lyövät julmasti!...

Vielä kerran ympärilleen arasti luimistellen pieni Lapin äijä nousi vihdoin hänkin suksilleen ja lähti jatkamaan rihmahiihtoaan, joka häneltä aamulla oli keskeytynyt. Eikä neljän heimon kunnaalta, jossa hanki nyt oli niin moninkertaisesti poljettu, enää kuulunut ääntä eikä liikettä.

* * * * *

Mutta viisisataa vuotta myöhemmin Inarin pohjoiskulman suomalaisen uudisasukkaan lapio kilahti selvään metalliin, kun hän kotikunnaansa suviselle rinteelle raivasi pientä perunamaata. Ja kun hän kaivoi syvemmälle ja laajemmalle, tuli sieltä esille mustuneita vaskisiruja, arabialaisia ja novgorodilaisia hopearahoja, ruostuneita, hopeahelyisiä kaulakoristeita ja kummannäköisiä, muinaisaikaisia aseita. Hän poimi ne sieltä yksitellen, nosti haudasta vanhan laukun riekaleitakin ja keräsi ne kaikki tupaansa, lähettääkseen ne sitten postiautolla, joka uutta valtatietä myöten nyt kulki hänen kotikunnaansa ohitse, maan pääkaupunkiin, museotavaraksi. Hän ihmetteli noita koruja ja rahoja käännellessään, mitenkähän ne olivatkaan joutuneet siihen aution lapintunturin rinteelle, sorakankaalle, mitkä kulkijat ne siihen muinoin olivat upottaneet ja unohtaneet. On mahtanut olla liikettä, joskin toisenlaista, silloin ennen vanhaankin näillä raukoilla rajoilla, on ehkä noillakin ruostuneilla rahoilla ja koruilla ollut oma tarinansa... Siitäpä ne nyt kertokoot minkä voivat katsojille muinaisten muistojen museoissa!

ANNIKKI, PIISPA JA KESTI.

(Kanteletar III, 34, 37.)

Turun harmaaholvisessa tuomiokirkossa, joka vielä tuskin oli puolensadan vuoden ikäinen, oli muutamien vuosien kuluessa vietetty kaksi suurta, komeata kirkollista juhlaa. Vuosisadan vaihteessa v. 1300 Suomen ensimmäisen suomalaissyntyisen piispan, Maunon, toimesta ja johdolla oli suoritettu Unikankareen mäelle, Aurajoen suuhun, vähitellen rakennetun kirkon vihkiminen Suomen hiippakunnan pääkirkoksi, tuomiokirkoksi, ja samalla oli hiippakunnan hallinto, tuomiokapituli, siirretty Räntämäeltä Koroisista, tänne uuden pääkirkon yhteyteen. Ja nyt, pari, kolme vuotta myöhemmin, oli Nousiaisista, Suomen kirkon ensimmäisestä pesäpaikasta, siirretty kirkon suojeluspyhimyksen piispa Henrikin luut Turun tuomiokirkkoon ja kätketty suurilla juhlallisuuksilla sinne vastarakennetun kuorin lattian alle.

Tämä viimeksimainittu kirkkojuhla oli eräänä kevätkesän sunnuntaina äsken päättynyt. Aamusta alkaen oli pyhäkössä pidetty kauniita juhlamessuja, joihin olivat ottaneet osaa uuden tuomiokapitulin kaikki kanungit ja Turun seudun sekä äskenrakennetun Turun linnan papit ynnä niinikään vastaperustetun Turun dominikaaniluostarin pappismunkit. Sen jälkeen oli suoritettu itse hautaustoimitus ja sen päätyttyä pidetty hautamessuja ja veisattu hautavirsiä. Näiden kirkonmenojen jälkeen oli vihdoin juhlayleisö, uuden rantakaupungin ja sen ympäristön väestö samoinkuin papit ja virrenlukijat, lähtenyt kirkosta. Iltapäivä olikin jo käsissä. Mutta vanha Mauno-piispa viipyi vielä kaarevan kuorinsa alttarin eteen polvistuneena, siinä siunaten yksinäisissä rukouksissaan tämän korkean juhlapäivän.

Hän oli jo vanha mies. Vartalo oli kumara, kasvot kokoonpainuneet, harvennut tukka kiersi valkoisena kiehkurana paljasta päälakea. Mutta hänen silmänsä säteilivät nuorteaa, harrasta riemua, kun hän siinä katseli korkeaholvista, vakavanjuhlallista pyhäkköään ja muisteli, mitä tuloksia hänen nuoressa hiippakunnassaan toki jo oli aikaansaatu. Kirkko oli koruton, alkujaan vain suorakaiteen muotoinen kivirakennus, joka oli jaettu nelinurkkaisilla harmaakivipilareilla kolmeen laivaan. Mutta Mauno-piispa oli nyt, vedoten sielunsa autuudesta huolehtivain seurakuntalaisten uhrautuvaisuuteen, saanut kirkon itäpäätyyn rakennetuksi valoisan, kaari-ikkunoilla varustetun kuorin, jonka alttarin edessä hän juuri polvistui. Hiippakunta oli nuori, paljon pakanuutta asui vielä sen rintamaillakin. Mutta uuden kirkon yhteyteen perustettu koulu valmisti nyt jo vuosittain uusia työntekijöitä hänen laajalle työvainiolleen, Rooman paavit suosivat auliisti tätä kaukaisinta etuvartiotaan pohjolassa, ja vuosi vuodelta kristillinen tajunta laajeni ja syventyi maan hitaan kansan joukossa.

— Onhan jo jotakin tehty, virkahti vanha piispa itsekseen, noustessaan vihdoin alttarin edestä kääntyäkseen sakastiin. — Ja työn jatkajia on, kun minusta aika jättää, kun pääsen lepäämään minäkin tuohon alttarin juurelle, Pyhän Henrikin haudan viereen, johon jo leposijan olen itselleni varannut.

Mauno-piispa astui askelen sakastiin päin. Mutta silloin juuri loi aurinko ylimmän kaari-ikkunan kautta säteensä Neitsyt Maarian alttarille, valaisten sen yht'äkkiä kirkkaaksi, — muuten olikin kirkko jo paksussa hämärässä. Ja piispa näki silloin ihmeekseen erään naisen vielä polvistuneena Jumalanäidin kuvan edessä. Hän oli nuori neitonen, jonka vaaleat kutrit loistivat kullalta auringon säteissä, mutta hänen kasvonsa olivat itkettyneet, ja hänen silmistään, jotka liikahtamatta tähtäsivät Jumalanäidin veistettyyn kuvaan, huokui syvää hätää ja tuskaa.

Mauno pysähtyi ja katsoi säälien nuorta tyttöä. Siinä on ahdistamassa jokin ankara sydämensuru, päätteli hän, siinä tarvitaan lohdutusta. Hän laskeutui kuorista kirkkoon rukoilevan neitosen luo.

Lähemmäs tullen tunsi hän jo naisen: sehän oli Annikki, hänen oma rippilapsensa, Turusen tytär rantakorttelista, turkulaisen kalakauppiaan esikoinen. Hänet oli Mauno kastanut parikymmentä vuotta sitten, silloin vielä ollessaan Koroisten piispalan apupappina. Hän tunsi hyvin tytön isän ja äidin: toimeliasta, hurskasta väkeä. Nyt on siis jo sydämensuruja tuollakin herttaisella lapsella!

— Mitä itket, Annikki, hän lausui ystävällisesti, mitä Jumalanäidille valitat?

Neito käänsi melkein säikähtyneenä kosteat kasvonsa puhuttelijaan päin, kumarsi nöyrästi päänsä, kun piispan tunsi, mutta vaikeni.

— Älä arkaile, Annikki, kerro vapaasti sydämes huolet vanhalle rippi-isällesi; ehkä voin sinua lohduttaa. Sulhassurujako itket; onko sinulla sellaisia?

— Niin, sulhoni minut hylkäsi...

— Hylkäsi! Kuka oli sulhosi?

Tyttö arkaili kotvasen, mutta vastasi sitten vapaasti:

— Hannus, Saksan kesti...

— Mitä, oletko antautunut kestien kanssa lemmenkauppoihin, ai, ai!... Ja hullusti kävi, — niin on käynyt jo monelle tytölle. Eikö isäsi kieltänyt, äitisi varoittanut?

— Kielsivät, varoittivat...

— Mutta et totellut heitä, tottelit omaa mieltäsi?

Tyttö tyrskähti uuteen itkuun; katumus ja häpeä ja tuska tempasivat hänet valtoihinsa. Vanha piispa laski silloin kätensä hänen vaaleille kutreilleen ja virkkoi:

— Tulehan sakastiin, Annikki, astu rippituoliin, kevennä siellä pieni sydämesi. Tahdotko, lapseni?

— Tahdon, isä...

Siellä sakastissa, pienen alttarin etisellä rukousjakkaralla, nuori Annikki kertoi nyt itkun tyrskyn sumentamin äänin vanhalle rippi-isälleen sydämensä suuren hädän. Hän oli kiintynyt komeaan saksalaiseen merimieheen, joka oli häntä omakseen pyytänyt ja hänelle aviovalat vannonut.

— Milloin hänet tapasit ja missä?

— Viime kesänä, eräänä iltana isäni ranta-aitan laiturilla.

Siinä Auran suussa oli tyttö huuhdellut pesuvaatteitaan ja katsellut purjelaivoja, joita joella tuli ja meni. Tuli silloin siihen siro, punapurjeinen alus, laski kauniissa kaaressa jokisuulta viereisen laiturin alle, ja aluksen perämies tervehti häntä silloin heti iloisesti ja reippaasti. Mies ohjasi avopäin purttaan lauhkeassa tuulessa, hänen ruskea tukkansa hulmusi vallattomasti ja hänen huulillaan oli hilpeä hymy, — hetihän oli Annikki häneen mieltynyt. Ja tuokion kuluttua, aluksensa rantasiltaan kiinnitettyään, vieras tuli häntä aitanlaiturille puhuttelemaan, — Annikki ymmärsi hänen puheensa, sillä hän oli jo lapsena isänsä tuvassa oppinut hiukan siellä majailevien saksankestien kieltä. Ja se hymyhuulinen meren mies tuli sen jälkeen useamminkin häntä aittalaiturille puhuttelemaan. Hän pystytti myymäkojunsa viereiselle törmälle, kaupitteli siinä Saksasta tuomiaan rihkamia, ja usein kävi Annikkikin hänen kauniita kauppatavaroitaan katsomassa. Ja ennen pitkää kesti rupesi pyytelemään Annikkia omakseen, vannoi vakaiset valat ja lupasi jäädä ainiaaksi Turkuun hänen, vaimonsa, luo.

— Ja sinä, tuhma tyttö, uskoit ja suostuit! nuhteli rippi-isä lempeästi.

— En suostunut heti, vastasi tyttö. — Kielsin ja pakenin äitini luo. Mutta kesti tuli uudelleen, enkä pian enää jaksanut kestää oman sydämeni vetoa. Hannus osti eräältä lähtevältä kestiltä pienen tuvan mäenrinteeltä luostarin muurin alta, muutti siihen tavaroineen asumaan ja kutsui minuakin luonaan käymään. Kerran meninkin, oli jo syyspuoli käsissä.

— Menit, vaikkei hän sinua vihille vienyt, — lupasiko äitisi?

— En kysynyt silloin enää, vereni vain veti. Ja siellä kesti avasi minulle arkkunsa, näytteli siitä minulle kauneimpia kankaitaan ja hienoimpia hepeleitään. Antoi minulle hohtavanvalkoisen palttinapaidan ja kirjatun, verkaisen hameen ja sitoi vaskihelaisen vyön vyötäreilleni sekä punaiset umpikengät jalkoihini. Hän vielä kultaiset vitjat kaulaani pujotti, — omakseni tarjosi kaikki, kun vain hänen naisekseen rupean.

— Ja silloin sinä suostuit?

— En suostunut silloinkaan vielä. Juoksin kotiin. Mutta en voinut jättää kaunista verkahamettani enkä luopua helavyöstäni enkä umpikengistä. Palasin hänen luokseen ja kuuntelin hänen valojaan ja jäin...

— Jäit koko talveksi, et totellut äitisi kieltoa! Mitä hän nyt sanoo?

Kyynelet sulkivat taas immen kurkun, vain vaivoin hän sai valitetuksi:

— En voi mennä enää ikinä isäni majaan enkä äitini armoille; he minut kirosivat. Yksin olen, orpo ja hylätty...

— Milloin se Hannus sinut hylkäsi?

— Eilen läksi, hyvästittä karkasi.

— Talven vain vietti täällä sinun kanssasi, kavala mies, huoahti piispa.

— Talven yhdessä asuimme. Hyvä hän oli ja hellä minulle, syvästi häntä rakastin ja lemmellä hän minua piteli. Mutta kun kevät tuli ja vedet aukesivat, rupesin oivaltamaan, että jokin kipu häntä poltteli, jokin voima veti häntä luotani pois. Hän haki entiset laivamiehensä, reilasi aluksensa ja kantoi sinne arkkunsa ja tavaransa, — puhui vain pienestä kauppamatkasta. Mutta hän valehteli; sain pian tiedon toisilta kesteiltä, että hän aikoikin hylätä minut ja jäädä ainiaaksi kaukaiseen kotimaahansa. Koetin kyllä pidätellä miestäni, hyväilin, halailin, leivoin hänelle kystä ja rasvaista, neuloin hänelle pehmoiset patjat... Ei apua, kipu häntä poltteli. Ja niin karkasi eilen, nosti purjeet, viiletti selälle...

— Kestin tapa, totesi piispa. — Ja tuossa rukoilit nyt Pyhältä Neitsyeltä hänen paluutaan, niinkö?

— Niin, rukoilin Jumalanäidin apua, että hän kääntäisi Hannuksen mielen ja kääntäisi hänen haahtensa vielä kotiin päin. Taikka, ellei se käänny, että hän nostaisi kovan myrskyn, joka ajaisi laivan takaisin Auran suulle ja Turun satamaan, taikka...

— Pieni hupakko, toruili rippi-isä. — Tyhmä tyttö, joka rukoilet Jumalanäidiltä pieniä maallisia mielitekojasi... rukoilet Häntä kääntämään tuulen, nostamaan myrskyn! Pyhä Neitsyt vaatii vakavaa mieltä, syvää nöyrtymistä, hän antaa apunsa vain sielun suuressa hädässä.

— Mutta hätäni on suuri, nyyhkytti hylätty impi. — Olen onneton orpo, hylätty, häväisty, kaikki minua pilkkaavat kestin portoksi, ihmisiltä en saa armoa. Ellei minua Jumalanäiti auta, niin minä onneton menehdyn. Eikö hän voi minua auttaa?

Piispa katsoi ihmetellen ja säälien kärsivää lasta. Hän oivalsi Annikin hädän suuremmaksi kuin minkä tämä, hento impi, jaksoi kantaa, ja hän kysyi itseltään, miksei Pyhä Neitsyt voisi tällaisenkin hätääntyneen rukousta kuulla. Ja hän virkkoi kotvasen kuluttua:

— Rukoilkaamme yhdessä, rukoilkaamme hartaasti, ehkä Jumalanäiti tahtoo kuulla lapsellista pyyntöäsi ja sen täyttää. Ehkä hän tahtoo tavalla tai toisella osoittaa sinulle armoansa, lähettää sinulle sulhosi takaisin, taikka sinua muuten lohduttaa ja vahvistaa. Ave Maria, gratia piena...

* * * * *

Kun Mauno-piispa hetkistä myöhemmin astui ulos sakastista, oli hänen mielensä iloinen, sillä hän oli nähnyt rauhallisen, luottavan ilmeen leviävän Annikin äsken tuskan raatelemille, suloisille kasvoille, hän oli laskenut luotaan lohdutetun lapsen. Sakastin edustalla odotti häntä itseään uskollinen ratsunihti, joka nöyrästi auttoi vanhan piispan sävyisän tasa-astuja-tamman satulaan. Nihdin katseesta näki piispa, että tämä oli jo pitkästynyt odottamiseen, mutta hän ei sittenkään vielä kiirehtinyt ajamaan suoraan kotiinsa Koroisiin, jossa Suomen piispan asunto yhä vielä oli, kun ei Turkuun ollut ehditty suunniteltua piispanlinnaa vielä rakentaa piispanpellon laitaan. Hän päinvastoin pysähtyi vielä tuokioksi tuomiokirkkoa kiertävän muurin ja sen holvatun porttiaukean edustalle, jonka päällisessä huoneessa portin vahdilla oli asuntonsa. Laskeva päivä kirkasti vielä helakaksi kirkon länsipäässä, portin päällä olevan jykevän, neliskulmaisen, laajapohjaisen tornin, jonka tasaisella laella vartijat pitivät vahtia. Uusi tuomiokirkko oli näet samalla linnoitus: se oli ylt'yleensä korkealla muurilla ympäröity peruskallion reunoja myöten, ja sen tapuli oli samalla linnantorni, — kirkko oli näin varustettu pakanallisten suomalaisten taikka kaukaisten novgorodilaisten mahdollisten hyökkäysten varalta. Jokitörmällä, kirkkomäeltä alaspäin, oli pitkä rivi säännöttömästi rakennettuja puupirttejä, suurempia ja pienempiä, joissa, samoinkuin Vartiovuoren rinteellä, Turun porvarit, kotimaiset ja saksalaiset, asuivat, ja törmän alapuolella taas olivat heidän ranta-aittansa, joiden ääressä vielä nyt illansuussakin kuhisi liikettä. Hirsinen silta oli rakennettu joen yli, kirkosta kappaleen jokisuuhun päin, ja siitä kulki liike Turun äsken rakennettuun pieneen, yksitorniseen saarilinnaan, jossa Ruotsin hallitusherrat pitivät komeaa komentoa. Tätä nousevaa, nuorta hiippakuntakaupunkiaan katseli vanha piispa nyt ratsunsa selästä iloisin, toiveikkain mielin. Mutta hänen katseensa seurasivat kuitenkin koko ajan erikoisesti ja tarkkaavasti sitä hentoa naista, joka rantakatua myöten kevein askelin riensi luostarinrinnettä kohti, — sinne yksinäiseen kestin mökkiin käveli näet Annikki nyt lohdutetuin, toivovin mielin. Suuren juhlapäivän kauniista muistoista oli kärsivälle immelle hankkimansa lohdutus piispasta ihanin. Vasta kun neitonen oli hävinnyt turvekattoisten tupien taa, käänsi vanhus säveän ratsunsa joen yläjuoksua kohden, ratsastaakseen vihdoinkin kotiinsa Koroisiin.

Annikki, Turusen tyttö, laskeutui kestin hylkäämässä majassa rauhallisesti yksinäiselle vuoteelleen ja nukkui heti. Jumalanäiti oli toivolla voidellut hänen sydämensä raadellut haavat ja keventänyt hänen kiviraskaan mielensä, ja hän uskoi maata mennessään varmasti, että aamulla on ihme tapahtunut, hänen rakastettunsa palaa varmasti takaisin.

Ja katso, kun hän aamulla pistihe ulos yksinäisen mökkinsä pihalle, silloin puhalsi jo navakka, lounainen myrsky, joka kohisi rinteellä kasvavassa kuusikossa ja taivutti syvälle koivujen latvat. Annikki kiirehti takaisin tupaansa, pukeutui kauniiseen verkahameeseensa, punakenkiinsä ja helavyöhönsä ja riensi alas rantaan. Hänen mielensä ailahti: Jumalanäiti on siis todella kuullut hänen rukouksensa ja lähettänyt tämän lounaismyrskyn ajamaan Hannuksen haahden Auran suuhun takaisin. Rannassa löi mereltä kuohuva laineikko pärskeitään korkealle yli aittalaiturien ja retuutti pahasti ankkuriin kytkettyjä venheitä, ja kalastajat ja kestit pelastelivat siellä suurella kiireellä irtautuneita haapioitaan ja kastuvia kauppatavaroitaan. Ja kauempana, Auran suun saareen rakennetun linnan ja sen vastapäisen Korpolaisvuoren takana meri kohisi uhkaavana, vaimentaen kaikki muut äänet.

Annikin sydän vavahti, ja kalpeaksi kävi taas hänen poskensa. Rajuilma oli hirmuinen, kestikö sitä Hannuksen haaksi? Hänen jalkansa livetti märällä laiturilla, hänen sydämensä tuntui käpristyvän: hän muisti näet eilen Jumalanäitiä kirkossa rukoillessaan anelleensa, että ellei myrsky toisi Hannusta takaisin, ellei hänen sydämensä heltyisi, niin ruhjokoon silloin myrsky koko aluksen ja hukuttakoon sen miehineen, ohjaajineen! Se olkoon pettäjän palkka, — muita naisia hän älköön enää mielistelkö, — niin oli tyttö uhmaillut synkissä mietteissään —, kostakoon meri silloin hänen puolestaan valansa syöjälle! Näin oli hän rukoillut, mutta tästä rukouksestaan hän ei ollut ripittävälle piispalle mitään maininnut; sisimmässään hän sitä pelkäsi ja häpesi. Onko nyt Jumalanäiti häntä rangaistakseen nostattanut tällaisen hirmumyrskyn, joka tuhoaa kaikki? Neitosen sydäntä kouristi uusi sielun hätä. Hän lankesi polvilleen märälle aitanlaiturille ja rukoili taas, rukoili kauan ja hartaasti ja katuvaisin mielin, että Jumalanäiti ei häntä näin rankaisisi, vaan hänen erehdyksestään huolimatta pelastaisi merihädästä Hannuksen ja hänen haahtensa ja toisi ne Turkuun takaisin.

Mereltä palasi alus toisensa perästä, kalavenheitä, kauppahaaksia, jotka henkensä hädässä pyrkivät Aurajokeen myrskyä pakoon. Mikä palasi revityin purjein, mikä katkennein mastoin, ja palaajat kertoivat, että toisia aluksia oli jo ulapalla särkynyt kareihin ja vajonnut aaltoihin. Annikki väänteli hentoja käsiään noita viestejä kuunnellessaan. Hän kulki tuskallisena uloimmille laiturinreunoille asti, missä pärske hänet valtoinaan kasteli, paremmin ulohtaalle nähdäkseen... Ja siellä hän ääneensä rukoili, huusi myrskyn sekaan Jumalanäidin armoa ja apua.

Ja vihdoinkin: jo vilahti linnanselältä tuttu punainen purje, joka näytti kuppelehtivan aaltojen hyrskeessä. Se on Hannuksen laiva, huudahti tyttö ääneensä, hypähti laiturilta rannalle ja juoksi sitä pitkin lähemmäs joensuuta kohden. Itse on isäntä perässä, ohjaa varmana lujalla kädellä alustaan hyrskyjen halki, laskee komeassa kaaressa laiturin suojaan. Kovettuneet ovat sen kasvojenpiirteet entisestään, silmä on tavallista tuikeampi ja terävämpi — hän on suorittanut vaikean purjehduksen, — mutta hilpeä hymy huulillaan ja reippain elein hän astuu ennen pitkää Annikin eteen, kuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Tulit takaisin, kiitos Jumalan, huokaa tyttö ahdistuksesta vapautuneena.

— Tulinpa tietenkin Annini luo, kuinka en olisi tullut, ei minua vihurit niele, kehui ylväs meriurho ja seurasi tuokion kuluttua, aluksensa turvaan saatuaan, naistaan heidän yhteiseen mökkiinsä. — Pelkäsitkö jo, etten palaisi?

— Pelkäsin... kun karkaamalla läksit...

— Meren miehellä on omat menonsa, mutta aina se matkansa tietää ja kotiinsa löytää, ylvästeli Hannus.

— Ja nyt jäätkin kotiin?

— Jään tänne Annini luo. Kyynelet pois nyt, pulmuseni, ja silmä kirkkaaksi kuin ennenkin!

Ja taas vallitsi onni kestin pienessä tuvassa luostarinmäen rinteellä. Hannus kävi kauppaa turulla ja Annikki hääri iloisena taloustöissään, keitti kystä ja makeaa kestilleen, joka häntä kaskuillaan nauratti ja lauluillaan huvitti. Herjat kielet, jotka jo olivat kestin hylättyä porttoa pilkanneet, vaikenivat, ja kesä kului kepeästi syyspuoleen.

Mutta pieni epäilyksen oka oli sittenkin jäänyt pistämään Annikin herkkään mieleen. Kesti ei tahtonut nytkään lähteä vihille, löi vain aina leikiksi sen asian. Ja joka aamu, ennen töittensä alkamista, hän käveli aluksellaan, ja silloin aina vilhui hänen silmistään omituista levottomuutta ja kaihoa. Annikki tunsi vaistomaisesti, että kesti yhä salaa kaipasi jotakin; mies oli olevinaan iloinen, mutta ei ollut todellisuudessa täysin tyytyväinen — jonnekin hänen ikävänsä paloi. Annikin silmä pälyi valppaana ja terävänä; hän lisäsi hellyytensä kaksinkertaiseksi, hänen naurunsa helähteli Hannuksen ratoksi, mutta hänen mieltään kalvoi epäilyksen mato. Usein hän öillä valvoi Hannuksen vieressä, kuunteli tämän levotonta hengitystä ja kyseli itseltään, mitä se kaihoaa.

Eräänäkin yönä hän siten valvoen makasi ja tarkkasi vuodetoverinsa rauhatonta kääntelehtimistä. Siitä se sentään asettui, mutta silloin Annikki kuuli hänen unissaan huokaavan ja haastelevan. Kesti puhui lapsilleen, kotona Saksassa oleville, joita hän lempinimillä mairitteli, puhui saksalaiselle vaimolleen, Margareetalleen, jota hän kullakseen kutsui... Annikki kuunteli sitä hengitystään pidellen; hänet valtasi uusi tuska ja hätä, entistään kirvelevämpi, valtasi outo viha...

Niin on siis asia! Kesti on häntä koko ajan pettänyt, valehdellessaan lempeään ja tekohyväilyjään jaellessaan. Sen nyt Annikki selvästi oivalsi; hän oivalsi, että miehellä on kotona Saksassa vaimo ja perhe, joita hän salaa ikävöi, joita yksin hän rakastaa ja joiden luo hän tahtoo palata. Ja Annikki tunsi, että sinne se palaa, ei auta mikään, se jättää hänet, Annin, jos ei tänään, niin huomenna, vartioipa häntä kuinka valppaasti tahansa... Siksi nukkuvat keulamiehet laivassa, jonne Hannus joka aamu kävelee ja jonne hän kerää ruokavaroja, siksi hän joka ilta haistelee tuulia ja tarkkailee taivaan merkkejä. Siksipä oli Annikki väliin todennut jotakin väkinäistä hänen äänessään, kun hän kujerteli lemmenlaulujaan... mies pettää, hän valehtelee joka hengenvedollaan ja valmistelee pakoa!

Vuoteella liikahtamatta makaavan tytön rintaa raateli muikea mustankipu ja synkeä viha, yhä yltyvä viha; hän oli siitä kivusta aivan parahtaa, mutta hän hillitsi itsensä. Sillä hän kuuli kestin taas vieressään huokaavan ja unissaan sopertavan:

— Tulen, Gretchen, tulen luoksesi pian. Laivani halkoo jo meren laineita ja etelän ranta huokuu vastaani lämpöä...

Silloin valtasi immen, joka itsensä jo hylätyksi ymmärsi, sokea, katkera vimma ja häväistyksen häpeä. Hän näki jo miehensä puristavan voimakkaissa käsivarsissaan toista naista, eikä hän sitä sietänyt. Ei, hän kohottausi mielettömänä vuoteeltaan, tapaili kädellään pimeää seinää, jossa roikkui Hannuksen hopeapäinen tikari, tempasi sen tupesta ja syöksi kylmän teräksen kavalan kestin kylkiluiden väliin.

* * * * *

Turusen tytön kamala rikos herätti kauhua koko pienessä kaupungissa. Sen väestö hirmustui ja vaati murhaajalle ankarinta rangaistusta. Asia tuli pian esivallan tietoon. Sen edustajana isännöi näihin aikoihin Turun uudessa linnassa ruotsalainen valtaherra Lyder de Kyren, ja tämä lähetti pian huovinsa vangitsemaan murhaajattaren luostarinmäen rinteeltä. Annikki suljettiin linnan valottomaan tyrmään odottamaan tuomiotaan.

Mutta asia tuli myöskin kirkollisen esivallan tietoon, ja vanha Mauno-piispa, joka ei voinut ymmärtää suojattinsa epätoivon tekoa, vaati häntä kuulusteltavakseen. Tuomiovalta oli näihin aikoihin vielä suurelta osalta hengellisen esivallan käsissä, ja Turun linnanherra luovutti kernaasti tuon nuoren tytön, jota hän ei pitänyt täysimielisenä, kirkollisen esivallan käsiteltäväksi ja tuomittavaksi.

Niin tuotiin Annikki, Turusen tyttö, eräänä päivänä piikkimiesten välissä Turun tuomiokirkon sakastiin, jossa tuomiokapituli, piispa ja neljä kanunkia, oli koolla tapahtunutta rikosta käsitelläkseen. Vanha piispa oli vallan murtunut, niin syvästi oli tuo hänen rippilapsensa kamala teko häneen koskenut, eikä hänen ollut helppo tuntea edessään seisovaa repaleista, pitkästä itkusta melkein sokaistunutta, harmajankalpeaa naista Turusen suloiseksi Annikiksi.

Hän kuulusteli Annia kauan, koetti pyrkiä hänen raiteiltaan horjahtaneen sielunsa pohjalle. Sitä hän varsinkin yhä uudelleen tiedusteli, kuinka tyttö oli voinut, Jumalanäidin selvästi osoitettua hänelle armonsa, ryhtyä tuohon julmaan tekoonsa. Heidän yhteinen rukouksensahan oli kuultu, sulho oli kuin ihmeen kautta palannut, niiksi, miksi ryhtyi Anni häntä surmaamaan?

Tyttö vastasi yksinkertaisesti, tekoaan kaunistamatta:

— Minä rakastin häntä, en voinut häntä luovuttaa toiselle. Olisi ehkä ollut parempi, jos hän olisi jo ensi yrityksellään mennyt, vaikka se minusta niin vaikeata silloin olikin. Sillä silloin en tiennyt, että hän minut petti ajatuksillaan ja töillään, — nyt sen tiesin. Tiesin, että hänellä oli toinen nainen, minua rakkaampi, tiesin, että hän joka tapauksessa hylkää minut. Sitä ei sydämeni kestänyt, yksi on menneen kaikki, tuntui minusta, lempeni ja hätäni voittivat minut. Siksi tein rikoksen.

— Kadutko nyt edes julmaa tekoasi?

— Kadun, isä, olen valmis kuolemaan... Ei ole minulla enää mitään jäljellä.

Kanungit keskustelivat tuomiopöydän ääressä äänekkäästi eivätkä antaneet arvoa tytön sielullisille selitykselle. Hän on nukkujan murhannut, henki on maksettava hengestä, sen vaatii inhimillinen ja jumalallinen oikeus. Mutta vanha piispa istui pöydän päässä ääneti kumaraisena ja kuihtuneena ja punnitsi epätoivoon ajetun, hylätyn immen tekoa. Hän polvistui taas pienen alttarinsa ääreen rukoilemaan Jumalanäidiltä valaistusta ja viisautta, hän tutki Pyhän Neitsyen lempeitä kasvoja, ja niistä hän luki laupeutta ja armonantoa kovaosaista horjahtanutta kohtaan. Piispa kamppaili sydämessään kauan, mutta kun hän vihdoin alttarin äärestä nousi, oli hän jälleen rauhallinen ja varma. Hän ei julistanut kuolemantuomiota, vaikka hänen kanunkinsa sitä vaativat. Annin rakkaus oli ollut liian suuri; koettelemus hänelle, hennolle naiselle, oli ollut liian raskas, hän saakoon nyt elämäntyöllään sovittaa rikoksensa. Niin julisti vanha piispa, jolla oli tuomiovalta. Hän määräsi Turusen Annikin joka päivä koko ikänsä varrella tekemään katumusta ja parannusta Turun tuomiokirkossa neitsyt Maarian alttarin edessä, jossa hän murjotun tytön oli ensi kerran tavannut. Joka aamu oli Annin saavuttava kirkkoon rukoilemaan, ja sen tehtyään hänen oli joka aamu lakaistava puhtaaksi tuomiokirkon lattia, — elämänsä loppuun asti.

Kanungit ja Turun kansa arvelivat kunnianarvoisan piispansa jo liiaksi vanhentuneen ja mieleltään pehmentyneen, kun hän noin lempeästi oli rangaissut kuolemanrikoksen. Mutta vanha piispa ratsasti kotiinsa Koroisiin keventynein mielin, rukoillen vain Jumalanäitiä, että jos hän oli lempeässä tuomiossaan erehtynyt, niin Pyhä Neitsyt rangaiskoon häntä, hän ei ollut muuta voinut.

Muutaman vuoden perästä vanha Mauno-piispa kuoli. Vuodet kuluivat ja vuosikymmenet, monet piispat seurasivat häntä Suomen hiippakunnan esipappeina, Turun tuomiokirkko laajeni ja kaunistui heidän aikanaan. Mutta aina vain vuosien kuluessa, joka aamu, kesät talvet, tuiskulla ja poudalla, saapui Annikki, Turusen tyttö, joka kestivainajan mökissä yhä asuen elätti itseään kalanperkuulla, tuomiokirkkoon ennenkuin kukaan muu, ja rukoili siellä kauan ja hartaasti. Sitten hän lakaisi huolellisesti kirkon lattian, ja kaikki kirkon isännät ja palvelijat tiesivät, että se oli hänen oikeutensa ja velvollisuutensa.

Mutta kirkosta lähtiessään hän istahti usein poutaisina kesäpäivinä holvatun portin edustaiselle porraskivelle, jossa hän hyräili elämänsä kaihoisaa surunvirttä ja johon ohikulkijat usein pysähtyivät häntä kuuntelemaan. Varsinkin Turun nuorille neitosille hän lauloi vielä vanhana ja tutisevana, varoittaen heitä vapisevalla äänellään liian kuumista lemmenleikeistä ja varsinkin vieraista kosijoista:

Älkäätte, tytöt typerät, Niinkuin minä, typerä tyttö, Kestin reistoihin ruvetko, Kauppamiesten kainaloihin. Älkäätte Turun neidot, Vastakasvavat kanaset, Uskoko uron sanoja, Meren miehen vannonnoita: Pettävi kesti sanansa, Mies valski valansa syöpi.

RAASEPORIN SYNTY.

Siitä on kulunut kuusisataa vuotta...

Eräänä tuulisena kesäpäivänä laskettelee Suomenlahden ulapalla sen pohjoista rannikkoa kohden kolme laivaa: yksi ruskeapurjeinen edellä, kaksi vaaleampaa melkein rinnakkain perässä. Mustana kohisevaa merta viiltelevät pitkät, valkoharjaiset laineet, joissa nuo lyhyet laivat kuppelehtivat, väliin painaen keulansa syvälle aaltoon, väliin taas kohottaen ne pystyinä laineen harjalle. Mutta edellä viilettävän, toisia vähän pienemmän haahden miehet eivät pelkää tuulta eivätkä laineita, he nostavat päinvastoin mastoonsa lisäpurjeen, laskien kuin lintu avatuin siivin täysmyötäiseen, ilmeisesti paetakseen noita perässä tulevia, suurempia haljakkapurjeita. Vauhti kasvaa, mutta pakolaista ajavat laivat lähenevät sittenkin, pyrkien leikkaamaan sen reitin ennenkuin se ehtii saaristoon, joka jo etäällä häämöttää.

Se on huimaa kilpa-ajoa. Levottomina pälyvät ruskeapurjeisen laivan mustapintaiset, aseistetut miehet, kannella seisten, vuoroin noita perässään tulevia punakeuloja, joiden edessä vesi valkoisena vaahtoaa, vuoroin taas lähenevän rannikon ruosteisia kallioita, joita vastaan käy korkealle pärskyvä kare.

He ovat Itämeren hurjia merirosvoja, jotka nyt ovat olleet joutumaisillaan satimeen ja sen vuoksi pakenevat ehtiäkseen rannikon karisille vesille. He ovat tänään aamun valjetessa vahvasti aseistetulla sotalaivallaan ulkona Suomenlahdella hyökänneet suurenlaisen lyypekkiläisen kauppalaivan kimppuun, jonka he arvasivat kuljettavan kallista kauppalastia Nevajoelle ja Laatokalle, pyrkien Suuren Novgorodin tuottoisille markkinoille, — tämän laivan ja sen arvokkaan lastin aikoivat nuo raa'at merensaalistajat siepata aamutuimaansa. Mutta hansalaislaiva olikin varustautunut merillä liikkuvia rosvolaivoja vastustamaan, sen miehet asettuivat tiukkaan vastarintaan, ja tuima tappelu syntyi myrskyisellä ulapalla.

Taisteltiin laivankylki laivankylkeä vastaan ja kaapparilaivan miehet saivat nähdä, että kauppa-alus oli matkallaan jo ennen merisisseistä voitokkaasti selvinnyt. Sen kannella oli näet joukko tynnyreitä, joiden pohjaan hakatusta reiästä pistihe esiin karvaisia miehenpäitä, — niihin olivat kauppiaat kytkeneet kesyttömät sotavankinsa, antaakseen heille ansaitun tuomion ensi satamassa. Mutta ehkä olisivat ruskeapurjeisen laivan rohkeat, rotevat rosvot sittenkin nyt perineet voiton kauppalaivasta, ellei tämä olisi saanut apua taistelun juuri kuumimmillaan riehuessa. Lännestä laski näet täysin purjein toinen hansalaislaiva, nähtävästi ensimmäisen hiukan myöhästynyt matkatoveri, ja silloin tuli kaapparille kiire irroittaa kiinnekoukut, luopua saaliistaan ja kääntyä pakosalle. Pian toki saikin rosvolaiva purjeensa pystyyn ja pyrki nyt joka rievun avulla livistämään saaristoon, väistääkseen kiukustuneiden hansalaisten katkeraa kostoa.

Suomen rannikon ensimmäiset hyrskynhuuhtelemat ulkoluodot jäivätkin jo sivulle, ja salmia aukeni suurempain, metsäisten saarien väliin. Korkean aallokon läpi merirosvolaiva syöksyi tyynemmille sisäselille, mutta hansalaiset laskivat sinne perässä, ajaakseen vihaamansa merihurtat kerrankin umpikujaan ja hukuttaakseen heidät kohiseville rantakareille. Pakenijat huokasivat helpotuksesta aina kun pääsivät jonkin pyöreäkupuisen kalliosaaren taa, jollaisia tällä rannikolla kohosi vieri vieressään kuin mättäitä suolla, mutta ennenkuin he ehtivät sen takaisen selän poikki, välähtivät jo salmesta esiin hansalaisten haalakat purjeet. Vedet kapenivat ja kävivät matalammiksi, ja erään selän pohjassa näytti jo pakolaisia uhkaavan umpikuja. Mutta perässä seisova mies tunsi vanhastaan tämänkin rannikon ja ohjasi aluksensa rohkeasti pensasniemien ja ruohorantain ohitse yhä peremmäs poukamaan, komentaen vain miehensä tarttumaan airoihin. Ja aivan oikein: lahden pohjasta, joka oli näyttänyt nuotan perältä, aukeni soutajain eteen kuin kukkulain kätköstä pienen joen suu, jota myöten alus nopeasti läksi nousemaan vastavirtaan. Siinä laskettiin purjeet, ja henkensä hinnalla soutaen pakolaiset kiirehtivät sakeametsäisten maisemain läpi joen uomaa ylöspäin.

Ilta ehti, ja silloin ei enää näkynyt hansalaisten harmaita purjeita. He olivat kai vihdoin joen sokkeloisessa suistossa eksyneet saaliistaan ja ruvenneet arkailemaan noita kapeita, karisia vesiä. Mutta päivän ponnistaneet pakolaiset olivatkin silloin, jännityksen vihdoin lauetessa, väsyneet kuin riekaleet, ja he rupesivat nyt katselemaan suojaista lepopaikkaa. Jokivarsi oli, samoin kuin saaristokin, autio ja asumaton, ihmiset eivät olleet uskaltaneet asettua näille merirosvojen alituisesti ahdistamille rantaseuduille, jonne ei juuri luontokaan viljelijää houkutellut. Karu, harmaa kalliontöyry, jonka rinteellä kasvoi merituulten tuiverruttamia petäjiä, kohosi näet toisensa vieressä, ja niiden lomiin jäi syviä rotkoja, joiden pohjalla vesi välkkyi, muodostaen kapeita salmia ja syviä lahtia. Tämän jylhän maiseman läpi kiemurteli pieni joki, laajeten kappaleen matkan päässä suistostaan suvannoksi ja järveksi, joka piiloili korkeain, metsäisten harjujen välissä. Mutta tämän selän keskeltä kohosi yksinäinen, jylhänharmaja kalliosaari, joka kolmelta kulmalta melkein pystyjyrkkänä laskeutui veteen ja joka kuin vartija näytti hallitsevan ympäristöään.

Tuohon tasalakiseen kallioon iskivät väsyneet merirosvot heti silmänsä, ja tuokion neuvoteltuaan he laskivat haahtensa sen loivemmalle, luoteiselle rannalle, jossa kytkivät sen petäjiin. He nousivat kallion kaljulle kiireelle, josta näki laajalta joka taholle, ja retkahtivat siihen lepäämään kuiville sammalille. Vartijat valvoivat ja tähystelivät haaleassa yössä, uupuneiden miesten nukkuessa siellä ylhäällä kuin kotkan pesässä.

Tuo täysissä aseissaan lepäävä miesjoukko oli kirjavaa väkeä. Siinä oli murhaajia, jotka pakenivat surmatun sukulaisten kostoa, oli kunnian teiltä eksyneitä ja suojattomiksi julistettuja ylimyksiä, oli karanneita orjia, oli haahtensa menettäneitä merimiehiä, oli nuoria, huimapäitä seikkailijoita ja vanhoja, paatuneita merirosvoja. Ja monet kansallisuudetkin olivat edustettuina tuolla kallion laella: siellä oli virolaisia, oli ruotsalaisia, oli suomalaisia merikarhuja ja Saksan rannikon sissejä. He olivat, kukin omalla tahollaan meriä kynnettyään, tavanneet toisensa jonakin talvena Voionmaan hiekkarannikolla, siellä liittyneet yhteen, ryöstäneet laivan ja aseistaneet sen merirosvoalukseksi, jolla he lähtivät Itämeren rannikkoa verottamaan ja ahdistamaan yksin kulkevia kauppalaivoja. Joukko oli kasvanut matkan varrella, uudet miehet oli aina pantu vannomaan ankarat veljeysvalat, joiden rikkominen tuotti petturille varman surman, minne hän pakenikin. Yhteiset vaarat ja yhteiset rikokset olivat sitten sitoneet heidät yhä lujemmin toisiinsa, — mitään muuta yhteiskuntaa, esivaltaa tai sukulaisuutta he eivät enää tunteneet kuin oman, kaikkien kammoaman veljeskuntansa.

Kuri oli ankara. Rohkeimman ja ovelimman joukostaan he itse päällikökseen valitsivat ja tottelivat häntä sokeasti, — kunnes ehkä joskus, jos päällikkyys rupesi heitä sortona painamaan tai jos johtaja oli heitä taitamattomasti ohjannut, syöksivät hänet mereen ja valitsivat joukostaan uuden. Pysyvää tyyssijaa heillä ei ollut missään; meriluotojen luolat olivat heidän asuntoinaan ja varastoaittoinaan, ja itse aava meri oli heidän elinkeinopaikkanaan.

Siinä nyt nukkuivat nuo koviksi karaistuneet, meren mustentamat miehet Etelä-Suomen pienen joen saaressa, kooten voimia uusiin seikkailuihin, ja heidän kuorsauksensa kohisi yli yöksi tyyntyneen selän.

Mutta kun aamu kirkkaana ja kauniina valkeni myrskypäivän jälkeen ja pilvettömälle taivaalle nousseen auringon lämmittämät miehet heräilivät kovalta vuoteeltaan, silloin he katselivat tarkemmin tuota illan hämyssä keksimäänsä autiota leposaartaan sekä sen jylhää ympäristöä ja mieltyivät siihen yhä enemmän. Ja vankkaa aamiaista aterioidessaan he siitä ihastuneina keskustelivat.

— Tässähän meillä voisi olla lepopaikka useamminkin, sillä tännepä eivät osaa Hansan laivat, ja asumaton näkyy olevan mantereenkin ranta.

— Totta, lymypaikka tämä on mainio. Voisimmepa tänne rakentaa hirsiaitan saalistamme varten, käyttääksemme sitä, milloin näillä Suomenlahden vesillä olemme keventäneet kauppalaivoja.

— Taikka puikahtaaksemme pakoon, jos hullusti käy kuten eilen.

— Tulkootpa tänne ne eiliset hansalaiset, hevillä he eivät tätä linnaamme valloita.

— Eivät tule nyt eikä vastakaan... Mutta meillä ei täältä ole kuin pieni souto aavalle merelle.

Niin puhuivat pörröpartaiset merikarhut tutkiessaan yökalliotaan, joka todella oli kuin luonnon luoma linna. Ja heidän päällikkönsä, juureva, kookas, punanaamainen uros, pohti tuokion mielessään miestensä mietteitä, huomasi ne hyviksi ja virkkoi vihdoin:

— Ainakin nyt aluksi voimme tässä turvallisesti viipyä viikon pari, siltä varalta että eksyttämämme lyypekkiläiset meitä vielä vaanisivat saaristossa. Mutta sillä välin tehkäämme tähän vähän suojaa tuulilta ja sateilta itsellemme ja tavaroillemme.

— Rakennammeko tänne pirtin?

— Miksei, tuohon loivalle ahteelle, sinnehän voimme sitten talveksi palata, jos tahdomme. Mutta ensi töiksemme on meidän tehtävä rintavarus tähän kallion reunamille, että voimme turvassa puolustautua, tuli mikä tuli.

Työhön kävivätkin rotevat miehet, vierittivät ja vipusivat kiviä tasalakiselle kalliolle, jonka ympäri he rakensivat tukevan vallin, minkä takaa oli hyvä jousilla ampua lähestyvää vihollista. Mutta kirvesmiehet kaatoivat sill'aikaa saaren alavammalta, eteläiseltä rinteeltä pois sen korkeat hongat, joten näköala avartui vapaaksi tällekin taholle, ja rupesivat sitten noista paksuista, pyöreistä honkahirsistä salvamaan tupaa niin suurta, että siihen helposti mahtui makaamaan pari, kolmekymmentä miestä. Uuden tupansa keskelle he tekivät kalliopohjalle tulisijan, ja raheiksi sen seinänvierustoille he halkaisivat jyhkeitä petäjiä. Ja kun sadepäivinä suuret tervakset takassa loimusivat, niin olipa miesten taas pitkistä ajoista suloista loikoa lehdespahnoilla tulen lämpimässä loisteessa, keittää siinä rasvainen kalakeitto ja sitä syödessä kertoa toisilleen hirmuisia meriseikkailujaan ja julmia ryöstötekojaan.

Mutta vartijat valvoivat herkeämättä ulkona korkean kallion laella tuulessa ja sateella.

Tehtyään vielä syyskesällä laivallaan monia ryöstöretkiä Suomenlahdelle ja Itämeren rannikoille merirosvot palasivat saaliineen talveksi kodikkaaseen jokisaareensa, jonne he kuin tietymättömiin hävisivät. Tähän pohjoiseen linnaansa he nyt turvautuivatkin sitä mieluummin, kun olo kävi vaaranalaiseksi eteläisemmillä rannikoilla, missä eri maiden hallitukset näihin aikoihin rupesivat ahdistelemaan merirosvoja. He rakensivat vuosien kuluessa saarensa mukulakiviset ympärysvallit yhä korkeammiksi, raivasivat kallionrotkoihin tilavat säilytyssuojat, jonne he kätkivät ryöstötavaransa ja ruokavaransa, joita lähiseudun koskemattomat metsät ja vedet heille runsaasti antoivat.

Mantereen asutus sai pian tiedon rosvolinnan syntymisestä Uudenmaan rannikolle, sillä sen miehet retkeilivät usein evästä hakemaan sisäjärvien rannoille saakka, missä he ryöstivät talonpoikain kylät ja herättivät kauhua rauhallisissa maanraatajissa. Mutta tuo väestö ei uskaltanut käydä rosvolinnan kimppuun, jonka raakoja, säälimättömiä asukkaita se pelkäsi jumalattomina, julmina merihirviöinä; asutus kaikkosi yhä kauemmas rosvolinnasta, joka siten kauan sai kenenkään estämättä isännöidä koko saaristoa ja sen edustaista merta. Uusia merirosvoja yhtyi yhä saarilinnan väkeen, joka pian lähetti useitakin aseistettuja kaapparilaivoja kaukaisille merille asti herättämään levottomuutta ja kauhua.

Sellainen oli Uudenmaan rannikon vanhan kivilinnan synty 13:nnen vuosisadan alussa, ja sellaisena rosvolinnana se säilyi pitkin mainittua vuosisataa. Suomeen oli jo kristinusko ja Ruotsin hallituksen tukema laillinen järjestys vakiintunut, mutta tämä eteläinen rannikko pysyi siitä erillään vapaiden merisissien käsissä, jotka eivät totelleet mitään esivaltaa.

Vihdoin siirtyi saman vuosisadan lopulla Suomeen lääniherraksi tarmokas ja mahtava ruotsalainen ritari, Boo Juhonpoika Griip, jonka läänialaan siis Uudenmaan rannikkokin tuli kuulumaan. Tämä ankara herra ei suvainnut alueellaan rosvolinnaa, joka rikkoi häneltä turvallisen kaupankäynnin, raastoi hänen alustalaisiaan ja riisti häneltä hänen verotulonsa. Hän läksi kerran maajoukkoineen ja laivastoineen sotaretkelle tuota itsenäistä linnaa vastaan, valloitti sen sitkeän piirityksen jälkeen, vangitsi sen puolustajat ja piti heidän pitkäaikaisista ilkitöistään lyhyet käräjät. Mukulakivisen rosvovallin hän hävitti jokisaarelta pois, tyhjensi sen tavarasuojat ja avasi jokisuun ja saariston rauhalliselle liikenteelle.

Mutta itse kallioiseen jokisaareen mieltyi Boo-herrakin, oivaltaen sen mainioksi linnapaikaksi, ja hän pani pian omat voutinsa rakennuttamaan vanhan suistuneen linnan — Raseborg — raunioille uuden, korkean ja uljaan kivilinnan, jonka merestä nousevat seinät muurattiin paksuiksi ja katot holvattiin ja jonka eteläiselle sivustalle tähystyspaikaksi tehtiin tanakka, pyöreä torni. Monet vuodet saivat Uudenmaan talonpojat tehdä pitkiä, raskaita päivätöitä tätä Boo Juhonpojan linnaa rakentaessaan, sen kehämuureihin kiviä vetäessään ja sitä ympäröiviä vallihautoja kaivaessaan. Siten siitä tuli luja turvapaikka monille seuraavain miespolvien ylimyksille ja ritareille, jotka sieltä maakuntaa hallitsivat ja sitä valtansa tukena pitivät. Vielä siitä tuli meriä vallitsevain sissienkin turvapaikka, jommoiseksi se alkujaan oli syntynyt, kunnes taas kerran uusi aika keksi sen uusiin oloihin kelpaamattomaksi ja jätti vanhan saarilinnan raunioitumaan mataloituvan ja maatuvan "linnanselän" keskelle, missä karja nyt rauhallisena käy laitumella.

TUOMAS PIISPA.