Puunrungosta koverrettu, pieni haapio lipuu äänettömiä salmenvesiä pitkin avartuvalle selälle päin. Päivä on äsken noussut itäisten harjujen takaa ja kultaa nyt komeasti lehteviä rantoja ja tyyniä vesiä, joita ei vielä aamutuuli väreilytä. Haapio mutkailee rannan kaarteiden mukaan, lähenemättä kuitenkaan aivan likelle rantavesakkoja.

Venheessä on kaksi miestä, joiden kasvot ja käsivarret ja alastomat yläruumiit puuntavat vaskenkarvaisilta ja joiden tuuheat, tummat, takkuiset hiukset, korvallisille ja hartioille käpertyneinä, heilahtavat tahdissa melonnan mukaan. Heillä ei ole verhonaan muuta kuin vyöstä riippuvia majavannahkoja keskiruumiin ympärillä, mutta lämpimäkseen he eivät muuta tarvitsekaan. Ilma on näet aamuyöstäkin lauhkea ja aurinko on jo noustessaankin hemaisevan lämmin. Keulassa kyyköttävän vanhemman miehen terävät, vaanivat silmät, jotka ikäänkuin hehkuvat karvaisten, monivakoisten kasvojen syvistä kuopista, pälyilevät alituisesti sieltä tukan alta ympärilleen, ja koko hänen alati liikkuvassa, jäntevässä ruumiissaan on jotakin villieläimen vainuavaa, aina varuillaan olevaa rauhattomuutta. Hänen rehevän rintansa samoinkuin leveät säärilihaksensa peittää hieno, sakea, ruskea karva ja hänen käsivartensa ovat pitkät ja jäntereiset. Hän on oikeastaan julman näköinen olio siinä kyyhöttäessään matalan aluksen pohjalla, polvet pystyssä, varpaat levällään, pitkä luupää keihäs varalla, mutta hänen karvaiset kasvonsa saattavat sittenkin hymähtää hyväntuulisesti ja hilpeästi, kun hän puhuttelee perempänä melovaa, nuorta toveriaan. — Tämä on solakka, kasvoiltaan sileä ja siromuotoinen, jäseniltään hennompi, mutta kuitenkin jäntevä ja vankkatekoinen nuorukainen, jonka käsivarret rasittumatta keveästi liikuttavat kömpelöä, raskasta melariukua, mutta jonka silmät yhtä valppaasti kuin vanhuksen tähyilevät kummallekin puolelle.

Solutaan juuri jyrkänlaisen, lehtevän rannan ohi, josta yht'äkkiä kuin kätköstä sukeltautuu ja avautuu kapeahko lahdensuu, leviten siitä laajemmaksi lahdeksi. Sen kohdalle saavuttaessa melamies hiljentää vähän vetojaan ja hänen katseensa iskeytyy sinne lahden perälle, mistä eräät paaluista lyödyt karsinapadot juoruavat ihmisasunnon läheisyyttä, sekä kääntyvät sitten kysyvinä keulamiehen puoleen. Tämän "Äijän" karkea ja karvainen naama sulaa nyt leveään hymyyn:

— Ei, poika, ei sauvotakaan nyt sinne Lehtolahden miehiä ärsyttämään, vaikka sinne mielesi tekisikin, ehei...

— Ka miksei, kysyi poika vähän pettyneenä. — Onhan pian murkinan aika.

— Ei, syömme toisella rannalla, vakuutti vanhus. — Ilmankin tuon rannan miehet vihaavat meitä, kun tulemme tänne meren puoleen kalanpyyntiin, muka heidän apajoilleen. Viiletetään sievästi ohi, — käy toiste siellä asioillasi, jos haluat ja pääsi kestää.

Ja ohi he lipuivat sen soukan lahdensuun, mutta vielä kotvan senkin jälkeen viipyi nuoren airomiehen katse kuin salaa palaen tuolla lehtevällä rannalla.

Hiljaa laskettiin edelleen väljeneviä vesiä kohden. Pieni haapio oli näet kulussa sisämaasta päin, syvälle pistävien pitkien lahtien ja salmien varrelta avomerelle, Suomenlahdelle, jonka suolainen tuoksu vähitellen rupesi tuntumaan sisämaalaisten sieraimiin. He olivat jo aamuyöllä, ennen päivän valkenemista, lähteneet Kotalahdestaan Luujoen varrelta tälle pitkälle pyyntimatkalle, meren rannalle, jonne seudun eläjät harvoin retkensä ulontivat, ja he olivat nyt lähes puolessa taipalettaan. Maat olivat jo muuttuneet karummiksi ja kallioisiksi, lehtorannat havupuutörmiksi. Selät laajenivat; rannikon muodostivat kallioiset ylänköniemet, jotka lahtien välitse haaraantuivat ulos mereen, siellä täällä joku matalampi saari tai poukamaranta välissään. Vanhempi mies kastoi sormensa veteen ja maistoi sen makua: suolaista! Ulappa oli siis lähellä, oltiin pian tulossa aavalle merelle.

Mutta niemet ja salmet, selät ja saaret, joiden ohi pieni, matala haapio tuossa viiletti, ne olisivat kyllä oudot ja vaikeat tuntea parhaallekin Suomenlahden pohjoisrannikon nykyiselle tuntijalle. Hän ei noita seutuja myöntäisi omiksi rannikoikseen, hän väittäisi vallan vieraita salmia soutavansa. Ja jos hän olisi oikein tarkka maiden ja maisemien tuntija, niin hän väittäisi, että suurin osa sitä rannikkoa, jolla nykyisin on vaurain viljelys ja tihein asutus, on uponnut mereen ja että vain eräitä karuja harjuja, korkeimpia mäkiä ja nummia, on jäänyt kuin luurangoiksi mantereelle tulvineen meren keskelle ja siitä esiin pistämään.

Ja kuitenkaan eivät, pienen haapion soluessa Suomenlahdelle päin, mitkään viljavat rannikot tai laajat lehtomaat olleet vajonneet mereen, ne vain eivät olleet silloin vielä sieltä nousseet. Tuo aika, jolloin Kotalahden vaskenkarvaiset miehet kuin hiipien soutivat äänettömiä vesiä meripyydyksilleen, oli näet noin 4000-5000 vuotta meidän ajasta takanapäin, ja silloin lainehti meri laajalti nykyisen Uudenmaan mantereen kohdalla. Suomenlahdesta pohjoiseen haaraantuvat lahdet ja selät ulottuivat silloin vielä kauas sisämaahan ja peittivät kaikki nykyiset alavat maat. Etelä-Suomen pienemmät ja suuremmat nykyjärvet olivat vain niihin vesireitteihin kuuluvia selkiä, jotka ojentautuivat sisämaan korkeampia vedenjakajia kohti ja joita vuoriset selänteet tai kangasharjut erottivat toisistaan. Suuri Lohjanjärvi ja Hiidenvesi olivat siten vesireittien latvojen kautta vielä yhteydessä avomeren kanssa, ja Porkkalan ja Hangon niemimaat olivat korkeita, jylhiä ulkomeren saaria. Mutta lähempänäkin rannikkoa oli paljon saaria ja saariryhmiä, jotka nyt ovat kaukana mantereella näköalavuorina taikka kylämäkinä. —

Mutta ne päivän paahtamat miehet, jotka 5000 vuotta sitten silloisia salmia pitkin meloivat meripyydyksilleen, eivät aprikoineet luonnon vastaisia mullistuksia, he vain tähyilivät joka lahden suuhun tai niemen taa, näkyisikö sieltä mitään vaaranpaikkaa, liikahtaisiko vihollista muodossa tai toisessa. Mitään varottavaa tai levottomuutta aiheuttavaa ei nyt näkynyt, luonto oli hiljainen ja kuin eloton. Selät ja salmet olivat autiot, ja sitä autiommat olivat kalliorannatkin, kuta lähemmäs meren ulappaa miehet saapuivat. Joskus vain näkyi jonkin kaukaisen salmen poikki hirvipari uivan rannalta toiselle, mutta siksi kaukana, ettei keulamiehen maksanut ojentaa kourassaan olevaa, tukevaa keihästään lennättääkseen sen terävän kärjen uljaan sarvipään kylkiluiden väliin. Väliin taas porskahti rannalla suuri petokala, joka ajeli pakoon pyrähtelevää särkiparvea, taikka rääkäisi lokki haikeasti, tehtyään turhan iskuyrityksen ilmasta vedenkalvoon. Mutta elämä ja kokemus oli opettanut nämä ihmiset varoviksi ja vakoileviksi silloinkin, kun vihollisen, neli- tai kaksijalkaisen, hyökkäys ei ollut odotettavissa.

Harvoin uskaltautuivat sisälahtien eläjät tänne ulkomeren henkeen; heidän vaistonsa oli neuvonut heitä karttamaan merta. Jo lapsille olivat vanhemmat aina opettaneet, että siitä, missä makea vesi rupesi maistumaan suolaiselta, ei ollut hyvä enää mennä ulommas, siellä yhdyttävät kulkijan pian rajumyrskyt tai suurlaineet, joita pienet, haavasta koverretut, latteapohjaiset ruuhet eivät kestä. He olivatkin sen vuoksi yleensä kohdistaneet elinkeinonsa, pyyntiretkensä, sisämaahan päin niiden kapeiden vesien varrelta, joiden ääressä heillä oli kotakuntansa; siellä heillä oli erämaansa ja kalajärvensä. Mutta joskus sentään houkutteli meri rohkeampia miehiä luokseen: se oli antavampi, satoisampi kuin salojärvet, ja saaliit olivat siellä suuremmat ja jalommat. Viime aikoma oli joku perhekunta järkiään siirtänyt majapaikkansa sisämaasta johonkin lahdenpohjaan lähemmäs merta, ja sen miehet taas katselivat nyt karsaasti niitä, jotka heidän lahtensa ohitse ulapoille pyrkivät. Taistelu ruoasta veti näin sittenkin sisämaalaisia uhmaamaan kaikkia meren vaaroja — koko heidän elämänsä olikin vain taistelua ruoasta.

Mutta tuo kiilusilmäinen keihäsmies, Kotalahden Äijä, jolla oli vanhuuden syvät vaot partaisilla kasvoillaan, tavoitteli sittenkin tällä kaukomatkallaan jotain muutakin kuin saaliin pyydystämistä. Hän varoi ja vainusi mereltä jotakin, mistä hän tahtoi saada selon, jotakin uutta ja outoa vihollista, jota hän ei tuntenut eikä käsittänyt ja joka hänestä juuri sen vuoksi oli sitä pelättävämpi. Siksi hänen silmänsä nytkin sitä terävämpinä pälyivät, kuta lähemmäs aavikkoa tultiin.

Tuon tuostakin hän maisteli vettä: siinä oli yhä kirpeämpi suolan maku. Eräässä kaislikkorantaisessa poukamassa, korkean kalliotörmän alla, hän käski toverinsa vihdoin laskea maihin, vetäisi ruuhensa pensaikon peittoon ja teki kitkaamalla tulen, sill'aikaa kun nuorukainen kallion kielekkeeltä onki muutamia syömäkaloja. Mutta kun ne oli paistettu ja syöty, ei vanhus vielä heti kiirehtinyt ruuhelleen. Hän lähti, poika perässään, kapuamaan ryteikköistä ja kallioista rinnettä myöten ylös vaaran laelle. Keveästi, kuin kauriin juoksu, kävi retki jyrkkää vastamaata. Miehillä oli kovat, käsnettyneet jalkapohjat, kuin sarvettuneet anturat lujaluisten jalkojensa alla, ja varpaiden kynnetkin olivat niin koviksi ja teräviksi käpristyneet, että kiipeäjät selvisivät niiden avulla jyrkänteistäkin. Tuokion kuluttua he olivat vaaran laella, josta näkyi väyliä ja maisemia loitolti. Ahnaasti tarkasti isä haarautuvia vesireittejä joka suunnalle, mutta poika uteli oudoksuen:

— Mitä vaanit, isä, näiltä autioilta meriväyliltä? Pelkäätkö sieltä jonkun vihollisen kulkevan?

— Sitä pelkään, sitä vaanin, myönteli isä.

— Ja mikä se on? Merikäärmekö vai vesihiisi?

— Ei se ole käärme, mutta mikä se on, sitä en vielä tiedä. Jotakin suurta ja peloittavaa se varmasti on.

— Mistä sen tiedät, oletko hirviön nähnyt?

— Olen nähnyt, mutta etäältä, en käsittänyt silloin mikä se oli.

Ja äijä kertoi nyt mitä hän oli nähnyt edellisellä meriretkellään, jolloin hän oli yksin melonut näitä salmia. Erästä selkää katkaistessaan hän oli juuri näillä samoilla vesillä yht'äkkiä nähnyt oudon, suuren ilmiön nopeasti viilettävän muutaman merenpuoleisen salmensuun poikki. Se oli kuin korkea ruuhi, mutta ainakin kymmenen kertaa tavallista ruuhta suurempi, ja sitä ei melottu, vaan sen laidoilla oli kuin kiiltävät evät, jotka velloivat vettä ja vetivät hirviötä perässään. Ja aluksessa liikkui ihmisiä, sen oli vanhus kauhukseen ehtinyt nähdä samalla kuin hän nopeasti huopasi haapionsa lähimpään kaislikkoon. Tuokion kuluttua oli ilmiö kadonnut niemen taa, mutta sen kuva oli syvälle syöpynyt luonnonlapsen mieleen.

Nyt ei näkynyt salmivesillä mitään outoja hirviöitä, mutta vanhus ei ollut, vaaralta laskeutuessaankaan, sittenkään rauhoittunut. Se otus saattoi taas sukeltautua esiin missä tahansa...

— Mitä luulet siinä olevan, isä? uteli poika. — Haltioita, meren väkeä?

— Niin, jotakin outoa merikansaa, vihollisia joka tapauksessa, jotka pyrkivät meidän asuinmaillemme ja apajoillemme...

Pieni haapio kulki edelleen. Ennen pitkää puhalsi selältä väkevä merenhenkäys ja ulapalta vierivät loivat laineet rupesivat keinuttamaan pientä alusta, vaikk'ei nyt sanottavaa tuulta tuntunutkaan. Työlästä oli siinä meloa, mutta olikin jo ääressä se lahti, johon Kotalahden Äijä oli karsinapatonsa kyhännyt ja josta heidän nyt oli saaliinsa koettava. Komeita, kookkaita merikaloja siitä vanhus nostikin haapioonsa, ja toisesta poukamasta hän lappoi niitä vielä saman mokoman.

Mutta isäukko, joka nyt oli melaan tarttunut, huopasi siitäkin yhä selemmäs, sivuutti saaren, jonka takaa jo näkyi avomeren laidaton ulappa ja missä mainingit kohoilivat yhä kookkaampina.

— Eikö jo palata Kotalahteen päin, poika kysyi hiukan ihmeissään laidatonta avaruutta tähystellen.

— Ei vielä. Käydään nyt kerran vähän aavalla merellä ja katsotaan, mitä siellä liikkuu.

He loittonivat korkean, mereen pitkälle pistävän kallioniemen jyrkkärantaista kuvetta myöten yhä kauemmas. Niemi päättyi korkeaan, kaljuun kallioriuttaan, joka näkyi kauas sisämaahankin ja jonka kolmella puolella meri lainehti vapaana ja väljänä. Siinä pysähtyi vanhus vihdoin, veti ruuhensa muutamaan kallion rakoon ja kapusi taas tähystelemään riutan laelle, jossa kasvoi vain muutamia tasalatvaisia, mataloita kalliopetäjiä. Niiden juurelle miehet kyyhähtivät tuota aavaa ja aution näköistä, mutta kuitenkin salaperäistä ja mieltä omituisesti kiehtovaa merta tähyämään.

Nuori sisämaan lapsi näki nyt ensi kerran avomeren, ja sen näkeminen häntä hiukan puistatti, — hän painautui yhä tiukemmin kiven kamaraa vastaan. Se oli hänestä, tuo vesierämaa, jossa laajat mainingit hyrskyivät rantasärkkiä vastaan, niin luotaansysäävä ja ounas, ettei hän ymmärtänyt, miten sen äärellä voisi asua ja miten siellä mikään elävä olento viihtyisi. Mutta isä, jonka silmät yhä rauhattomina pälyivät, viittasi kelopuuhun, joka myrskyssä ajelehti särkkäin juurella, ja kertoi, että joskus oli maihin ajautunut sellaisiakin malkoja, joita oli oudolla aseella ja outoon malliin veistetty, — siellä laidattoman ulapan takana saattoi olla maita ja elämää sielläkin, — mene, tiedä mitä!

Näitä kertoessaan Äijä vaikeni yht'äkkiä, tarrautui voimakkain ottein poikansa ranteeseen ja viittasi itäiselle taivaanrannalle, viittasi sinne vavahtavin käsin kauan ja sanaa puhumatta. Jo näki nyt poikakin jotakin outoa, korkeaa ja liikkuvaa nousevan esiin tuolta etäisyyden hämärästä, kuin merestä kasvaen. Kieltämättä se oli kookas alus, joka läheni sieltä maininkien lomitse, — ennen pitkää hän näki aironlappeiden välähtelevän päivänpaisteessa. Ja niitä airopareja oli ilmeisesti monta, — monta miestä täytyi olla niitä liikuttamassa.

— Tuollainenko se oli, isä, jonka näit silloin salmen suussa?

— Hirviö oli samanlainen, mutta tämä tuntuu vielä suuremmalta — katso tuota korkeaa kokkaa!

— Olisiko näitä aluksia siis täällä useampia, puhui nuorukainen selvästi pelästyneenä.

— Mene tiedä, vanhus vastasi vakavana. — Mutta katso, katso, se laskee maihin!

Alus, joka etäältä kulkien jo oli ehtinyt sen riutan ohi, missä miehet vahdissa kykkivät, läheni nyt muuatta niistä korkearantaisista saarista, joita oli niemen edustalla, ja rupesi ilmeisesti laskemaan siinä maihin. Pian nousikin jo miehiä saaren kalliorannalle: kookkaita, varreltaan ryhdikkäitä, pitkiä miehiä, ainakin vaaksan verran Kotalahden soutajia pitempiä, ylt'yleensä nahkaisiin puettuina ja olalla kiiltävä, kaareva kirves. Riutan laella lymyilevät alkuasukkaat saattoivat melkein mies mieheltä heitä tarkastaa: tukka ja parta niillä oli vaalea, lanteilla leveä vyö, kiiltokirves jokaisen olalla, ja käynti oli miehillä kuin aallokon mukaan keinuvaa.

Jotakin erityistä hommaa näytti tuolla merikansalla olevan siinä saaren rannalla. Miesjoukko kantoi aluksesta rannalle jonkin pitkulaisen esineen, joka oli kuin hirventaljalla peitetty; he nostivat kantoriu'ut olkapäilleen ja lähtivät siten taakkoineen nousemaan saaren harjulle, toisten alusmiesten heitä sinne seuratessa. Ehdittyään saaren korkeimmalle kunnaalle miehet kaivoivat maahan kolon ja upottivat taakkansa siihen sekä peittivät sen kivillä. Sitä tehdessään he keräsivät vaaralle risunuotion ja iskivät siihen tulen, joka heidän poistuessaan jäi saaren laelle palamaan.

Liikkumattomina ja matalina kyyhöttivät isä ja poika mäntyjen alla kallion raossa, katsellen outojen miesten outoa menoa ja heidän laskeutumistaan takaisin suureen alukseensa, jonka "eviin" he taas kävivät käsiksi. Tällaisia miehiä ei Kotalahden Äijä ollut koskaan nähnyt, vaikka hän elämänsä varrella oli pyyntiretkillään kulkenut mantereen rantaa aika laajalti ja moniakin kotakuntia nähnyt. Ne ovat merentakaista väkeä, muuta hän ei voinut päättää, mutta mitä ne nyt täältä hakevat, minne ovat kulussa?

Alushirviö läheni mantereen rannikkoa; näytti jo siltä, kuin se olisi aikonut soutaa juuri siihen lahteen, jonka perukoista Kotalahden miehet äsken olivat haapiollaan saapuneet, mutta se kiersi kuitenkin toisen, läntisemmän niemen ja häipyi sen kallioiden taa. Mantereen puolelle he siis kuitenkin pyrkivät...

Vanhuksen silmät kiiluivat hehkuvampina kuin ennen. Hänen pitkien käsivarsiensa lihakset pullistuivat ja hänen karvaiset kasvonsa olivat kamalat nähdä, kun hän hampaittensa välistä sokelsi:

— Ne pyrkivät sisämaahan, meidän pyyntimaillemme... tulevat varmasti sinne jonakin päivänä ja iskevät...!

— Mutta emmekö voi iskeä vastaan, virkahti nuorukainen ja heilutti kivipäistä katajanuijaansa, jonka hän oli ottanut venheestä mukaansa.

— Kunpa meissä olisi siihen miestä!

— Ja mitä menoa ne tuolla saarella pitivät, minkä ne maahan kätkivät?

— Juuri niin, siitä on meidän otettava selko ennenkuin palaamme. Kiireesti saareen!

Ketterästi kuin oravat hyppivät paljaskinttuiset miehet kalliolta kalliolle vuorelta laskeutuessaan, ja nopeasti kiiti heidän pieni aluksensa ennen pitkää maininkien halki selälliseen saareen. Nuotion paikalle ehdittyään ukko kävi kiireesti hajoittamaan merikansan äsken luoman kivipeiton, ja lyhyessä ajassa he saivatkin vasta luodun haudan toisen pään auki. Siinä makasi taljojen välissä miehen ruumis, — roteva, vaaleapartainen uros, jäsenet jäykkinä, sammunein silmin. Hän oli nähtävästi taipaleella kuollut, ja hänen toverinsa olivat näin hänet tänne saareen kuopanneet. Kammahtaen vetäytyivät haudan avaajat tämän oudonnäköisen, outopukuisen vainajan äärestä. Mutta Äijä palasi sittenkin vielä ruumiin luo, tempasi haudasta sileäksihiotun, kauniin kaarevan, varsisilmäisen kivikirveen, joka oli sinne vainajan viereen asetettu, ja vei sen saaliinaan. Siihen aseeseen hänen mielensä oli enin kiintynyt, sen hän tahtoi omistaa.

Hetkeä myöhemmin pieni haapio oli taas palaamassa hyrskyävältä mereltä kapenevia, vihantarantaisia salmivesiä kohden.

Tällä paluumatkalla poikkesi haapio siihen lehtorantaisen niemen suojelemaan lahteen, jonka suulta nuori meloja menomatkalla oli niin tiukkaan tuijottanut syvemmäs lahdenpohjaan ja jota he Lehtolahdeksi sanoivat. Vanha perämies oli näet, näkemistään järkytettynä, päättänyt viedä varoittavan sanan tälle uloimpana meren puolella elelevälle asutukselle, joka siten oli enin alttiina mereltä saapuville vihamielisille vierailijoille. Mutta epäillen ja arkaillen hän tälle asialleen souti.

Nuo alkuasukkaiden eri perhekunnat, kotakunnat, jotka hajallaan ja harvassa asuivat sisämaahan ulottuvien vesistöjen varsilla harjoittaen metsästystä ja kalastusta, olivat yleensä kahnaavissa, vieroksuvissa suhteissa toisiinsa. Oli alituiseen kiistoja pyyntimaista ja apajista, löydetyistä majavapuroista ja ryöstetyistä naisista, ja usein syntyi takamailla erämiesten kesken verisiä tappeluita, joissa kivipää nuijia huimasti heiluteltiin ja jotka sitten aina aiheuttivat kostoja. Kyrmyssä niskoin, vaanivin silmin miehet sen vuoksi toisiansa luimistelivat, kun milloin maissa tai vesillä toisensa tapasivat, — mieluummin he toisiaan ja toistensa kotakuntia välttivät ja kiersivät. Mutta väliin sentään, jos rajutulvat näyttivät koko asutukselle hätää tai jokin kauempaa tullut sotainen heimo teki ryöstöretken heidän mailleen tai jos eri kotakuntien miehiä tarvittiin häätämään kaikkia uhkaavaa susilaumaa, väliin olivat silloin lähikyläin muuten yrmeät miehet antaneet varoitussanoja toisilleen tai toisiltaan apua pyytäneet. Mutta kun hetken hätä oli ohi, kyrmistyivät kyläkunnat taas karsaiksi ja kateellisiksi toisilleen.

Kotalahden vanhus arveli merikansan ilmaantumisen heidän lahtiinsa sellaiseksi ilmiöksi, josta oli varoitussana naapureille annettava ja jonka vaaran torjumisesta yhteisesti olisi tuumittava. Hän tiesi kyllä, että juuri häntä, perhekuntansa päämiestä, lehtolahtelaiset erityisesti vihasivat, sillä monet jutkut hän oli heille tehnyt ja nyt viimeksi vielä ruvennut heidän merikalaansa pyytämään. Mutta Äijä voitti sentään epäilyksensä, siksi karmivasti oli häneen vaikuttanut oudon merikansan ja sen alushirviön näkeminen.

Lehtolahtelaiset olivat kotitöissään pienen haapion laskiessa iltapuolella päivää heidän valkamaansa. Miehet hioivat rannalla karkeita kiviaseitaan, joita he nahkasäikeillä sitoivat puuvarsiin, naiset perkasivat kaloja taikka kuroivat ylempänä törmällä luuneuloilla ja suonirihmoilla nahkaverhoja kokoon. Kulmainsa alta he katselivat haapiota, jonka pohjalla saaliskalat olivat, miehiä tuskin olivat näkevinäänkään. Vaikeata oli isä-vieraan aluksi saada tarinaa sen verran vireille, että pääsi kertomaan tärkeätä uutistaan suuresta alushirviöstä ja sen oudosta kirveskansasta, joka nyt uhkaillen läheni. Miehet jatkoivat vain töitään ja kuuntelivat ukon puhetta epäillen kuin satua, siihen suurempaa huomiota kiinnittämättä. Jokunen vain melkein ivaten naurahti, että kummapa kun he eivät ole sellaisia kulkijoita kohdanneet, ja kaikki nähtävästi vainusivat vanhuksen jutun takaa jotakin juonta tai jutkua... yrittiköhän tuo peloittelemaan lehtolahtelaisia, etteivät enää uskaltaisi merikalaan lähteä! Ja kun vieras todistuskappaleenaan näytteli heille sotakirvestä, joka oli outojen vierasten aseita, niin he kyllä sitä uteliaina ja hämmästellen katselivat — itse eivät he olisi voineet sellaista mitenkään valmistaa! — mutta he epäilivät siinäkin jotakin kepposta. Äijässä oli velhon vikaa, mistä lie saanut käsiinsä salaman, jonka ukkonen on maahan iskenyt... Lopultakin, kun vieras vakavissaan esitti, että olisi varokeinoihin ryhdyttävä, asetettava vartioita salmien suihin ja huolehdittava sananviennistä kotarannalta toiselle, kohta kun kirvesniekka vihollinen ilmestyisi, silloin rannan miehet vain torjuen ja yksikantaan vastailivat:

— Katsotaanhan nyt, tuleeko sieltä mitään outoja aluksia ja kirvesväkeä. Ja tehän liikutte siellä merellä päin siksi usein, että omalle väellenne toki ajoissa tiedon saanette.

— Ja jos jotakin kirvesväkeä mereltä päin pelkäätte, niin pysykää siellä sisämaassa omien salmienne suojassa.

— Ja kalastakaa omilta apajoiltanne...

Vierailija oivalsi, ettei hän voinut saada aikaan mitään yhteistointa näiden epäuskoisten naapuriensa kanssa. Ja hän huomasi samalla parhaaksi lähteä pois naapurirannalta niin pian kuin mahdollista, hyvän sään aikana.

Mutta hänen poikansa, nuori meloja, oli sillä välin edennyt ylemmäs törmälle, missä naiset savipatojensa ääressä häärivät, — sieltä oli jo tavan takaa kuulunut pientä naurun kikatusta ja pistopuhetta. Poika oli jo ennen — sen isäkin tiesi — iskenyt silmänsä muutamaan tämän kotakunnan neitoseen, jonka hän oli pari kertaa tavannut yhteisillä marjamailla, ja mielistellyt sitä omakseen, — siksipä hänellä tänäänkin oli ollut niin hyvä halu tähän Lehtolahteen. Eikä tyttökään häntä, kahden vastakkain sattuessa, ollut vieronut. Mutta nyt, kun muita naisia ja nuorisoa oli saapuvilla, tyttökin oli pilkallinen ja pisteliäs eikä näyttänyt huolivan Luujoen kosijasta. Poika kertoi nuorisolle näkemistään peloittavista miehistä ja lupasi tulla korjaamaan omansa, kun nämä ryöstäen hyökkäävät Lehtolahteen. Mutta naiset eivät hekään uskoneet koko juttua, hekin vain veistelivät:

— Sinua emme jääne silloin pelastajaksemme odottamaan, pelasta vain oma nahkasi!

— Entäpä kun tulen ja kainalooni kaappaisen... yritti poika vielä.

— Sinäkö, muka! uhmaili tyttö.

— Niin minä, kas näin...

Ja äkkiliikkeellä hyppäsi poika kuin orava nuotion ja patojen yli tytön viereen, kieraisi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, viskasi hänet selkäänsä ja lähti juoksemaan. Kirkaisivat silloin kotanaiset ja joku nuorempi mies juoksi jo kohti nuijaansa heristäen. Mutta notkeana ja liukkaana kuin ankerias tyttö luiskahti kantajansa käsistä ja karkasi rantalepikkoon, sieltä uhmaten ja ilkkuen:

— Saitkos saaliin — tulepas ja ota!

— Tulenkin vielä kerran, poika vuorostaan uhmasi tulistuneena. Mutta samalla häntä lähenivät jo kylän nuoret miehet uhkaillen ja verestävin silmin, — tappelu näytti olevan syntymässä.

Silloin isä huusi ahteelta rauhallisesti ja vakavasti poikaansa luokseen ja komensi käskevästi:

— Joudu veneelle, meidän on tästä lähdettävä matkaa jatkamaan.

Kiireesti he asettuivat haapioonsa ja lähtivät solumaan lahdelle, törmän nuorten miesten keräytyessä siihen kiukkuisina ja uhkaavina ja heitellessä sadatuksia ja pikkukiviä heidän peräänsä.

Vakavana ja valppaana ympärilleen vilkuen huopasi ukko tarmokkaasti, lisäten yhä pienen haapionsa vauhtia, eivätkä he puhuneet sanaakaan. Vanhus oli päättänyt kiirehtiä kotiin Luujoen rannalle ja ryhtyä toimiin vartioidakseen ainakin omaa kotakuntaansa, ettei se sortuisi vieraiden tungettelijain jalkoihin. Sillä siitä hän oli varma, että sotaisat vieraat ennemmin tai myöhemmin hyökkäävät näiden sisämaahan vetäväin vesistöjen hajallisten asutusten kimppuun.