Kesän vietti Petroff Olshankan kylässä Grisha-sedän luona.

Sinne saavuttuaan ikävöi hän alussa sangen suuresti Leliaa. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, kuljeskeli alakuloisena paikasta toiseen eikä voinut löytää mitään lohduttavaa.

Edellisenä kesänä oli siellä ollut sangen hauskaa. Setä Grisha oli ollut iloinen ja ilvehikäs, ja he olivat olleet mitä parhaimpia ystäviä. He olivat yhdessä kierrelleet mailla ja metsissä, laskeneet ilmaan leijoja ja onkineet kaloja. Setä Grisha oli silloin kohdellut Petroffia paljon huomaavaisemmin kuin nyt. Mutta olihan se luonnollista, sillä olosuhteet olivat silloin aivan toiset kuin nyt. Setä Grisha oli mennyt naimisiin täti Dunjan kanssa ja pysyi lakkaamatta nuoren puolisonsa seurassa unhoittaen kokonaan sellaisen olennon kuin Petroffin. Tällainen asiantila tuntui tosin sangen harmittavalta, mutta Petroff ei millään muotoa halunnut osoittaa välittävänsä siitä. Hän kyllä tulisi toimeen yksikseenkin, sedän seurattakin! Uusi täti ei myöskään piitannut mitään Petroffista, mutta sekin seikka oli hänen mielestään yksi ja sama.

Kun he esimerkiksi lähtevät käsi kädessä kävelylle metsään, eivät he lainkaan muista Petroffia, ennen kuin ovat saapuneet veräjän toiselle puolelle ja alkavat kulkea ylös mäkeä. Silloin käännähtää täti Dunja ja huutaa eteisportailla seisovalle Petroffille:

"Petja! Etkö halua tulla mukaan?"

"Ei kiitoksia!", vastaa Petroff ääneen, ajatellen samalla itsekseen: "Äsken eivät he lainkaan kysyneet minun mielipidettäni, ja niinpä eivät he tarvitse tehdä sitä nytkään."

Niin, aika kului sietämättömän hitaasti! Hän heittäytyi pitkälleen ruohikkoon, sulki silmänsä ja antautui suloisten unelmien valtaan. Ruskeat kiharat ja soma pystynokka muistuivat hänen mieleensä, hänen sydämensä täyttyi samalla kertaa sekä riemusta että tuskasta, ja hän alkoi ikävöidä takaisin kaupunkiin.

"Setä voi kyllä olla iloinen", ajatteli Petroff, "hänellähän on puoliso. Mutta minä olen aivan yksinäni, ja siksipä tuntuukin aika minusta sietämättömän pitkältä."

Jospa vain Lelia olisi täällä! Silloin kulkisi hän käsi kädessä hänen kanssaan, aivan kuin setä tädin kanssa, eivätkä hekään haluaisi ketään mukaansa kävelylle lähtiessään.

Ensi viikon ikävöi Petroff niin perinpohjaisesti, että täti Dunja aivan väsyi häneen.

"Etkö sinä voisi tehdä jotakin?" kysyi hän suuttuneena.

"Ei minulla ole mitään tekemistä."

"Voithan lukea jotakin."

"Olen jo aikoja sitten lukenut kaikki täällä löytyvät kirjat."

"Mutta voithan mennä ulos leikkimään."

"Ei täällä ole ketään, jonka kanssa leikkisin."

"Laita sitten leija ja lennättele sitä."

"Ulkona ei tuule."

"Etkö siis voi löytää itsellesi mitään hommaa ja puuhaa?"

"Ei täällä ole mitään, jonka kanssa kannattaisi hommailla ja puuhailla."

Mutta parin viikon kuluttua alkoi Petroff jo unhoittaa ikävänsä. Ja kun vielä oli kulunut viikkokausi, oli Petroffilla niin paljon tekemistä, että hänen oli mahdoton ehtiä niistä suorittamaan puoltakaan.

Hän oli paremmin tutustunut uuteen tätiin ja sopinut setä Grishan kanssa. Ja sitäpaitsi vaikuttivat setä ja täti niin vähän hänen hommiinsa, että hänestä oli aivan yhdentekevää, olivatko he olemassakaan. Hän oli nimittäin saanut kylän lapsista ystäviä ja leikkitovereita, ja leikkien sekä huvitusten paljous oli saanut hänet kokonaan valtaansa. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan kierteli hän joko kylässä tahi hedelmäpuutarhassa. Punakkana ja hengästyneenä saapui hän välistä keittiöön vettä juomaan ja pisti päänsä suoraan vesisaaviin.

"Voisitte juoda kauhalla! Se ei käy laatuun, että te pistätte päänne vesisaaviin! Kas, tässä on kauha!" torui keittäjätär Agrafenja ojentaen hänelle vesikauhan.

"Siitä et sinä tarvitse pitää huolta", vastasi Petroff, nosti päänsä vesisaavista ja kiiruhti ulos ovesta.

Kun päivällisaika läheni, täytyi häntä hakemalla hakea syömään.

"Pi-ikku he-rraa! Pjotr Vasilitsh", huuteli Agrafenja keittiönportailla, ja Nikita meni mäelle häntä huutelemaan.

Joka päivä uusia leikkejä, uusia huvituksia − −

Petroff oli hyljännyt kaikki arvoasteet ja soveltautunut täydellisesti ympäristönsä mukaan. Ja talonpoikaislapset puolestaan tottuivat pian häneen ja alkoivat kutsua häntä vain Petjaksi. Kaikki kunnioitus häntä kohtaan oli kadonnut, ja he kohtelivat häntä kuin vertaistaan. Tämä seikka tuntui nyt hänestä aivan luonnolliselta, sillä hän oli jo aikoja sitten unhoittanut, että lapset jaetaan kahteen tarkasti toisistaan eroitettuun luokkaan: parempien ihmisten lapsiin ja katupoikiin.

Nopeasti ja huomaamatta kuluivat päivät. Lelia oli kokonaan haihtunut hänen mielestään. Kuinka voikaan hän ikävöidä häntä, kun hänellä ei ollut edes aikaa muistella hänen olemassaoloaan! Aamusarastuksesta iltaruskoon saakka oleskeli hän ulkona ystävien ja toverien seurassa. Näännyksissä ja väsyksissä meni hän illalla sänkyyn ja nukkui sitten herkeämättä seuraavaan aamuun saakka, jolloin leikit ja huvit alkoivat uudelleen. − −

Melkeinpä huomaamatta oli kesä kulunut. Oltiin jo puolivälissä elokuuta. Kaunis kesäinen ilma vallitsi tosin vieläkin, mutta illat olivat muuttuneet viileämmäksi ja puitten lehdet kellahtaviksi. Vasten tahtoa suuntautuivat ajatukset kaupunkiin, kimnasiin ja ennen kaikkia loma-ajaksi määrättyihin tehtäviin. Mitään niistä ei ollut vielä suoritettu, mutta siitä huolimatta ei hän tuntenut minkäänlaista halua tarttua kirjaan.

Eräitä päiviä ennen Petroffin paluuta kaupunkiin saapui setä Grishan postissa kirje, jonka kuoreen oli epätasaisella lapsenkäsialalla kirjoitettu: "Nikolain kimnasin 3:nnen luokan oppilas Pjotr Petroff." Setä kiusoitteli pitkän aikaa Petroffia. Hän ei antanut hänelle kirjettä, vaan piti sitä ylhäällä päänsä päällä, Petroffin hyppiessä hänen ympärillään ja koittaessa saada kirjeen käsiinsä. Petroff oli aivan tulipunainen ja hän oli juuri selittämäisillään, että kirjeen saaminen oli hänestä aivan yhdentekevää, kun täti Dunja sekaantui leikkiin, otti kirjeen mieheltään ja ojensi sen kiihtyneelle asianomaiselle.

Petroff riensi puutarhassa sijaitsevaan leikkitaloon ja repi vapisevin käsin auki kirjekuoren. Sisällä näkyi vaaleansinistä postipaperia. "Lelialta!" arveli hän heti ja ahmi kiireesti kirjeen sekavaa sisältöä:

"Päivää Petroff! Kuinka voitte? Minä voin, Jumalan kiitos, hyvin. Lahjoittamanne pääsiäismunan annoin minä kanan haudottavaksi, sillä minä tahdoin hirveän mielelläni saada kananpoikasen. Mutta ilkeä kukko söi sen. Me olemme jo muuttaneet kaupunkiin ja maanantaina alkaa jälleen koulu. Minulla ei ole nyt enempää kirjoitettavaa. Toivon, että kohtaisimme pian toisemme! Voikaa hyvin! Alevtina Trojtskaja."

Ja alempana oli jälkikirjoitus:

"Tulkaa mahdollisimman pian, jotta saisimme sitten pelata krokettia!"

Muistojen tulva valtasi Petroffin mielen ja herätti uuteen eloon vanhoja, puoliksi unohdettuja tunteita. Jälleen seisoi Lelia ilmielävänä hänen sielunsa silmien edessä ja jälleen tunsi hän vastustamatonta vetovoimaa kaupunkiin. Kaikki tähänastinen muuttui vht’äkkiä sietämättömän ikäväksi, joutavaksi ja tyhmäksi. Hän ei ollut enää huvitettu talonpoikaislasten leikeistä ja hommista; hän ei voinut ajatella mitään muuta kuin Leliaa eikä toivoa muuta kuin pian kohtaavansa hänet jälleen.