Kaupunkiin palattuaan etsi Petroff kaikkein ensiksi käsiinsä Pawloffin. Toisensa tavattuaan eivät he puhjenneet minkäänmoisiin tunteenpurkauksiin, vaan käyttäytyivät aivan kuin olisivat olleet erossa vain päivän tahi pari.

"Oletko suorittanut loma-ajaksi määrätyt laskutehtävät?" kysyi Petroff.

"Kyllä, mutta vastaukset eivät ole yhtäpitäviä tulemakirjan kanssa. Laskukirjassa lienee joku painovirhe."

"Se ei tee mitään! Annathan minun jäljentää laskusi?"

"Mielihyvin. Voithan aamulla saapua meille tekemään sen."

Petroff halusi mahdollisimman pian kuulla Leliasta, mutta ei viitsinyt suoraan kysellä hänestä Pawloffilta.

"No, oletko pelannut paljon krokettia?" esitti hän varovaisesti.

"Kyllä. Viimeksi eilen."

"Oliko teitä useampia pelaajia?"

"Kyllä. Ja Lelia pelasi sangen hyvin."

Petroff punastui ja vavahti.

"Minun täytyy päästä pelaamaan hänen kanssaan", lausui hän aivan kuin ohimennen.

"Tule mukaan, niin lähdemme sinne heti", ehdotti Pawloff. "He ovatkin luultavasti siellä parhaillaan leikkimässä. He ovat muuttaneet toiseen taloon, jossa on suuri nurmipiha. Krokettia ei siellä tosin kovin usein pelata, mutta leikitään sen sijaan innokkaasti haukkaa ja kyyhkystä."

"Se onkin hauskempaa."

"Muistatko vielä tuota realistia?" kysyi Pawloff.

"Kyllä. Mitä hänestä?"

"Niin, me olemme nyt ystäviä ja leikimme usein yhdessä. Mukanamme on myöskin muuan Lelian serkku, nimeltään Kukushkin. Hän on hakenut meidän kimnaasiimme, ja ajatteles, juuri kolmannelle luokalle. Hänen vanhempansa asuvat samassa talossa kuin Lelia."

Petroff kuunteli toverinsa tietoja hieman kademielin. Hän huomasi, että Pawloff oli täydellisesti sulautunut uusiin oloihin, sillä hän puhui Leliasta kuin vanhasta toverista.

"Sinä olet kaiketi rakastunut Leliaan?" sanoi Petroff, haluten nähdä, miten Pawloff suhtautuisi tuollaiseen otaksumaan.

Pawloff loukkaantui:

"Sinä olet itse rakastunut ja luulet siksi muittenkin tekevän samoin."

Syntyi synkkä hiljaisuus. Pawloff näytti suuttuneelta ja olisi kenties eronnut Petroffin seurasta, mutta koska hän toivoi saavansa jäljentää Petroffin vihkosta kesälomaksi määrätyn latinankäännöksen, ei hän voinut tehdä sitä.

"Huomisaamuna tuon minä sinulle latinanvihkoni ja jäljennän samalla laskutehtävät", sanoi viimein Petroff haluten lopettaa kiusallisen hiljaisuuden.

"Hyvä on", sanoi Pawloff ja leppyi hieman.

"Mutta jos lainkaan aiomme lähteä, niin nyt olisi aika tehdä se."

"Minne lähteä?"

"Minne! Itsehän sinä juuri ehdotit, mutta kysyt siitä huolimatta minne!"

Pawloff alkoi etsiä koululakkiaan.

"Se on tuolla", sanoi Petroff ja otti ylös lakin, joka oli pudonnut pöydän alle, sovittaakseen siten äskeisen loukkauksen.

Toverukset läksivät ulos. Koko matkan tunsi Petroff kiivasta mielenliikutusta, hän samalla kertaa sekä iloitsi että ikävöi.

Oli kaunis elokuun iltapäivä. Miellyttävä viileys vallitsi ulkona. Siellä täällä kuului avoimesta akkunasta pianonsoittoa.

Harvinainen, tähän saakka aivan outo tunne heräsi Petroffin rinnassa. Hän tunsi huumautuvansa riemusta, nautti hengittämisestä, soitosta ja yleensä ympäristöstään. Hän oli ollut niin kauan poissa kaupungista, että kaikki tuntui hänestä nyt aivan uudelta, vaunujen jyrinä, jäätelökauppiaiden iloiset huudot ja sanalla sanoen koko kiehuva ja kuohuva kaupunkielämä.

Väliin korjasi hän lakkiaan, jotta se olisi, aivan kuin upseereilla, suruttomasti ja veitikkamaisesti kallellaan. Väliin veti hän sormillaan paremmin esille kiiltäviä kalvosimiaan ja paitansa kaulusta. Väliin tarttui hän nenäliinaan ja kuivasi hikikarpalot otsaltaan. Väliin taas koitteli hän varovaisesti, olivatko hiukset hyvässä järjestyksessä.

Nyt saapuivat he viimein perille.

Heidän edessään kohosi suuri ja juhlallinen kaksikerroksinen kivitalo. Petroffin mielestä oli se kuin johonkin salaperäisyyden vaippaan verhottu.

"Tässä talossa asuu siis Lelia", ajatteli hän, ja samalla tuntui talo hänestä niin tutulta ja rakkaalta, melkeinpä aivan pyhältä. Kaikella tuossa talossa oli kuin joku erikoinen leimansa, akkunoilla ja kukkasilla, joita näkyi akkunoissa, portilla ja sadekouruilla katonrajassa. Tuokin sadekourun pää, joka ammoittaa tuossa nurkassa, on kuin joku lohikäärmeen ja krokodiilin välimuoto.