Hajalleen viskeltyinä, erillään toisistaan ja toisistaan tietämättä suuren ristijoukon tähteet soutavat taas Suomenlahden aavaa selkää pitkin, palaten tappiosta ja häpeästä. Särjetty on risti, tahrattu maine. Ensimmäisellä levähdysrannalla he ovat haudanneet ritarien ja päällikköjen ruumiit, ja he hoitelevat aluksien pohjilla hourivia haavoittuneitaan, siten ilman johtajia meriä harhaillen. Luonto tuntuu syksyiseltä, pilvessä on taivas, sydänkesän aika on kulunut ja syyspuolen vinhat tuulet puhaltavat ulapoilla. Yksinäinen laiva, joka heikontuneine soutajakuntineen vastaiseen kamppailee, näkee väliin kaukaisella taivaanrannalla toisen, samaan suuntaan ponnistavan aluksen ja jättäytyy sitä odottamaan saadakseen tietoja toisten vaiheista ja kuullakseen, onko johtajapiispa käskenyt ristiretkeläisten tähteiden vielä johonkin kokoontua. Verkalleen ja vaivalloisesti siihen saapuu toinen laiva, ja siitä tehdään juuri samat kysymykset. Ei kukaan tiedä, mihin retken johtaja on joutunut, hänen tahtonsa tarmo ei ole enää vaikeuksia voittamassa eikä ponnistuksiin innostamassa, kukaan ei ole antanut mitään määräyksiä, ei kukaan pidä ristiretken jäännöksiä koossa. Ristin sotajoukko on hajallaan. Kauempaa tulleet laivueet päättävät sen vuoksi palata kukin kotiinsa, Ruotsiin, Norjaan ja Tanskan saariin, ja he vaihtavat aseillaan ja varustuksillaan saaristojen asukkailta välttämättömimpiä muonavaroja sinne päästäkseen.

Mutta Suomesta kotoisin olevat laivat pyrkivät takaisin Aurajoen suulle, mistä juhlallinen retkikunta pari kuukautta sitten oli merelle lähtenyt, ja vähitellen sinne alus toisensa perästä palaakin. Kaikki kyselevät piispaa, mutta kukaan ei ole häntä nähnyt eikä kukaan tiedä, missä hän on ja mitä hän aikoo. Peläten ja kauhistuen rantamaan kristityt ja piispanlinnaan jätetyt vartiomiehet kuulevat kertomuksia ristijoukon perinpohjaisesta tappiosta ja hurjasta paosta, linnanvanhimman kuolemasta, kaatuneiden suuresta lukumäärästä ja johtajapiispan katoamisesta yön pimeässä kumotun ristinsä juurelta. He siunaavat itsensä ja kysyvät huolissaan, mitä tästä nyt on tuleva. Mutta rantaan kerääntyneet suomalaiset mekkoniekat talonpojat kuuntelevat noita surun viestejä silmiään räpäyttämättä ja värähtämättömin kasvoin, heidän sisässään vain kasvaa salainen toivo. Ja kun heille kerrotaan, että retkelle pakolla viedyt suomalaiset olivat taistelun edellä karanneet karjalaisten metsiin, silloin välähtää salaa mekkomiesten silmä, eivätkä he voi olla toisilleen hiljaa kuiskailematta.

Yhä useampia laivoja palaa Aurajoen suulle, mutta ei palaa Tuomas piispa. Väsyneet saapujat ovat kaikki yhtä neuvottomia ja tietämättömiä. Vihdoin eräänä päivänä mereltä päin soutaa vieläkin pieni viisihanka-alus, jonka airoissa istuu munkkeja ja kaniikkeja. Soutajain vähäväkisyyden takia se on matkalla kauimmin viipynyt, ja uupuneina laskeutuvat airot, kun se nyt saapuu rantaan.

Silloin nousee sen pohjalta kaksi harmaakauhtanaista munkkia, joista toinen, pienempi, taluttaa maihin toista, pitkää, mutta kumaraa ja kokoonpainunutta miestä. Rannalla olijat katsovat näitä saapuvia ja katsovat kysellen toisiaan. Hennon miehen he heti tuntevat, se on Pietari, Pietari Kaukovalta, erakkomajan lempeä saarnamies, mutta toinen, — onko se hän, onko mahdollista...?

— Onko se entinen, voimakas, suoraselkäinen piispamme, tuo kutistunut, hoiperteleva äijä?

— Tuossako olisi ristiretken mahtava johtaja? Hän se on, hän siinä kulkee katse maahan luotuna harmaanveljen karkeassa puvussa. Pitkän, valkoisen parran keskellä ovat harmajat kasvot ikäänkuin uponneet, ja sauvaan nojaa vapiseva käsi. Puhuttelematta ketään, tervehtimättä ketään hän kävelee Pietarin rinnalla jokivartta pitkin Räntämäelle päin.

Mutta sittenkin rannalla olevain soturien ja pappien mieli piispan paluun johdosta rauhoittuu ja rohkaistuu. Hän on lannistunut nyt, murtunut tappiostaan ja rasituksistaan, mutta hän on palannut, hän on vielä sittenkin Suomen piispa Tuomas, jonka nero ja voima aina on vaikeammatkin tappiot korjannut. Hän on nyt väsynyt ja sairas, mutta anna hänen levätä ja kostua, niin pian hän taas valaa uutta elämää ja toimintaa masennetun kirkkonsa keskuuteen. Kenties hän panee uuden, vielä mahtavamman ristiretken toimeen kostaakseen tappionsa; toimetonna hän ei ainakaan voi elää, — niin, varmaankin täällä taas pian ryhdytään uusiin valmistuksiin ja varustuksiin. Piispa elää!

Ja kun Tuomas on saatettu linnan suureen arkitupaan, ja hän siellä taas istuu tutun väkensä keskuudessa, silloin nuo hänen ystävissään kyteneet mietteet ja toiveet pian puhkeavat sanoihin ja kysymyksiin.

— Kostetaan kai pian Suuri Novgorod?

— Kuritetaan kai petolliset pakanat?

— Milloin ryhdytään uutta ristiretkeä valmistamaan?

Niin kyselevät miehet ensiksi toisiltaan keskenään supatellen, ja pian näitä kysymyksiä ehtii Tuomas piispankin kuuluville. Mutta hän ei niistä innostu, niinkuin aina ennen, ei rohkaise väkeään, mutta ei niistä myöskään närkästy. Kumarana hän rahilla istuu, kädet ristissä polvillaan, eikä hän kohota katsettaan maasta, kun hän hiljaisesti vastaa:

— Ei ole minusta enää kirkon kostajaksi, en kykene enää johtamaan tietä ristin puolesta taisteluun, en ole sen arvoinen.

Suruissaan ja ihmetellen sitä kuuntelevat linnan soturit ja sinne kokoontuneet papit ja tuomioherrat; kovin syvältä näkyy tappio koskeneen voimakkaan piispan sydämeen. Neuvottomina ja epäillen, tokko nyt Tuomas piispa tuolla puheella sittenkään saattaa totta tarkoittaa, he ryhmittyvät hänen ympärilleen ja kysyvät edelleen:

— Ettekö aio meitä johtaa, eikö taistelua ja käännytystyötä Suomessa enää jatketakaan? Mitä siis teemme?

Mutta piispa vastaa:

— Palatkaa kukin töihinne hiljaisuudessa tehtäviänne suorittamaan. Pyhä kirkko löytää kyllä itselleen kostajan ja kurittajan, kun se sellaisen tarvitsee, se valitsee itse hetkensä ja aseensa, — tyytykäämme, nöyrtykäämme, odottakaamme! Tutkimattomat ovat meille korkeuden tiet, älkäämme niitä omin päin lähtekö kulkemaan. Salattu on meiltä Jumalan tahto ja tarkoitus; mitä olisimme me ihmiset, että me oman viisautemme mukaan rupeaisimme hänen asioitaan ajamaan ja hänen nimessään toimimaan. Asettukaamme, odottakaamme hänen käskyjään!

Soturit ja papit jäävät siihen ääneti seisomaan. Outoa on heidän kuulla tällaisia sanoja tuon itsevaltiaan ja yksin määräävän piispan suusta, hänen, joka on aina toiminut ja käskenyt kirkon korkeana edustajana ja sen täysin valtuuksin. He eivät tätä ymmärrä, mutta he eivät tahdo kysellä enempää.

Arkituvan suurelle pöydälle katetaan ateria, ja kunniasijalle pöydän päähän valmistetaan tavan mukaan piispalle paikka. Mutta hän ei mene nyt siihen istumaan, hän nousee, käskee pappien pitää suru- ja katumusmessuja hänenkin puolestaan ja kävelee sitten pihan yli yksin omiin huoneisiinsa. Mutta hän ei siellä nyt pukeudukaan piispanpukuunsa eikä vyöttäydy miekkaansa. Ja asiamiehet, jotka saapuvat häneltä moninaista kysymään linnan hoidosta ja seurakunnan asioista, hän lähettää pois. Kirjurit tuovat hänelle kasan kirjeitä ja odottavat kirjaston ovella hänen määräyksiään, — piispan kotiin palattua heidän sulkansa on ennen aina saanut rajusti heilua. Mutta nyt ei piispa avaa noita sinetöityjä salkkuja eikä vaivaa kirjureita pitkillä sanelemisilla; he saavat mennä. Hiljaista ja toimetonta on nyt linnassa kaikki kuin vainajan vuoteen ääressä.

Mutta illan tullessa piispa kutsuu vanhimman linnan huoveista puheilleen, jättää hänelle linnan avaimet ja käskee hänen päällikkönä vartioida linnaa. Sitten käskettää hän luokseen tuomiokapitulin vanhimman diakonin, antaa hänelle kirkon kirjat ja sinetit ja määrää hänet hoitamaan seurakuntaa siksi kunnes toisin asetetaan. Ja vihdoin hän kutsuu Pietarin, joka on seurannut häntä linnaan, puheilleen. — No, mitä aiot nyt? kysyy teräväsilmäinen munkki hetkisen äänettömyyden jälkeen.

— Minä seuraan sinua, Tuomas vastaa hiljaisesti. — Lähtekäämme!

Satuloitu ratsu tuodaan piispalle, kun kuullaan hänen taas tapansa mukaan aikovan lähteä saarnaajaveljesten majaan rukoilemaan. Mutta hän käskee viedä sen pois; jalkaisin, halpana, nöyränä veljenä hän tahtoo nyt veljesten piiriin astua, halvimpana kaikista, suurimpana syntisenä, jolla on enin katumista ja enin anteeksi anottavaa.

Syksy oli käsissä. Se muuttui talveksi, ja talvikin kului. Ja harmaittenveljesten hiljaisessa, suljetussa seurassa, syrjässä maailmasta ja sen intohimoista, tietämättä tapahtumista ja välittämättä niistä, eli Tuomas tämän talven halvimman munkin tavoin. Hän teki töitä niinkuin he, loi lunta, kantoi vettä, pilkkoi halkoja kuin nuorin uusikko ja seurasi tarkoin veljeskunnan sääntöjä totellen esimiehen käskyjä. Hän paastosi pitempään kuin muut, viipyi messussa vielä toisten lähdettyä ja rukoili usein yöt läpi yksinäisessä kopissaan. Ja hän näytti tottuvan ja tyytyvän tähän elämäänsä nöyryydessä ja hartaudentöissä.

Veljeskunnan päämies, Pietari Kaukovalta, seurasi ääneti Tuomas piispan mielen rauhoittumista ja hänen tottumistaan erakkoelämään. Mutta se ei häntä tyydyttänyt, hän kävi huolestuneen näköiseksi, ja eräänä kevätpäivänä hän astui Tuomaan koppiin.

— Sinä viihdyt kauan luonamme tällä kertaa, Tuomas, sanoi hän.

— Niin, minä odotan täällä jumalanäidin ja hänen maallisen edustajansa käskyjä. Odotan nöyryydessä, en tahdo itse toimia.

— Mitä siis odotat?

— Hänen rangaistustaan taikka hänen armoaan, mitä hän tahtoo minulle suoda.

Mutta pienen munkin katse tarkasti häntä heltiämättä, ja kun Tuomas ei mitään enempää virkkanut, hän kysyi vielä:

— Miksi odotat, miksi et tee tehtävääsi?

— En tiedä, mitä pyhä neitsyt minulta vaatii, vastasi Tuomas.

— Etkö tiedä, Pietari kysyi verkkaisesti. — Minulle olet sydämesi paljastanut, mutta oletko ilmaissut Rooman isälle sen rikolliset aikomukset ja teot? — Sinä olet vielä Suomen piispa. Tahdotko pysyä sinä, vai tahdotko olla katuvainen parannuksentekijä? Valitse!

Kun Tuomas Pietarin mentyä jäi yksin koppiinsa miettimään, niin täytti taas hätä hänen mielensä. Ja sitä myöten kuin hänelle selvisi Pietarin sanojen tarkoitus, ja kun hän syvemmältä sydäntään tutki, niin hän punastui ja häpesi. Sillä hän huomasi, että hänen sydämensä ei ollut vieläkään vilpistä vapaa. Hän oli taas tahtonut pettää itsensä ja korkean jumaluuden, kun oli, toimettomuuteen jättäytyen, antanut ajan kulua, salaisesti toivoen, että kaikki ehkä vielä ennalleen korjaantuu ja että hänet taas kutsutaan korkeaan arvoonsa ja asemaansa. Velttona raukkana hän oli tahtonut vetäytyä täyttämästä velvollisuuttaan.

Häpeissään hän nyt verekseltään nousi ja käveli nopein askelin linnaan. Hän vältti siellä pappeja ja linnan miehiä, jotka kunnioittaen tulivat häntä vastaan, ja kiirehti suoraan kirjastoonsa, jossa hänen kirjurinsa hänelle yhä vielä pyhiä kirjoja kopioivat. Siellä kutsui hän nyt heidät taas työhön ja rupesi sanelemaan kirjettä paaville, niinkuin monta kertaa ennen. Mutta hänen äänessään ei nyt ollut sitä varmuutta, jolla hän ennen oli kirjeensä sanellut; nöyrästi, koruttomasti hän nyt latinaiset lauseensa rakensi, eikä niiden sisällyskään ollut enää entisen kaltainen. Hän ei nyt kirjoittanut paaville toimekkaana kirkkoruhtinaana eikä Suomen piispana, vaan kirkon entisenä, arvottomana palvelijana, joka, ryhtymällä omin päin ja omin uhin kirkon asioita johtamaan, oli sen vaikutuksen ja arvon alueellaan pilannut. Hän tunnusti olevansa kristikunnan suurin rikollinen ja ainoa syypää pyhän ristiretken surkeaan tappioon. Ja paljastaakseen täysin rikollisuutensa hän saneli kirjureilleen:

"Olen ehdoin tahdoin, itsekkyyteni eksyttämänä, väärentänyt Rooman korkean istuimen pyhän bullan ja sen oman syntisen kunnianhimoni mukaan muuttanut. Itse halusin olla ristiretken johtaja, omin päin anastin itselleni sen arvon ja ilmoitin kaikille ruhtinaille ja ritareille valheellisesti Rooman isän niin käskeneen. Omin neuvoin, itsekylläisessä viisaudessani, johdin ristin joukot Suurta Novgorodia vastaan, enkä hämäläisiä vastaan niinkuin paavin käskykirjeessä määrättiin, ja tuhansien kristittyjen hengen uhrasin siten itsevaltiudellani ja menetin retken hyödyn ja vaikutuksen ja käänsin kirkon voiton sen häpeäksi ja tappioksi. Sanansaattajan, joka tiesi toimeni vääräksi ja käskyni valheellisiksi, hänet näännytin linnan kellarissa nälkäkuolemaan, voidakseni toteuttaa saastaiset himoni. Uskottelin itsellenikin tekeväni sen Rooman kirkon hyväksi ja pyhän neitsyen nimessä, tahrasin siten hänen puhtaat pyrintönsä likaiseen itsekkyyteeni. Oman järkeni koetin asettaa Jumalan tahtoa ylemmäksi, oman valtani kirkon etua korkeammalle. Tällä kaikella tiedän menettäneeni kaikki oikeuteni armoon ja autuuteen, mutta ei sittenkään ole syntinen lihani kohta nöyrtynyt tätä tunnustamaan. Nyt vihdoin olen arvottomana väistynyt pois pyhän kirkon seurakuntaa johtamasta ja paimentamasta sen lampaita. Ja koska olen kirkon tahra, pyydän, että minua arvokkaampi mies määrätään Suomen kirkon johtajaksi ja että pyhä istuin minua ansioitteni mukaan rankaisee."

Epäillen, kalpeina ja arkoina nuoret kirjurit piirustivat näitä hurskaan piispansa julmia itsesyytöksiä paperille. Usein heidän teki mieli pysäyttää sulkansa ja kohottaa kysyvät katseensa piispaan, mutta he eivät uskaltaneet sitä tehdä, ja he kirjoittivat sanelun loppuun asti. Heidän nähtensä Tuomas omalla kädellään piirsi kirjeen alle "Tuomas, entinen Suomen piispa", sinetöi kirjeet ja toimitti airuen viemään niitä paaville Roomaan ja hänen edustajalleen pohjoismaissa. Ja hän katseli, huoneensa kynnyksellä ääneti seisoen, miten tämä airut lähti matkalle, ja hän vaipui sitä tehdessään vielä entistään kumarammaksi. Mutta hänen silmäänsä asettui tyyni katse, kun hän taas palasi huoneeseensa.

Linnassa hänelle tuotiin monta viestiä ja monta neuvoa pyydettiin; valituksia ja vaikeuksia oli kertynyt joukoittain piispan itsensä ratkaistaviksi. Huonolla kannalla olivat nyt Suomen kirkon asiat, ja ne luistivat yhä nopeasti alaspäin. Kulunut talvi oli ollut hyvin tukala, piispan tarmokasta kättä kaivattiin kaikkialla seurakuntaa johtamaan ja sitä uhkaavia vaaroja torjumaan. Sekä soturit että papit kääntyivät sen vuoksi hänen puoleensa.

— Hämäläiset ovat taas tehneet kapinan ja karjalaisten avulla he ryöstävät kristikunnan rintamaita, jopa verottavat piispanistuimelle lahjoitettuja kirkollisia tilojakin. He ovat taas tappaneet kristityt pappinsa, ovat polttaneet rannoilleen rakennetut kirkot ja kaataneet ristit, ovat taas huuhtoneet kasteensa pois ja heittäytyneet vanhoissa, pakanallisissa karsikoissaan palvelemaan esi-isiensä haltioita ja henkiä. Ristin oppi on taas juurineen kitketty pois Hämeen maasta, ja meidän on täälläkin vaikea sitä puolustaa, sillä pakanat ovat pieniä poikia myöten aseissa ja linnan voimat ja varat ovat ristiretken jälkeen heikot. Me tarvitsemme apuasi, tarvitsemme tarmoasi, Tuomas.

Niin valitti hätääntyneenä uusi linnanvanhin, jonka käsiin Tuomas oli linnan uskonut. Ja toiset päälliköt vielä lisäsivät:

— Ja viestejä on saapunut, että Novgorodin nuoret miehet varustautuvat kostoretkelle Suomeen. Me olemme voimattomat heidän hyökkäystään kestämään.

Nämä valitukset kaikuivat Tuomaan korvissa soimauksilta ja syytöksiltä häntä itseään vastaan. Olihan hän juuri itsepäisellä ja ylimielisellä retkellään tehnyt mitättömäksi Hämeen valloituksen vahvistamisen ja antanut sen asukkaille tilaisuuden vapautua kristinuskon vaikutuksesta, sen kaikki nyt ymmärsivät. Hänen rikollisen intonsa hedelmä kokosi siten yhä enemmän kirousta hänen päälleen. Eikä hän saanut enää koettaakaan korjata erehdyksensä seurauksia, hän oli jo syrjässä kaikesta vaikutuksesta. Hänen täytyi vain vastata:

— En ole johtajanne enää, en saa teitä auttaa, jos voisinkin. Enkä voikaan, olen jo vanha, ja iän lisäksi painaa hartioitani raskas rikos. Mutta älkää epäilkö: Pyhä neitsyt lähettää kyllä kirkolleen puolustajan, kun hänen aikansa on tullut. Ja jos hän antaa perustamamme vallan täällä kuihtua ja masentua, niin on hänellä siinäkin tarkoituksensa. Tehkää vain velvollisuutenne ja odottakaa auttajaa.

Tuskin linnan hoitajat olivat lähteneet ilman lohdutusta, alla päin ja huolestuneina piispan luota, joka nyt ensi kerran ei voinut heille antaa neuvoa eikä rohkeutta, kun jo tuomiokapitulin diakoneja ja kaniikkeja saapui hänen eteensä valitellen haikeasti sitä nöyryytyksen tilaa, johon Suomen kirkko ja hiippakunta oli vaipumaisillaan ja jota he eivät enää jaksaneet estää.

— Asukkaat, ei ainoastaan Hämeessä, vaan täälläkin varsinaisen Suomen rantamailla luopuvat jo joukoittain ristin opista; kirkkomme menee taaksepäin, sen arvo alenee päivä päivältä. Sunnuntaisin ei saavu enää kirkkoihin kuin pari kolme kuulijaa, mutta mäkilöillä, kaatamiemme kalmistojen kupeilla kuhisee mustanaan loitsujaan lukevia pakanoita. Pappimme tuskin enää uskaltavat liikkua seurakuntalaistensa keskuudessa, niin vihamielinen on kansa ristin opille, eikä kukaan enää tuo lapsiaan kastettaviksi eikä vainajiaan haudattaviksi. Mitä on meidän tehtävä? Saavu sinä avuksemme, Tuomas, palaa piispanvirkaasi vielä, tule tarmollasi taivuttamaan pakanat.

Niin valitti vanhin tuomioherra, jonka Tuomas oli seurakuntansa päämieheksi määrännyt. Ja toiset papit säestivät:

— Ne suomalaiset, jotka olivat ristiarmeijan mukana ja siitä karkasivat, ne ovat nyt rohkeasti ja rankaisematta palanneet tänne kotiinsa takaisin. He ovat kaikki luopuneet pakanuuteen ja kiihoittavat nyt täällä toisia luopioiksi, emmekä me voi sitä estää. He pilkkaavat julkisesti kirkkoamme ja ristiämme ja ilkkuvat meille suoraan, että eipähän ole Tuomas piispa heitä enää peloittamassa eikä kurittamassa.

Nuo kertomukset olivat vähällä sytyttää liekkiin Tuomaan entisen tulenaran innon. Hän jo kavahti pystyyn, mutta muisti ajoissa, että hänen toiminta-aikansa oli lopussa. Ja samalla hän muisti, että tämä Suomen seurakunnan rappeutuminen oli sekin hänen oman kylvönsä hedelmää. Raudalla ja pakolla hän oli kääntänyt pakanat ja taivuttanut heidät ristiä tunnustamaan, mutta hän oli laiminlyönyt opettaa heitä uutta uskoa rakastamaan. Ja itse hän oli lopuksi laskenut rautaiset siteensä höltymään ja päästänyt väestön palaamaan pakanuuteen, — turmellut oman työnsä. Nöyrästi hän senvuoksi virkkoi:

— En ole enää piispa, en voi rangaista luopioita enkä palauttaa kirkon arvoa, jonka itse olen heikentänyt. Suomen seurakunnalle on taas tullut nöyryytyksen aika; kärsikäämme sitä, kunnes sen korkein taas kohottaa. Minä menen nyt katuvaisena tekemään parannusta pahoista töistäni, te taistelkaa ristin alla, kunnes armon hetki taas joutuu.

Tuomioherrat huomasivat, että Tuomas piispan tarmokas tahto oli taittunut ja hänen entinen voimansa mennyt, — häneen heidän siis ei enää ollut luottaminen. Ja raskain mielin he läksivät koettamaan omin päin pelastaa Suomen kirkolle, mitä vielä pelastettavissa saattoi olla.

Mutta Tuomas käveli yksin linnasta pois veljesten luo metsämajaan, käveli kumarassa ja nöyryytettynä, mutta silti kepeämmin sydämin kuin linnaan tullessaan. Ja suoraan hän meni Pietari Kaukovallan koppiin ja kertoi melkein iloisena:

— Nyt olen rikokseni paaville tunnustanut, nyt en ole enää Suomen piispa. Nyt vain odotan rangaistustani.

Hänen mielensä oli rauhallinen ja sopusointuinen, sillä hän kuvitteli nyt myrskyjen jälkeen osuneensa rauhan satamaan, voittaneensa itsensä ja irtautuneensa kaikesta maallisesta mahdista ja maineesta. Hän luuli jo masentuneensa kylliksi ja päässeensä hiljaisuudessa katumustöitään tekemään.

Mutta Pietarin tutkivassa katseessa oli vieläkin ankara ilme, ja kylmästi, miltei tylysti hän taas kysyi:

— Ja mitä aiot nyt?

— Nyt? Nyt aion yhä edelleen odottaa, mitä minulle jumalanäiti määrää, armoako vai tuomiota.

— Odottaa — missä, mitä tehden?

— Katuen, rukoillen. Ja missä — sehän on melkein sama. Ikäni kallistuu jo lopulleen, en enää kauaksi tyyssijaa tarvitse. Kuten tiedät on Rooman isä entisten ansioitteni palkaksi lahjoittanut minulle muutamia maatiloja. Kesäajat, jolloin te veljet olette saarnaretkillänne ja maja on autio, voin viettää noilla maatiloillani, — yksin ja unohdettuna.

Mutta Pietari iskeysi yhteen piispan sanaan kiinni ja lausui miltei purevasti:

— Entisiin ansioihisi vetoat, — sinulla siis niitä sittenkin on?

Tuomas kohotti melkein kummastuneena kasvonsa, hän ei ymmärtänyt tuota terävyyttä.

— Niin, olenhan nuorempana, jolloin kirkkoa vilpittömästi ja nuhteettomasti palvelin, tehnyt toki jotakin Rooman oikean opin levittämiseksi tässä maassa. — Hän huoahti: — Raskaan työpäivän olen siihen käyttänyt.

Pietari ei vastannut mitään. Mutta kun Tuomas toistamiseen nosti silmänsä hennon saarnamiehen kasvoja kohden, niin hän jo ymmärsi tuon sulamattoman, nuhtelevan katseen. Vielä hän ei ollut tarpeeksi nöyrtynyt, ei uhrannut kylliksi itsekkyyttään eikä itserakkauttaan, vielä hän ei ollut luopunut kaikesta. Hänen mielensä kuvitteli ja kehui vielä kirkon hyväksi tekemiään palveluksia, ja hän uskotteli omistavansa ansioita, jotka hänelle antoivat vielä jonkin merkityksen ja joista hän saattoi palkkiota nauttia, — hän tinki yhä vain Jumalan kanssa, antautumatta kokonaan hänen armoilleen. Vielä oli hänen sydämessään maallista kuonaa, jota hän ei ollut saanut karsituksi pois, koska se oli liiaksi syvälle iskostunut.

Ja hänet valtasi taas tuska tuntiessaan tuon sydämensä paatumuksen, hän tarttui Pietarin käsivarteen ja virkkoi:

— Tule, auta minua luopumaan kaikesta, mikä minua maailmaan kiinnittää ja sydäntäni sulamasta estää.

Ja suomatta itselleen pitempää lepoa Tuomas käveli nyt Pietarin rinnalla heti takaisin linnaan. Siellä hän pyysi vielä kerran kirjurin avukseen ja saneli hänelle lahjakirjan. Hän lahjoitti Suomen kirkolle kaikki yksityiset tiluksensa, kaikki irtaimistonsa, vaatteensa, hevosensa, juhtansa ja aseensa, hopeansa ja kultansa, luetteli erikseen kaikki, jättämättä itselleen muuta kuin karkean viittansa, joka hänellä oli päällään.

— Nyt olen maallisesti yhtä köyhä kuin sinä ja saarnaajaveljet, nyt saanen halvimpana veljeksistä majassanne asua ja työnne ja leipänne jakaa.

Niin hän huudahti nimensä lahjakirjan alle piirrettyään. Mutta Pietari kysyi vieläkin epäillen:

— Oletko jo kaikesta luopunut?

— Kaikesta, — kaikesta paitsi kirjoistani. Nehän eivät ole maallista kuonaa, ne ovat sieluni ravinto ja lohdutus; vuosien kuluessa olen ne itselleni kopioittanut, niiden seurassa saadakseni viettää elämäni iltahetket. Sen lohdutuksen ja vahvistuksen suonee minulle pyhä neitsyt.

— Kirjasi, ne ovat sinulle aina aarteena olleet, lausui heltymättömänä Pietari.

— Niin, kallein aarteeni on kirjastoni, — vai olisiko sekin lihaa ja syntiä?

— On, jos sillä koetat nukuttaa sielusi uneen.

Kyynel kihahti Tuomaan silmään.

— Niin, ne ovat kai liikaa nekin. Olen niihin liiaksi kiintynyt, — siksi juuri minun täytyy niistäkin luopua.

Mutta hetkisen Tuomas istui vielä kumarassa taistellen, ennen kuin hän taas kääntyi pöydän ääressä vielä istuvan kirjurinsa puoleen ja rupesi sanelemaan lisäystä lahjakirjaansa. Hän lahjoitti kirjastonsakin, lahjoitti sen kauas Sigtunan harmaittenveljesten luostariin, ettei se olisi Suomessa hänen läheisyydessäänkään häntä kiusaamassa. Varmalla äänellä hän senkin lahjoituksen saneli, mutta hiukan kankeasti nyt sanat hänen suustaan puhkesivat, ja hän oli tavallista kalpeampi, kun hän lopetettuaan nousi ja virkkoi:

— Tule, kävelkäämme pois. — Hän näytti pelkäävän, että kaipaus hänet voittaisi, ja hän uudisti: — Kävelkäämme pois, toivottavasti meillä nyt toki ei enää olekaan tänne linnaan asiaa.

He lähtivät.

— Nyt olen kerjäläinen, saan elää toisten armoilla, Tuomas virkkoi, kun he rantatieltä kääntyivät metsään päin, ääneti astuttuaan. Mutta hänen äänessään ei ollut enää kaihoa, niinkuin heidän linnasta lähtiessään, hän oli sen jo voittanut; hän virkkoi sen päinvastoin keveällä mielellä, rohkeasti toveriaan silmiin katsoen. Hän polki keväistä hankea reippain jaloin, ajatellen, että hän nyt oli katkaissut kaikki siteensä maailmaan ja saattoi aineellisuudesta ihan vapautuneena käyttää elämänsä koko illan yksinomaan rukoillakseen jumalanäidin armoa ja sen voittaakseen. —

Talven viimeiset hanget sulivat, routa liukeni maasta, kevät rupesi taas luontoa ensimmäiseen arkaan vihreään pukemaan. Vielä oli sentään maa märkä, purot tulvillaan ja polut pehmeinä. Mutta saarnaajaveljet hankkiutuivat silti jo jokavuotisille, kesäisille käännytysretkilleen lähtemään pakanain keskuuteen, ja eräänä aamuna Pietari Kaukovalta astui taas Tuomas piispan koppiin. Hänen vaippansa helmat olivat vyöllä kootut, haarapussi oli hänen selässään ja sauva hänen kädessään.

— Joko lähdette matkalle taas? virkkoi Tuomas vähän levottomasti. — Miksi näin varhain keväällä?

— Olethan kuullut, että täällä kastetut joukoittain luopuvat ristin opista ja kääntyvät pakanuuteen, — he olivat pakolla kastetut.

— Niin, huoahti Tuomas, — siteet höltyvät!

— Miekkakylvö ei ole kasvattanut hedelmiä. Me lähdemme nyt maata uudelleen muokkaamaan toisenlaista kylvöä varten, voittamaan tämän kansan rakkauden opilla.

Tuomas nyökäytti nöyrästi päätään. Sillä hän tahtoi tunnustaa, että Pietari oli sittenkin ollut oikeassa, kun hän aina raudan kylvöä moitti. Mutta sitä tunnustusta Pietari ei ollut tullut entiseltä piispaltaan pyytämään, ja hän virkkoi lyhyesti ja kiivaasti:

— Tännekö jäät sinä? Meille voi matka käydä hyvinkin pitkäksi. Sen vuoksi: hyvästi!

Vielä kerran oli hiljaisen saarnamiehen katse saanut Tuomaan mielen levottomaksi, ja hänen mentyään tuo sama omantunnon soimuu, joka luostarin hiljaisuudessa aina ajoittain tyyntyi ja vaikeni, rupesi taas jäytämään ja käräjöimään. Pietarin lyhyet jäähyväissanat velloivat hänen sydäntään ja niiden herättämät ajatukset hänessä pian kehittyivät ja selvenivät... Nuo miehet lähtivät nyt korjaamaan hänen työtään, itse hän istui mukavasti toimetonna majassa. Ja juuri hänen itsensähän olisi kumminkin pitänyt lähteä kansalle saarnaamaan sitä rakkauden oppia, jonka hän piispana oli laiminlyönyt, juuri hänen pitäisi noinikään kulkea talosta taloon sanalla sovittamassa sen katkeruuden ristin oppia kohtaan, jonka hän ankaruudellaan oli kansaan istuttanut... Sitä velvollisuuttaan hän ei ollut ennen ajatellut. Mutta nyt hän oivalsi selvästi, että se oli itsekkyyttä, ylpeyttä ja mukavuutta, kun hän jättäytyi rauhassa lepäämään, ainoastaan itsestään ja omasta sielustaan huolta pitäen, muistamatta niitä tuhansia, jotka hänen rikostensa vuoksi taas olivat luistamassa pimeyteen.

— Se on sitä itsekylläistä, ylvästelevää piispaa vielä. Mutta se vanha piispahan minun juuri on voitettava!

Niin hän itselleen puhui ja koetti alistua siihen välttämättömyyteen. Mutta helppoa se ei ollut. Tuo kierteleminen kansan keskuudessa ja noiden tyhmäin, itsepäisten talonpoikain opettaminen, jotka itse eivät tahtoneet mitään kuulla eivätkä oppia, oli aina tympäissyt hänen kiivasta luonnettaan, hänen pikaisia, näkyviä tuloksia tavoittelevaa toiminnanhaluaan ja hänen arvostaan arkaa ylimysmieltään. Piispana hän oli sitä muurahaisen työtä melkein halveksinut. Ja nyt virastaan ja vaikutuksestaan luovuttuaan hänellä oli ollut ainoana ajatuksena se, että hän saisi viimeiset hetkensä omistaa itselleen. Oliko se itsekkyyttä...? Hän oli jo niin vanha, hänen työpäivänsä oli ollut niin pitkä, ja sittenkin hän oli nyt yhtenä viimeisenä vuotena vanhentunut enemmän kuin kahtenakymmenenä edellisenä... eikö tämä korkea ikä jo suone hänelle myrskyn jälkeen rauhan satamaa, missä odottaa Herran tuomiota? Vaatiikohan jumalanäiti häntä vielä näin heikkona lähtemään tuonne pakanain joukkoon, jotka häntä vihaavat, sinne pilkkaa kärsimään, — niin vähän hän saattaa enää saada toimeen...?

Tuomas ei vielä luullut selvästi oivaltavansa korkeimman tahtoa ja koetti sen vuoksi rukouksin päästä selvyyteen. Hän polvistui taas kerran jumalanäidin kuvan eteen, hän tiesi siinä varmuuden saavansa. Sillä paikalla hän oli ponnistanut ja taistellut vaikeimmat taistelunsa, kärsinyt kovimmat tuskansa, ja kukistettuna, masennettuna hän oli siitä noussut aina sen jälkeen, kun jumalanäiti silmistään häneltä armonsa ilmeen kielsi. Hän rukoili nytkin kauan, mutta hän tiesi kumminkin, että pyhän neitsyen kasvoilla tulisi olemaan sama surullinen, moittiva ilme, — hän tunsi sen sydämessään jo polvistuessaan. Ja ennen kuin hän katsettaan kohotti, hän kuuli sisässään äänen, joka keskellä rukousta hänelle kuiskasi:

— Kuva ei ole surullinen ja moittiva, eivät pyhän neitsyen kasvot sinua syytä eivätkä kurita, oman omantuntosi kuvastin vastaasi seinältä katselee. Puhdista pois ylpeyden ja itsekkyyden karsta sydämestäsi, nöyrry kerran oikein, niin vielä kirkastuu ilme jumalanäidin silmissä.

Tuomas nousi verkalleen, tiesi vastauksen ja tiesi, että hänen oli toteltava. Hiljaa, kenellekään mitään puhumatta hänkin haki köyden uumilleen ja vyötti sillä karkean vaippansa helmat, haki haarapussin selkäänsä ja sauvan käteensä ja lähti yksin astumaan metsäpolkua kohden, tuota erämaan polkua kohden, jota Pietari ja hänen saarnaajaveljensä äsken olivat kulkeneet. Mutta portin läpi päästyään hän metsän rinnassa vielä tuokioksi pysähtyi: vaivoin tuntui jalka kannattavan kumaraa, voimatonta ruumista, ja raskas, väkevä keväinen ilma tuntui liian voimakkaasti painavan hänen kokoonpuristunutta rintaansa, josta korahti kuiva yskä. Hänestä tuntui, että tämä retki on jo liian myöhäinen, myöhä on elämän iltahetkellä koettaa korjata työtä, minkä on pitkän miehuuden kuluessa tehnyt... siksikö liekin se lähtö nyt tuntunut niin toivottomalta... Aurinko oli jo solumassa alaspäin taivaanrannalle, ilta oli tulossa... ilta jo käsissä, mennyt oli päivä...

Mutta kauan ei kumaraselkäinen vanhus siinä portin edustalla viipynyt. Horjuvin, mutta päättäväisin askelin hän ryhtyi taivalta tekemään, hiljaa ja nöyrästi, eikä kukaan nähnyt, kun Suomen voimakas, mahtava piispa lähti viimeiselle retkelleen.