Luujoen suussa, suurehkon selän partaalla, vartioivat Kotalahden miehet suvunvanhimpansa, Äijän, johdolla mereltä päin saapuvia vierailijoita. Ylempänä laajeni joki taas avaraksi suvannoksi, jonka varrella Kotalahti oli, ja siellä olivat tämän perhekunnan elin- ja asuinpaikat, joita Äijä tahtoi varjella oudon merikansan ryöstettäviksi joutumasta. Syyspuoli kesää oli jo käsissä, ja selällä kävi korkea, vaahtoharjainen kare. Mutta mitään kulkijoita siellä ei näkynyt.

Suvun nuoremmat miehet hiljakseen epäilivät, oliko mitään vainolaisia mereltäpäin enää pelättävissä, eihän noita ollut kesäkauteen näkynyt, ei kuulunut. Mutta teräväsilmäinen vanhus piti päänsä ja vartioi edelleen valppaasti. Hänellä oli aavistuksensa, oli kuin tunto luissaan, että vielä hän sen alushirviön tänä kesänä kolmanteen kertaan näkee, ja siksi hän ei luopunut vartiopaikaltaan.

Vartijat tähystellessään selälle kuulivat yht'äkkiä ryskettä metsästä ja kapsahtivat heti pystyyn sekä pensaikkoon kuin pelästyneet peurat ahman loikatessa. Mutta mikään ahma tai muu peto ei nyt metsästä loikannut, sieltä juoksi vain joen partaalle nääntymiinsä asti väsynyt mies, joka rentonaan heittäytyi rantakiville mahalleen ahnaasti juomaan vettä.

Vartiomiehet tunsivat hänet heti erääksi Lehtolahden mieheksi, yhdeksi niistä, joiden kanssa kesällä oli ollut syntyä tappelu, ja astuivat uteliaina esiin vesakosta. Vieraan tulo ja esiintyminen oli outoa ja yllättävää, ja Äijä astui heti maahan tupertuneen viereen kysyen melkein kiihkoisasti:

— No, joko saapuivat vainolaiset lahteenne, koska pakoon juokset, joko tuli tuho kotakunnallenne?

— Jo tuli, vastasi juossut läähättäen, — tuho tuli!

— Enkö teitä ajoissa varoittanut, enkö neuvonut vahtia pitämään, kerskui Äijä ylväänä ja miltei vahingoniloisena. — Ette uskoneet!

— Emme olleet sitä itse nähneet.

— Mutta minäpä olen nähnyt kahdesti. Tänä aamunako se hyökkäsi?

— Päivän noustessa. Heräsimme rytäkkään, hirmuinen alus oli törmän alla, törmällä juoksi outoja miehiä, käsissään kiiltävät vasamakirveet...

— Tämmöiset, eikö niin, äijä intoili ja näytti mustasta kivestä hiottua reikäkirvestään, jota hän nyt kantoi aina mukanaan. — Ettekö ryhtyneet vastarintaan?

— Joku ennätti tarttua nuijaansa, mutta hänet iski heti vainolaisen vasama. Useimmat yrittivät pakoon.

Hiukan henkäistyään ja haukattuaan palan kuivaa kalaa vartiomiesten eväistä pakolaismies kertoi tarkemmin tuosta tavattomasta tuhon rytäkästä, joka oli hänen heimoaan kohdannut. Naiset olivat parkuen hyökänneet kodistaan, kantaen rääkyviä lapsiaan, ja miehet olivat todella yrittäneet heitä asein puolustaa. Mutta vainolainen oli, vaikk'ei ollutkaan kovin mieslukuinen, kuitenkin aivan ylivoimainen; se oli masentanut vastarinnan, tappanut miehet ja kytkenyt vangitsemansa naiset — mikäli pakoon päässeet olivat ennättäneet nähdä. Heitä oli näet muutamia ennättänyt livistää lehtoon ja painua korpeen, mutta he olivat siellä hajaantuneet toisistaan, kun nuo pitkäkoipiset vainolaiset vasamiaan heilutellen ja ryteikössä ryskyen olivat ajaneet, heitä takaa. Saloa henkensä hädässä samoillessaan yksinäinen pakolainen oli vihdoin joutunut tänne...

— Ja sinnekö jäi vainolainen sota-aluksineen teidän kotarannallenne? uteli Äijä.

— Sinne meistä jäi, minne sitten lie painunut.

— Hakee se vielä toisetkin asutuslahdet, tänne se pyrkii pesiytymään!

Huoahtaen sen nyt toisetkin todennäköiseksi totesivat. Mutta vanhus tiukkasi vielä vihollisten käsistä paenneelta mieheltä:

— Kuulitko heidän puhuvan, ymmärsitkö heidän kieltään?

— Kuulin heidän huutaa polittavan toisilleen, sanaakaan en ymmärtänyt, vastasi mies vieläkin kauhistuneena.

— Vennon vierasta väkeä, meiltä vievät he nyt hyvät pyyntimaat ja apajat...

Niin murahteli Äijä synkkänä hahmoltaan. Hän oivalsi jo, etteivät näiden kalarantain miehet olisi kyenneet vastustamaan eikä karkoittamaan noita sotaisia merivieraita, vaikkapa he yhdessäkin olisivat heitä vastaan käyneet taisteluun. Noita suuria sota-aluksia saattoi jo liikkua täällä useampiakin ja ne saattoivat hyökätä mihin sisälahteen tahansa. Niiden miehet olivat paremmin aseistetut ja sodankäyntiin tottuneemmat kuin hajallaan elävät kota-asukkaat, jotka olivat tottuneet taistelemaan vain metsän eläviä ja joskus — toisiaan vastaan.

Kahta valppaammin vartioitsi nyt Kotalahden Äijä omaa jokisuutaan. Hänen poikansa kävi Lehtolahden miehen kanssa poikkimaisin vakoilemassa tämän hävitettyä kotiseutua — nuorukaisella oli mieli jos mahdollista vielä ryöstää edes mielityttönsä vainolaisten käsistä, ja siksi hän käärmeenä hiipi tuon vanhan asutuspaikan lähettyville. Mutta mitään elon merkkiä ei siellä nyt näkynyt, ei ystävää eikä vihollista, se oli kuin kuollut ranta. Ja tyhjin toimin täytyi vakoojain palata omaa jokisuutaan vartioimaan.

Niinpä eräänä päivänä toteutui se, mitä Äijä aina oli aavistanut ja hokenut: hän sai kolmannen kerran nähdä vieraan alushirviön kotoisilla vesillään. Se tuli soutaen selän takaa, hävisi muutaman niemen siimekseen, mutta puikahti sen kärjestä taas esiin suurena, korkeana ja peloittavana, suuntautuen miltei suoraan sitä poukamaa kohti, johon Luujoki laski. Silloin tuli vartiomiehille kiire kotarannalleen, jonka kohtalon hetken he nyt ymmärsivät tulleen.

Siinä oli koivikkoahteella puolenkymmentä koverrettua haapiota rannalle vedettyinä ja niiden edustaisella törmällä oli yhtä monta valkama-aukeaa, missä kunkin kotakunnan väet valmistivat pyydyksiään ja aseitaan ja minne oli kertynyt törkykasoja kaloja rannalla perattaessa ja syötäessä. Niistä tuoksahti kirpeä lemu, ja nämä ranta-aukeat etupäässä ilmaisivatkin asutuspaikan. Sillä itse kodat olivat metsän peitossa hiukan ylempänä männikössä, mistä lähemmäs tultaessa tuprusi puiden välitse savua — siellä paloi miltei ikuinen tuli tai hiillos. Kodat olivat rinteelle pystyyn nostetuista riu'uista kyhätyt ja taljoilla peitetyt, olivat siksi korkeita, että keskikohdalla mies mahtui seisomaan. Keskellä kotaa olivat kiuaskivet, lattia oli saveen kovaksi poljettu, mutta multimukset seinän vierellä olivat taljoilla peitetyt asukkaiden makuulavoiksi. Siellä naiset ja lapset häärivät, siellä kiehui matalassa savipadassa kala- tai liharokka ja sinne miehetkin, pyyntimatkoilta palattuaan, menivät nukkumaan lämpimään, kuin karhut pesäänsä. Mutta kotien edustallakin paloi nuotioita, joiden ääressä perheet aterioivat ja askaroivat.

Vartiopaikaltaan palatessaan vanhus katseli mielihaikealla tuttua ja rakasta kotarantaansa, jossa hänen sukunsa miespolvia oli rauhassa raataen elänyt ja jonka se oli kodikseen tuntenut. Nyt se siis oli hylättävä. Melkein käheällä äänellä hän huusi kotijoukolleen:

— Nyt kiireellä aseet ja eväät kokoon, kontteihin mitä kerjetään, nyt on tästä heti painuttava salolle! Lapset nahkoihin ja selkään...!

Kotakansa ymmärsi kohta, mistä oli kysymys, siksi usein oli kesän varrella ollut puhetta uhkaavasta vihollisvaarasta. Joku penäsi kuitenkin vielä:

— Eikö tänne sitten koskaan enää palata...?

— Tuskin palataan. Kaukana erämailla tehdään uudet kodat.

Niin läksi sen rannan vanha kotakunta painumaan poluttomalle salolle. Syyspäivä paistoi kelmeästi korkeiden puitten lomitse, joiden alla tuo avuton, puolialaston joukko murrosten ja ryteikköjen lomitse pitkänä jonona pujottelihe pohjoista korpea kohden, kantaen sinne vähiä säästöeväitään, vuodetaljojaan ja tarvetavaroitaan. Se painoi yhteen pohteeseen pitkälle, samosi levähtämättä aamuyöhön asti, jättääkseen vainolaisen niin kauas selkänsä taakse kuin mahdollista ja eksyttääkseen sen jäljiltään. Autioksi jäi kotaranta. Viimeisinä viipyivät siellä muutamat nuoret miehet, jotka sauvoivat haapionsa vähän ylemmäs jokivartta ja kätkivät ne siellä pensaisiin, — siltä varalta, että sittenkin vielä joskus palattaisiin. Itse kotapaikalla sammutteli Äijä viimeisenä nuotioita, ettei saapuva vihollinen voisi arvata, milloin väki on kylänsä jättänyt, ja ehätti sitten joukkoaan johtamaan.

Samoin kuin Lehtolahden ja Kotasuvannon rannoilla tapahtui melkein kaikissa niissä siimeisissä lahdissa ja sisämaahan ylevien vesistöjen poukamissa, missä Suomenlahden rannikon silloisilla asukkailla oli ollut alkeelliset asumuksensa. Uudet tulokkaat, joita alkuväestö osaksi kutsui merikansaksi, osaksi heidän aseittensa takia kirveskansaksi, ajoivat sellaisen pelon ja kammon koko tuohon vanhempaan, alkeellisemmissa oloissa elävään väestöön, että se vastarintaa yrittämättä jätti kotansa ja apajansa ja väistyi pohjoisiin erämaihin, vedenjakajain taa, jonne meren latvavedet eivät ulottuneet. Jotkut sisukkaammat miehet jäivät tosin vielä ajaksi lähikorpiin uusille tulokkaille kiusaa tekemään. He väijyivät siellä heidän retkiään jyrkkärantaisten salmien rinteillä, joilta he vyöryttivät suuria kiviä alas heidän suuria aluksiaan kohti, he hiipivät pensaikoissa vieraiden leiritulien ympärillä ja lähettivät sieltä salaa kiviteräisen nuolen jonkin vihaamansa halliparran hartioihin, he virittivät metsätulen tuulen päälle ahteella, minne uudet tulokkaat olivat käyneet majapaikkojaan pystyttämään, polttaakseen ne siitä pois. Mutta tämä kiusanteko ei uusia tulokkaita karkoittanut näiltä mailta. He rakensivat majansa vain vähän ylemmäs mäkien harjuille, joita he vartioivat, ja lähtivät toisinaan noita hiipiviä salasissejä kuin villipetoja metsästämään, kostaen julmasti saadessaan niistä jonkun kynsiinsä.

Vähitellen siten sekin sisukas salataistelu asettui. Vanhat asukkaat olivat hävinneet entisiltä asuinmailtaan ja perustaneet uudet kotakunnat kauas sisäjärvien ja jokien rannoille, sinne satoisille, koskemattomille riistamaille, missä uudet majavat rakentelivat taidokkaita pesiään ja uudet peuralaumat tarpoivat soita. Siellä oli heillä nyt soraharjujen rinteillä uudet kotakylänsä ja uudet ranta-aukeansa, jotka heille pian kävivät yhtä rakkaiksi kuin vanhat, hylätyt.