Syvää hartautta tuutien astui Petroff tuon merkillisen talon pihaan. Piha oli suuri nurmikkokenttä, jonka leikkelivät ristiin-rastiin pienet hietapolut. Kahden sivurakennuksen punaiset levykatot pilkoittivat kellastuneitten lehtien lomasta. Kalkkunakukko asteli ylpeästi talon ainoan kalkkunakanan rinnalla. "Kluk, kluk, kylläpä sinä olet ruma! Kana on sinua kauniimpi!" ärsytteli Pawloff kukkoa. Eteisportailla makasi rotukoira, joka alkoi heilutella häntäänsä Pawloffin nähdessään. He olivat nähtävästi vanhoja tuttavia.

"Mikä se on nimeltään?" kysyi Petroff.

"Kartush."

Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt pihassa. Vain vaunuvajan ovesta välähteli vaunuja puhdistavan kuski-Ivanin sininen paita.

Pawloff meni vaunuvajan ovelle.

"Missä on Kukushkin?" kysyi hän Ivanilta.

Ivan käänsi päätään, mutta jatkoi työtään mitään välittämättä Pawloffin kysymyksestä ja hyräili hiljalleen jotakin alakuloista kansanlaulua.

Talon avoimesta akkunasta kuului ihmisääniä ja lautasten kalinaa. Siellä syötiin päivällistä. Sydän kiivaasti tykyttäen kuunteli Petroff ääniä ja toivoi voivansa eroittaa niistä Lelian äänen, mutta turhaan.

"Missä asuvat Trojtskijt?" kysyi hän päättäväisesti toveriltaan.

"Toisessa kerroksessa. Tuo akkuna, neljäs kulmasta, on heidän!"

"Pawloff! Minä tulen heti", kuului äkkiä ääni toisen sivurakennuksen akkunasta.

"Kuka hän oli!" kysyi Petroff.

"Kukushkin. Lelian serkku."

Kukushkin piti sanansa. Ahmittuaan kiireesti päivällis-teen juoksi hän pihaan ja ehdoitti leikittäväksi "kuopan vartiaa".

"Meitä on liian vähän", huomautti Petroff.

"Voimmehan noutaa mukaan Lelian."

Sitä juuri oli Petroff tarkoittanut. Kukushkin riensi sisään, mutta toiset jäivät pihaan odottamaan.

Odotus tuntui sietämättömältä. Petroff alkoi salaa korjata ulkoasuaan ja voi mielenliikutuksensa takia tuskin hengittääkään. Kuullessaan jonkun oven narinan vavahti hän, punastui ja alkoi leikkiä Kartushin kanssa, aivan kuin ei olisi lainkaan odottanut Leliaa. Nyt narisi jälleen joku ovi, Kukushkinin anturat kolisivat portaissa, mutta samalla kuuli hän pehmeitä, taajoja askeleita. Hän se oli, hän, Lelia!

Petroff unhoitti hengittää, ja hänen sydämensä lakkasi tykyttämästä.

"Petroff! Tekö täällä!" huudahti Lelia ja jäi seisomaan portaille.

"Hyvää päivää!" vastasi Petroff tulipunaisena, kohotti lakkiaan ja kaapaisi maata jalallaan, niin että tomu pölisi pilvenä.

Lelia juoksi riemuiten hänen luokseen. He antoivat kättä toisilleen, eivätkä pitkään aikaan tienneet mitä sanoisivat.

"Onko kesälomanne kulunut hauskasti?" kysyi viimein Lelia.

"Ei ollenkaan, se on ollut hirveän ikävä!" vastasi Petroff synkkänä ja luuli itsekin koko loma-ajan ikävöineensä Leliaa.

"Ja ajatelkaas, kukko söi munan, jonka te annoitte minulle! Sellainen vahinko!"

"Lörpötelkää joskus toiste munasta! Tulkaa jo vihdoinkin leikkimään!" keskeytti heidät Kukushkin.

"Kuopan vartiaa!" ehdotti Petroff.

He alkoivat leikkiä "Kuopan vartiaa". Petroff tarkasteli uteliain katsein Leliaa. Hän oli kasvanut ja päivettynyt, ja hänen äänessään oli hieman toisellainen kaiku, kuin viimeksi tavatessa, tahi kenties hän vain luuli sellaista huomanneensa, sillä pitkään aikaan ei hän ollut kertaakaan kuullut Lelian kirkasta ääntä. Ja hän oli muuttunut yhä kauniimmaksi. Mutta hänen naurunsa oli aivan entisenlaista, iloista ja helisevää. Hän oli pukeutunut valkoiseen pumpulipukuun ja näytti siinä niin notkealta ja sukkelalta. Kun hän juoksi, heitteli hän päätään ja huuteli hilpeänä. Petroff ei voinut lakata katselemasta Leliaa, josta syystä hän voi ottaa osaa leikkiin vain sangen hajamielisesti, sulautumatta siihen yhtä eloisasti ja välittömästi kuin toiset.

He leikkivät kauan. Kun Lelia viimein kutsuttiin sisään, tunsi Petroff janoa ja seurasi siksi Kukushkinia tämän asuntoon.

"Sinähän olet myöskin meidän kimnasissamme?" kysäisi Kukushkin.

"Olen."

Kukushkin hyppäsi ilosta ilmaan ja löi Petroffia niin voimakkaasti selkään, että Petroff ehdottomasti olisi antanut iskun "takaisin", jollei Kukushkin olisi ollut Lelian serkku. He eivät enää jatkaneet leikkiä. Se ei enää huvittanut Petroffia, sillä olihan Lelia poistunut, ja siitä syystä läksi hän Pawloffin seurassa kotiinsa.

Petroff tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi. Tulevaisuudessa häämöitti läheinen ystävyys Kukushkinin kanssa ja sen aiheuttamana tilaisuuksia, joissa usein voi kohdata Lelian.