Raskaasti humisee metsä, kohisee niin oudon synkästi iltatuulen puhaltaessa. Kuuset taivuttavat oksiaan vastakkain, ikäänkuin tarinoidessaan toisilleen nyökäyttäen, ja lehtipuiden nuoret lehvät lepattavat ja värähtelevät, kuin ikään räpättäen ja lärpätellen vanhempain, vakavampain havupuiden puheitten sekaan. Jokainen puu koko laajassa, rajattomassa metsässä huojuu ja humisee hiljaa, ja siitä kohisee koko metsä, kuin meri myrskyn talttuessa. Vuoroin se kiihtyy ja vuoroin asettuu kuin harras virsi, joka soinnuttuaan intohimoisesti ja juhlallisesti juoksee kappaleen tasaisena ja nöyränä, taas yltyäkseen. Se on laajan korven iltarukousta, metsän iltamessua.

Kapeaa polkua pitkin kävelee humisevan metsän läpi yksinäinen vanhus, hamppuköysi vyöllään, kädessään sauva. Hän kuuntelee kulkiessaan metsän kohinaa ja sen eri säveliä ja koettaa niitä turhaan tutkia ja ymmärtää. Ne ikäänkuin hänelle laulavat, nuo illan kelmetessä tummiksi käyneet korkeat kuuset, laulavat vuoroin levottomasti, nuhtelevasti, vuoroin vienosti, lohduttavasti, — nuo pääsävelet hän kyllä käsittää, ja niiden mukaan hänen mielensä väreilee, tyyntyy ja kiihtyy kuin kirkossa messun sävelistä. On siinä kuritusta ja tuomiota, on siinä pelastusta ja armoa, — kunpa hän vain tarkemmin ymmärtäisi, mikä niistä on voitolla, mitä ne merkitsevät nuo kaukaiset, kuiskivat äänet, mitä Jumala hänelle suuren metsän kautta puhuu! Mutta hän ei sitä ymmärrä, hän ei ole sen arvoinen, että korkeuden käskyt ja tahto hänelle selvästi ilmaistaisiin.

Autio on erämaan kierteinen polku; ei astu ihmistä vastaan, ei aukene peltosarka eikä talon pihamaata kulkijan eteen. Ilta on yöhön vaihtumassa, pitkät varjot pimentävät jo polun ja yhä harmajammaksi käy taivas. Yksinäinen kulkija ei ole edeltäpäin tuuminut, missä hän yösijan saisi, hän ei tiedä, onko ihmisasuntoa läheisyydessä ja jaksaako hän siihen kävellä. Mutta se ei häntä huoleta, sitä hän ei ajattele; hän suree vain sitä, kun ei tiedä, mitä metsä humistessaan hänelle huutaa. Nuo äänet ikäänkuin lähenevät, ne käyvät tuttavallisemmiksi, hän ne erottaa selvästi toisistaan, niillä on kullakin oma merkityksensä ja tarkoituksensa, mutta mikä, sitä hän ei jaksa tulkita. Siksi hän on alakuloinen koettaessaan turhaan jännittää kuulonsa ja tarkkaavaisuutensa. Eikä hän sitä tehdessään muista väsymystään eikä nälkäänsä, hän kävelee vain yhtä mittaa eteenpäin, syvemmäs hämärtyvään metsään.

Mutta silloin hänen jännittyneisiin korviinsa rupeaa kuulumaan toisenkinlaista ääntä, säännöllistä, jatkuvaa töminää. Se on vielä hyvin kaukaista, mutta hän erottaa silti selvästi jalan astuvan askelet. Ne kaikuvat takaapäin ja lähenevät myötään, — ne häntä häiritsevät, hän ei enää voi koko huomiollaan metsän huminaa tarkata, hänen täytyy kuunnella tuon toisen askeleita, joka illan hämärässä samaa salotietä samoaa. Se on ihminen, se on kai joku niitä, joita hän on lähdössä opettamaan ja pelastamaan.

Jo kuuluvat askelet aivan läheltä, ja Tuomas, tuo kumara kulkija, kääntyy taakseen katsomaan tulijaa. Ken on nainen, joka kantaa selässään kontissa pientä lasta ja kiireisin askelin näyttää johonkin päämaaliin ehättävän. Kohta hän on Tuomaan kohdalla, joka hänet nyt selvemmin näkee: vaatteet ovat ryysyiset, kasvot puolittain vanukkeisen tukan peitossa, joka liinan alta valahtaa silmille. Hän ei näytä vanhalta, mutta jotakin raunioista, kulmikasta on silti koko hänen laihassa olemuksessaan, kun hän ruumistaan keinuttaen ja itsekseen hiljaa höpisten kävelee metsäisellä tiellä. Jo on hän — päätään kääntämättä, tervehtimättä — menossa Tuomaan ohi, mutta tämä ei häntä puhuttelematta laske ohitseen; tuosta yksinäisestä vaeltajasta kuvastuu jotakin niin onnetonta ja särkynyttä, että hänen täytyy sitä tiedustella.

— Hyvää iltaa, yksinäinen kulkija, hän lausuu ystävällisesti naiselle ja kiirehtii askeleitaan pysyäkseen tämän tasalla. Nainen ei näytä ensiksi hänestä välittävän, hänen päänsä heilahtaa vain hiukan sivulle eikä hän kuljeksivaa munkkia paljon huomaakaan. Tuomaan täytyy uudistaa tervehdyksensä:

— Hyvää iltaa. Mihin näin yksin yötä vasten kuljet, vaimo?

Silloin nainen käännähtää päin Tuomaaseen, katsoo häntä pitkään huivinsa alta ja rupeaa hirnahdellen nauramaan. Hän istahtaa tien viereen mättäälle, ottaa lapsen syliinsä, keinuttaa sitä polvellaan ja nauraa yhä. Tuo nauru tuntuu Tuomaasta kamalalta, ja omituinen rauhattomuus valtaa hänen mielensä.

— Miksi naurat? hän kysyy.

Silloin nainen hypähtää pystyyn, astuu Tuomaan luo ja katsoo häntä aivan vierestä silmiin.

— Siksi, kun tuttavan tapasin. Sinähän sen tiedät, missä tämän lapsen isä on, se lapsi ei ole lehdosta löytynyt, vaan vihkimisen jälkeen se on tehty.

Väristys kävi Tuomaan ruumiin läpi, kun nainen häntä lähenee ja noin silmästä silmään katsoo. Hänessä herää muisto, aluksi hämärä ja epäselvä, mutta haikea ja syyttävä muisto, joka sitten vähitellen selvenee ja kasvaa, niin että hän näkee kokonaisen sarjan kuvia edessään. Nuo kuvat ovat hänelle liiankin tutut, ne ovat lakkaamatta asuneet hänen mielessään unissa ja valveilla ja syöneet hänen sielunsa rauhaa, hän on niitä koettanut peittää ja haudata, paeta ja voittaa, mutta ne ovat hänessä pysyneet ja eläneet silloinkin, kun hän on luullut ne karkoittaneensa, ja heikentymättömän voimakkaina ne ovat häntä vaivanneet, soimanneet ja kurittaneet tähän hetkeen asti. Ja nyt hän näkee ilmi elävänä edessään tuon iloisen nuorikon, joka tulla keppelehtää laulaen vasta vihittyä miestään tervehtimään, — tuon saman naisen, surevan, taittuneen raukan, joka tuskasta syksy-yöhön kirkaisee, kun kuulee miehensä kohtalon, nuo samat silmät, suuret, surevat, epätoivoiset ja syyttävät, ne ovat hänelle kamalan tutut, ja nyt hän ne tuossa taas näkee raunioisen, hirnahtavan naisen päässä. Hän on monesti hiljaisissa mietteissään säikähtänyt ajatusta, että hänen täytyisi tavata tuo nainen, jonka elämänonnen hän itsekkäistä syistä oli armotta taittanut, ja hän säpsähtää nytkin ensiksi sitä tapaamista. Mutta samalla hänestä tuntuu, että se on välttämättömyys, se tuntuu hänestä helpottavaltakin, — olihan hänen kumminkin kerran sekin kestettävä, kärsittävä sekin katumus. Ja hän virkkaa hiljaisesti, melkein hellästi:

— Sinäkö, onneton nainen!

Mutta nainen viskaa kiireesti lapsen takaisin konttiinsa, hypähtää pystyyn mättäältä ja huudahtaa intohimoisesti Tuomaalle, hänen rinnalleen asettuen:

— Tule!

— Minne? Mihin käy matkasi?

— Tule ja katso! — Taas helähtää ontto nauru naisen kutistuneesta rinnasta, hän astuu pari askelta eteenpäin, mutta pysähtyy taas, kun Tuomas viipyy, ja virkkaa: — Miksi viivyt, etkö jo lähde? Vai eikö meillä olekaan yhteinen matka?

Melkein vaistomaisesti totellen Tuomas rupeaa naisen jäljessä kävelemään tietä eteenpäin. Ja hän vastaa:

— Ehkä on. Minä olen menossa saarnaamaan ristin oppia, rauhan oppia kansalle.

Nainen viilettää jo kappaleen edellä ja hihittää sieltä:

— Ristin ja rauhan... ka niin, tule! Täällähän sitä on kirkkoväkeä koolla, sinne olen matkalla minäkin. Mutta kiireemmin... ei, ei sieltä, tule tästä, tästä suoraan...

Edellä rientävä nainen poikkeaa polulta metsän sisään, ja kun ei Tuomas häntä heti sinne seuraa, hän pysähtyy kärsimättömänä odottamaan. Ja hän tarttuu Tuomaan kädestä kiinni ja taluttaa häntä, vetäen puolijuoksua eteenpäin metsän läpi puhumatta enää mitään. Ilta on jo käynyt pimeäksi, tiheässä metsässä ei voi nähdä askelta eteensä, siellä ei voi väistää puita eikä kantoja. Mutta eteenpäin kiitää vain kiihkomielinen nainen, kontti heiluu kahta puolta kolahdellen oksiin, ja hän vetää perässään väsymyksestä hoipertelevaa, risuihin kompastelevaa ja puihin töksähtelevää vanhusta. Yli kannokkojen ja louhikkojen, läpi murrosten ja tiheäin pensaikkojen, poikki veteläin soiden ja kivikkoisten ahojen siinä riennetään, levähtämättä, huoahtamatta, eteenpäin vain. Vanhan piispan jalka livettää keväisissä rapakoissa, vaipan liepeet sekaantuvat katajikkoihin ja repeilevät, hän kompastelee alinomaa juuriin ja oksiin, sillä hän ei ehdi edes sauvallaan koetella, mihin hän astuu — nainen vain vetää häntä väkisin, kiskoo yli karahkojen, hypittää suomättäitä myöten eikä hän saata pysähtyä. Hänen päätään polttaa, hänen rintansa korisee, kiihtynyt yskä panee hänet käheästi rykimään ja on tukehduttaa hengenkäynnin kokonaan siinä huimassa vauhdissa, mutta hän ei saa seisahtua, tutisevat jäsenet eivät ennätä hervahtaa, hänen täytyy seurata taluttajaansa.

Vihdoin nainen toki pysähtyy erään mäen rinteelle, hellittää munkin kädestä ja antaa hänen istahtaa mättäälle huohottamaan. Hänen omakin henkensä läähättää, ja vaivoin hän saa käheästi kuiskatuksi:

— Katso, siinä on kansa, käy saarnaamaan!

Tuomas kohottaa kuuman päänsä ja luo väsyneen katseen eteensä naisen viittaamaan suuntaan. Hän ei huomaa ensiksi muuta kuin puitten lomitse häilyvää tulen hohdetta, jonka editse esineitä liikkuu ja häämöttää. Mutta vähitellen, kun silmä tottuu valoon, kuva käy selvemmäksi ja tarkkapiirteisemmäksi. Siinä on mäkien ympäröimässä laaksossa pieni aavikko metsän kätkössä. Korkea nuotio roihuaa keskellä kenttää, ja sen ympärillä häärii valkopukuisia miehiä, jotka loihtuja lukien ja taikoja tehden paistavat vartaissa uhrieläinten lihoja. Mutta ulompana kedolla liehuu taaja ihmisjoukko: toiset haltioissaan riehuvat ja sopattavat loitsulukuja, toiset laulavat syrjemmässä vanhoja uhrilaulujaan. Sekavaa sohinaa ja salaperäistä humua kuuluu kohisten laaksosta mäelle, jonka rinteellä läähättävä munkki istuu ja verestävin silmin tuijottaa eteensä, katsoen kastamansa kristityn seurakunnan ja sen lähimmän kantajoukon pakanallista uhrijuhlaa vanhassa uhrilehdossa. Hän näkee, kuinka loitsijat uhrituleen heittävät ristejä, joita ovat repineet alas kristittyjen talojen harjoilta, ja näkee naisten kantavan kastettuja lapsiaan uhripappien luo, jotka taikojaan lukien niitä pyhien puiden lehvillä kylvettävät. Hän ei puhu mitään, katselee vain.

Mutta hurjasilmäinen nainen, joka hänet on tuonut tätä näytelmää näkemään ja joka huohottaen, mutta leveä, pilkallinen vahingonilo huulillaan hänen vieressään seisoo, hän päästää taas hirnahtavan naurun ja kuiskaisee:

— Katso, piispa, seurakuntaasi, katso!

Tuomas lyyhistyy yhä pienemmäksi, yhä kumarammaksi mättäällään, kuta kauemmin hän katselee. Mutta hänen silmiään rupeaa vihdoin hämärtämään, on aivan kuin vesi olisi noussut tuota tuijottavaa katsetta himmentämään, ja hänen äänensä kaikuu pehmoiselta kuin itkevän lapsen, kun hän vihdoin hiljaa kuin itsekseen virkkaa:

— Minä näen, minä näen elämäni työn. Kiitos Jumalani, nyt minä ymmärrän, mitä olet minulle tahtonut sanoa. Nyt oivallan, minkä arvoista työni on ollut alusta loppuun ja millaiset ovat ansioni. Se on kaikki ollut turhaa, hyödytöntä kaikki, ne ovat pakanoita nuo, niinkuin olivat tänne tullessani, minä en ole valtakuntasi hyväksi tehnyt mitään...

Hän vaikeni hetkeksi, ja äänen vilpittömään nöyryyteen sekaantuu syvää surua ja hartautta, kun hän jatkaa huokaustaan:

— Heitä älä tuomitse, Jumala, siitä, että ovat sinusta luopuneet, minä, minä olen syypää siihen. Minä olen vain itseäni ajatellut, en sinua enkä heitä, alusta asti on vilppiä ollut aikeissani ja toimissani, oman kunnian ja suuruuden himoa, heitä olen kiusannut, sinua olen koettanut pettää, — sinun on tuomio!

Ja hän käännähtää vielä hänen rinnallaan seisovan ja ääneti kuuntelevan naisen puoleen ja virkkaa vähän kovemmin:

— Vaimo, kiitän sinua, kun minut tänne toit ja petokseni paljastit. Sinä olet palkinnut pahan hyvällä.

Vaimo katsoo häntä kummastellen, ilkkuva ilme on vähitellen hänen kasvoiltaan sulanut pois, uhka ja kosto väistyy hetkeksi hänen kiiluvista silmistään. Hän näyttää epäröivän, katuiko tuo todella, oliko Tuomas piispa noin nöyrä... Mutta taas hän rämäyttää tuon käheän naurunsa ja lähtee täyttä juoksua porhaltamaan rinnettä alaspäin suoraan uhritulta kohden. Tuomas näkee hänen tunkeutuvan väkijoukon läpi, ottavan lapsen kontistaan ja ojentavan tulen ääressä häärivälle, valkopukuiselle poppamiehelle — Ohdon lapsen.

Mutta hän ei näekään enää muuta. Hän on horjahtanut mättäältä alas ja makaa nyt siinä kostealla maalla, pussi päänsä alla, sauva rinnallaan, kasvot käännettyinä taivasta kohden. Siinä tuntuu hänestä niin hyvältä olla, niin pehmeältä ja vilpoiselta, niin tyynnyttävällä ja rauhalliselta. Yön viileä henki sivelee hänen polttavaa hipiäänsä ja lieventää rinnan raskaan painon. Hän ei kuule enää laaksosta kohisevia ääniä, ei näe enää tulen levotonta liehuntaa, hiljainen metsä on vain hänen ympärillään, ja siinä tuntuu kaikki nyt kerrankin niin intohimottomalta, että hän oikein nauttien vaipuu yhä syvemmälle sen rauhaan. Ainoastaan tuota metsän tuttua huminaa hän vielä kuulee, nyt hän jo sen säveletkin ymmärtää, ja autuas hymy leviää hänen kasvoilleen. Sillä hän kuulee pyhän neitsyen puhuttelevan itseään metsän huminasta ja näkee hänen kapeat, valkoiset kasvonsa taivaan kelmeiden puitteiden lomassa. Ja niin laupiaat, niin armosta täyteläiset, niin lohdutusta säteilevät ovat nyt nuo kasvot, — samat kirkkaat ja lempeät kasvot, jommoisiksi hän ne muistaa viattoman nuoruutensa ajoilta, jolloin ei oman kunnian himo eikä itsekkään mielen likainen karsta ollut niitä himmentänyt eikä muuttanut. Sellaisina armon tähtinä hän nyt näkee puitten latvojen lomitse kelmeältä taivaalta nuo armaat silmät, ne loistavat kirkkaampina ja lempeämpinä kuin koskaan ennen. Ja hänen niitä katsellessaan tuskan kahleet katkeilevat hänen rinnastaan, heltiävät pingoituksestaan toinen toisensa perästä, ja hänen henkensä tuntuu vapautuvan, keventyvän, nuortuvan... Ja hän ymmärtää, että nyt on pyhä neitsyt saapunut kantamaan hairahtuneen palvelijansa kärsimyksistä pois armonsa hellään helmaan.

SUOMEN ENSIMMÄISET HERTTUAT.

Eräänä kesäpäivänä 1309 parvi turkulaisia kalaveneitä palaili silakanpyynnistä mereltä sisemmän saariston läpi Aurajoen suuta kohden. Hiljaa lipuivat saaliista raskaat venheet heikossa sivutuulessa, ja pyynnissä yön valvoneet miehet torkkuivat venheissään purjeiden katveessa. Mutta yht'äkkiä he heräsivät toinen toisensa perästä, ja huuto kävi haahdesta haahteen:

— Laivoja etelän reitillä!

— Suuria laivoja tosiaankin, — kun eivät liene sotalaivoja!

— Olisiko ryssä taas ryöstömatkalla?

Kotvan kalamiehet katselivat uteliaina ja pelokkaina nopeasti lähestyviä, suuripurjeisia aluksia, joilla oli värikkäät viirit mastojen nokassa ja keuloissa korkeat kuvakohokkeet, ja pian he olivatkin asiasta selvillä. Turun omia laivoja ne eivät olleet eivätkä myöskään hansalaisia kauppa-aluksia. Siis sotalaivoja. Niiden kannella näkyikin, alusten ehdittyä lähemmäs, miestä kuin pilveä, ja noiden miesten kiiltävät teräshaarniskat ja kupariset kilvet loistivat uhkaavasti päivänpaisteessa. Kalavenheet laskivat silloin kiireesti myötäiseen ja hakeutuivat kapeisiin salmiin ja saarien suojaan pakoon, ja sieltä niiden säikähtyneet ohjaajat arkoina tähystelivät oudon laivaston tuloa.

Siinä oli kymmenkunta sotalaivaa, joissa oli airotkin, ja ne soutivat, purjeensa laskettuaan, saaria sivuuttaen suoraan Auran suuta kohden. Pienet kalavenheet seurasivat silloin arkaillen niiden perässä. Kalamiehet olivat näet uteliaat vaanimaan vieraiden kulkua; he katselivat huolissaan ja pelokkaina epäilyttävän laivaston etenemistä joen suuhun, jossa heidän oma pieni kaupunkinsa ja omat pienet kotitalonsa olivat alttiina vihollisen hyökkäykselle. Kiirehtivätkö todella nuo panssarimiehet polttamaan Turun nuoren kaupungin ja iskemään kuoliaiksi heidän pahaa aavistamattomat perheensä?

Ei, ei tällä kertaa. Kun laivasto saapui linnanselälle, tuon äsken perustetun, yksitornisen, kivisen varustuksen edustalle, niin se siinä teki kauniin kaaren ja laski linnan alaiseen satamaan, eikä linnan varusväki ryhtynyt sitä siitä loitommas häätelemään. Päinvastoin linnan herrat ja heidän heitukkansa riensivät saapuvia vieraita vastaan ja tervehtivät kunnioittaen ja avopäin niitä ritareita, jotka ensiksi laivasta astuivat laiturisillalle. Laivat ankkuroitiin suojasatamaan, ja kypärämiehiä nousi niistä maihin satakunta, niin että teräksiset haarniskat ja säärykset raksahtelivat. Kummissaan sitä kalamiehet katselivat ja kuuntelivat. Mutta kun heidän joukostaan muuan haapio oli uskaltautunut linnan sillalle asti ja siellä saanut puhutellakseen linnan nihtejä, selvisi heille pian koko outo ongelma.

— Eivät ole vieraat vihollisväkeä, pelkomme oli turha, kertoivat laiturilla käyneet miehet toisille.

— Jumalan kiitos! Mutta mikä on sitten tämä satainen joukko, millä asialla kypärämiehet kulkevat?

— Ovat Ruotsin väkeä, samoja kuin linnan herratkin. Siinä on kuulemma tullut itse Suomen herttua maataan katsomaan.

— Suomen herttua! — Se käsite oli vieras useimmille Turun kalastajille. Mutta oli joukossa sentään muutamia, jotka asian paremmin älysivät, vaikkeivät hekään tienneet muuta kuin että sellainen herttua on ylhäinen herra, käskijä ja mahtimies. Joku heistä muisti jo parikymmentä vuotta sitten samanlaisen herran, jota sanottiin Suomen herttuaksi, käyneen Turussa. Mutta se silloinen herra, Pentti-niminen, oli sitten ruvennut piispaksi Ruotsiin ja siellä kuulemma kuollut. Vieläkö tuo nyt kummittelee?

— Tämäpä kuuluukin olevan aivan toinen mies, nuorempi herttua, selittivät tietäväiset. — Tämä on sen silloisen kuningas vainajan nuorin poika, nykyisen Ruotsin kuninkaan veli...

— Vai sellainen ylhäinen mahtimies, kuninkaanpoika, ihmettelivät turkulaiset, asiaa vieläkään täysin tajuamatta. Mutta iloisia olivat kaikki, kun ei saapunut joukko toki ollut mitään vihollisväkeä ja kun he nyt tiesivät ketään pelkäämättä saattavansa laskea silakkalastinsa turvallisesti Turun rantaan.

* * * * *

Ruotsin kuninkaan Maunu Ladonlukon nuorempi veli, lempeä ja oppinut Pentti Eerikinpoika, oli ollut ensimmäinen mies, joka kantoi Suomen herttuan arvonimeä. Hänelle oli näet hänen kuningasveljensä v. 1284 antanut äsken Ruotsille valloitetun ja vielä suureksi osaksi pakanallisen, karuksi alusmaaksi käsitetyn Suomen läänitykseksi, herttuakunnaksi. Tuo läänitys oli tavallinen feodaalinen ilmiö: lääninherra, tässä kuningas, jätti maakunnan tai tilaryhmän jollekin uskotulle miehelleen, josta siten tuli hänen vasallinsa, tässä tapauksessa herttuan nimisenä. Vasalli hallitsi sitten varsin itsenäisenä, täysvaltaisena isäntänä ja käskijänä näin saatua tai perittyä maataan, ja Pentti kutsuttikin itseään "Jumalan armosta Suomen herttuaksi"; hän kantoi maasta tuloja, otti sotaväkeä ja harjoitti tuomiovaltaa. Tällä kertaa Pentti-herran tulot herttuakunnastaan eivät liene sentään häntä paljoakaan lihottaneet, päinvastoin mainitaan hänen tehneen melkoisia henkilökohtaisia uhrauksia läänityksensä hyväksi, rakentaneen ja varustaneen Turun linnan ja käyttäneen varoja Turun tuomiokirkonkin valmistamiseen, joita menoja varten hän herttuakuntansa puolesta oli hankkinut itselleen melkoiset velat; Hän oli ollut hiljainen, hyväntahtoinen mies, nähtävästi alkuaankin hengelliseen säätyyn kasvatettu, koska hänestä myöhemmin tehtiinkin Linköpingin piispa.

Sanottavia jälkiä hän ei kymmenvuotiselta herttuakaudeltaan ole Suomen historiaan jättänyt. Melkein samaa on sanottava toisestakin Suomen herttuasta, Pentin veljenpojasta, Valdemar Maununpojasta, jonka tämän veli, Ruotsin kuningas Birger Maununpoika, valtaistuimelle noustuaan v. 1302 nimitti Suomen herttuaksi. Mutta Valdemar-herttua on kuitenkin levottomana, sotaisena ritarina ja kuningasveljensä piintyneenä vastustajana piirtänyt historiaan vähän enemmän vakoja.

Kuningas Birger Maununpojalla oli, kuten Ruotsin historiasta tunnetaan, kaksi veljeä, Erik ja Valdemar, joiden kanssa hänen välinsä alati olivat riitaiset ja jotka katkeroittivat hänen elämänsä sekä lopuksi aiheuttivat hänen kruununsakin putoamisen. Tyydyttääkseen näitä rettelöiviä veljiään ja siirtääkseen heidät jos mahdollista kauemmas valtakuntansa keskustasta hän antoi heille kumpaisellekin herttuakunnan, nuoremmalle Suomen. Mutta siitä ei veljessopu parantunut, päinvastoin nuo nuoremmat veljet uudesta asemastaan yhä yltyivät ja ylpistyivät. Tunnemme historiasta, kuinka he m.m. houkuttelivat kuningas-veljensä, joka nähtävästi oli heitä heikkolahjaisempi, mestauttamaan parhaan tukensa ja apumiehensä, Karjalan valloittajan ja Viipurin perustajan Torkel Knuutinpojan ("Hootunan leikki" v. 1306), mutta tämä kuninkaan tavaton uhraus ei suinkaan palauttanut veljessopua. Riitoja jatkui, kuningas joutui veljiensä vangiksikin, ja hänen oli pakko antaa heille yhä suurempia läänityksiä ja yhä enemmän valtaa, kunnes veljet vihdoin vuorostaan joutuivat taistelussa huonommalle puolelle. Tanskan kuningas Erik Menved saapui näet Birgerin avuksi Ruotsiin kapinoivia veljeksiä masentamaan, ja näiden oli silloin pakko lähteä pakosalle etäisempiin linnoihinsa. He varustivat Tukholmassa laivaston, tekivät sitten ryöstöretken Itämeren rannikoille ja saapuivat vihdoin Turun linnaan, joka oli Valdemar-herttuan läänitystä ja jossa hänen puolestaan isännöi hänen voutinsa Lyder de Kyren.

Juuri tämän laivaston tuloa Turun silakanpyytäjät olivat säikähtäneet.

Ensi hämmästyksestään selvittyään olivat turkulaiset nyt kuitenkin iloisia ja ylpeitä, kun heitäkin kerran oma, nuori herttuansa oli saapunut tervehtimään ja kun he siten keskuudessaan saivat nähdä ritarielämää ja hoviloistoa. Turun linnassa vietettiinkin tänä kesänä (1309) iloisia, remseitä päiviä, ritarijuhlat seurasivat toisiaan, ja tällä välin tekivät herttuat saattueineen metsästysretkiä Turun ympäristöön. Molemmat he olivat naineet Norjasta kuninkaan tyttäriä, molemmilla heillä oli nuoret rouvansa mukanaan, ja nämä seuranaisineen toivat hilpeyttä ja väriä Turun harmajanvakaviin, yksinkertaisiin oloihin. Turun porvarit ja heidän naisensa pääsivät nyt joskus sivulta katsomaan linnassa vietettäviä ritarijuhlia ja upeaa hovielämää, ja he riemuitsivat jo siitäkin syrjästäkatsomisesta.

Mutta tämä äkki-ilo muuttui heille ja Suomen muille asukkaille yhtä äkkiä karvaaksi pettymykseksi ja murheeksi. Herttuat viettivät kuten sanottu suurine seurueineen Turun linnassa komeaa elämää; ruokia ei säästetty eikä juomia, ja kaikkinainen hoviloisto, jota oli hankittava tähän syrjäiseen linnaan, missä sellaista ei ennestään ollut, maksoi paljon rahaa. Eikä pakoretkelle lähteneillä herttuoilla ollut sitä kaikkea varten riittävästi eväitä eikä varoja mukanaan. Niitä täytyi siis saada kiireesti Valdemarin köyhästä herttuakunnasta, ja tuota pikaa määrättiin Suomen asukkaiden maksettavaksi yht'äkkinen, sangen raskas vero.

Sellaiseen varsinaiseen verotukseen ei ollut Suomessa niihin asti vielä totuttu. Maan vasta kesytetyllä väestöllä oli näihin aikoihin maksettavanaan etupäässä vain kirkonkymmenyksiä ja maalliselle esivallalle ainoastaan suhteellisen pieniä "ruokalisiä". Nyt ropsautettiin heille yht'äkkiä herttuoiden tarpeisiin kannettaviksi veroja oikein roimasti: jokaiselta savulta oli suoritettava kokonainen lehmä, puoli sikaa ja kolme puutaa voita sekä joka talonpoikaistalosta sitäpaitsi vielä melkoinen määrä ohria ja maltaita ja kanoja ja hanhia, — mistä näitä ylimääräisiä, liikeneviä varastoja, näitä maltaita ja hanhia olisi ollut köyhien suomalaisten aitoissa tai kotilammikoissa! Tieto tuosta uudesta verosta hätkäytti sen vuoksi yht'äkkiä pahaa aavistamattomat talonpojat ja muut eläjät Turun puolessa ja kauempanakin, minne veroviesti saapui, ja he hätääntyivät sitäkin pahemmin, kun uusi vero määrättiin tuota pikaa kannettavaksi — herttuoilla oli kiire. Lyder de Kyren pani voutinsa heti maakuntaa kiertämään, ja heillä oli käsky toimia ankarasti ja armotta.

Uutta hätäänsä pohtivat nyt Suomen veroihin tottumattomat asukkaat näihin aikoihin kaikkialla, missä he vain toisensa tapasivat, kirkoilla ja kalarannoissa ja kauppapaikoilla. Pyhän Neitsyen sydänkesän messuille saapui siten Turun tuomiokirkkoonkin tavallista enemmän väkeä — tuon huolettavan verotuskäskyn ajamina —, ihmiset tunsivat näet tarvetta jakaa huolensa ja vaivansa keskenään. Ja siellä Turun uuden, harmajan pääkirkon edustalla, Unikankareen rinteellä, nyt porvarit ja talonpojat pohtivat hyvässä yhteisymmärryksessä kauan ja sitkeästi tuota tuiki vaikeaa asiaa, neuvotellen, olisiko jotakin tehtävissä väestön hädän helpottamiseksi. Sillä jos vaadittu vero oli maksettava, loppui maksajilta itseltään eläminen. Puhuttiin armonanomuksesta herttualle, mutta sitäkin oli jo turhaan koetettu, — nuoret, huikentelevat ruhtinaat tarvitsivat ehdottomasti varoja! Puhuttiin piispankin puoleen kääntymisestä ja hänen välitykseensä turvautumisesta, mutta ei ollut toivoa siitäkään toimenpiteestä.

— Kun vanha Mauno-piispa vielä eläisi, niin hän ehkä voisi meitä auttaa, virkkoivat vanhemmat miehet.

— Hänellä oli paljon vaikutusta ja valtaa ja hän ymmärsi kansaa. Mutta hänkin on nyt poissa.

— Ja tämä uusi piispa, tämä äsken valittu, ei ole kotosalla hänkään, hän on matkustanut paavin luo hankkimaan vahvistusta piispanvaaliinsa.

Näin toivottomat olivat kaikki tiedoitukset, eikä kukaan keksinyt apua yhteiseen hätään. Jo pukeusi silloin katkeruus uhmamieleenkin, — sisukkaimmat miehet ääntelivät:

— Miksi meidän olisi talutettava viimeinen lehmämme ja tapettava viimeinen sikamme noiden vierasten rehentelijäin mässäyksiin. Mitä hyötyä meillä on heistä, kuka heitä täällä tarvitsee? Ja mitä hyötyä meillä on yleensä koko tästä uudesta komennosta, kirkoista ja linnoista ja ritareista? Noustaan miehissä ja ajetaan vennon väki täältä järkiään pois, hävitetään kirkot ja linnat ja ritarit ja eletään sitten taas niin kuin esi-isämme ovat eläneet, ilman herroja ja herttuoita ja ilman veroja. Meitä on miehiä enemmän kuin heitä — ajetaan tunkeilijat pois!

Se puhe saattoi viehättää rohkeimpia joukosta, mutta viisaampia se heti vistotti. Eikä tullut mitään uhmaajainkaan suunnitelmista. Ikäänkuin näytteeksi vieraan vallan mahdista osui silloin juuri parvi panssaripaitoihin puettuja ratsumiehiä töyhtöpäisen, väljäviittaisen päällikkönsä johdolla ajamaan ohi kirkon rantakujaa pitkin, ja heidän kiiltävät keihäänsä ja pitkät väkimiekkansa vaimensivat jo välkkeellään rohkeimpainkin suomalaisten uhmaunelmat.

Nämä katselivat tuota ohikulkevaa, kiireestä kantapäähän aseistettua rautaista joukkoa, jonka varustukset kalisivat ja jonka hevoset korskuivat, katselivat sen ylpeää kulkua hirsisillan yli, joka notkui raudoitettujen ratsujen alla, ja edelleen linnaa kohden, joka korkeana ja mahtavana kohosi Auran suun saarelta, ja he ymmärsivät, että tuota herrain joukkoa ei heidän kirveillään eikä nuolillaan voiteta. Katselivat myös viereistään tuomiokirkkoa, joka sekin oli linnaksi varustettu, ja talttuivat ja vaikenivat. Väkijoukko kirkon luona luopui huokaisten kaikista vastarinnan aikeista, jotka se käsitti mahdottomiksi.

— Ei auta tässä muu kuin kärsi pois, vaikka sitten talven selkään itse lapsinesi nälkään nääntyisit, puhuivat miehet hammastaan kiristäen.

— Onnenpa tuotti meille tosiaan tämä herttuan uljas vierailu, riemun ja auvon! Ja kuka tietää, kuinka kauan sitä nyt jatkuu, kuinka usein meiltä ruvetaan näistä puolin tällaisia veroja kiskomaan. Kurjuus ja kuolema on meillä edessä! —

Mutta varsin kauan ei nuori herttua joukkoineen kuitenkaan viipynyt Suomessa hätääntyneitä alustalaisiaan rasittamassa. Naiset, joita oli seurueessa, ikävystyivät piankin oloonsa tuossa jylhässä linnassa ja koko tässä karussa pakanamaassa, jonka väestön kieltäkään he eivät ymmärtäneet ja jonka ajatusmaailmaan heidän oli mahdoton tunkeutua. He kaipasivat takaisin Ruotsin verevämpiin, eloisampiin oloihin, sen värikkäämpiin ritarileikkeihin ja turnajaispitoihin, ja sinne kaipasivat pian asemiehetkin. Samaan aikaan saapui nuorille herttuoille uusia sanomia Ruotsista, jossa olot taas olivat käyneet heille suotuisammiksi ja jonne he siis taas saattoivat turvallisesti palata. Eerikki-herttua lähti sen vuoksi ensiksi, heti syksyn alussa, sinne meren yli laivoillaan, ja pian sen jälkeen lähti Turun linnastaan Suomen herttua Valdemarkin, jota nyt koko aseellinen saattue seurasi. Airomiehet käänsivät alukset merelle päin, korkeat, hulmuavat purjeet nousivat eräänä syysaamuna linnanselällä mastoihin ja kirjavat viirit vilahtivat viimeisen kerran Aurajoen suistossa.

Hiljaiseksi, melkein kuin autioksi ja umpinaiseksi jäi taas Turun kolkko, yksitorninen linna, eikä kaupungin mutkaisilla kujillakaan enää näkynyt rautapaitaisia ratsumiehiä, eivätkä hulmunneet sillankorvassa enää värikkäät viitat ja hevosenpeitteet. Ja kun turkulaiset silakanpyytäjät taas eräänä aamuna palasivat kalamatkaltaan pientä kotikaupunkiaan kohden ja näkivät laivan toisensa perästä viilettävän saaristosta länteen päin avomerta kohden, silloin he keventynein mielin toivottivat ne hyvin menneiksi eikä koskaan palaaviksi, ja kiirehtivät iloisina koteihinsa.

— Olihan se komeata tuo herttuallinen komento, virkkoivat miehet toisilleen. — Eloa ja liikettä ja loistoa oli kerran kesäkausi ollut heidänkin hiljaisessa kauppakylässään. Mutta kalliiksi oli heille käynyt tämä herrasvierailun lysti, halvempaa ja turvallisempaa heidän oli elää ilman herttuoita syrjäisen maansa hiljaisissa, vaatimattomissa oloissa.

— Sinne viilettäkää, herttuat, hakekaa sieltä meren takaa silavanne ja maltaanne ja hanhenne, — meillä niitä täällä Suomessa on liian vähän!

MARGAREETA.