Toinen pääsiäispäivä oli ihana kevätpäivä.

Satojen kirkonkellojen riemusoitto kajahteli ilmassa. Ylhäiset pääsiäis-onnittelijat ajelivat kaduilla korskuvilla hevosillaan, alempiarvoisten kulkiessa juhlapukuisina katukäytävällä ja syljeskellessä ympärilleen pureskeltuja auringonkukan siemeniä.

Myöskin luonto otti osaa yleiseen juhlailoon ja vietti juhlaa talviunesta heräämisensä johdosta.

Petroff ja Pawloff kulkivat edestakaisin Nikolskajakadun neljännen talon kohdalla. Talon pihasta kuului vilkkaita lastenääniä, naurua ja huutoa. Luonnollisesti pelattiin siellä krokettia. He odottivat nyt sopivaa tilaisuutta voidakseen mennä pihaan pelaamaan, mutta eivät uskaltaneet sitä sentään tehdä. Eritoten Pawloff näytti sangen epäröivältä.

"Siellä on nähtävästi myöskin realisti, ja hän voi iskeä meitä krokettinuijallaan."

Petroff kuunteli. Hän erotti selvästi muiden äänien joukosta Lelian soinnukkaan äänen. Hän olisi niin mielellään pelannut krokettia Lelian kanssa, ja tunsi kuin olisi joku erityinen voima vetänyt häntä tuohon pihaan! Hän työnsi raskaan portin sivulle ja kurkisti pihaan, mutta ei huomannut mitään muuta kuin korkean muurin oikealla ja porraskäytävän vasemmalla. Piha oli nimittäin talon nurkan takana. Mutta hän kuuli ääniä, huutoja ja nuijaniskuja.

"Menemmekö sisään, vai mitä arvelet?" kysyi Petroff astuen portin sisäpuolelle ja kääntyen sitten Pawloffin puoleen.

"Mutta realisti voi ..."

"Hätähousu!" vastasi Petroff suuttuneena ja vetäisi jalkansa takaisin.

Mutta kuule! Lelian ääni kajahteli niin lähellä, niin lähellä, hänen pienten jalkojensa astunta ja iloinen naurunsa kuului niin selvästi! Krokettipallo vieri kapeaan porttikäytävään. Petroff pisti heti päänsä portin sisäpuolelle ja kurkisti porttikäytävään.

"Oh! Kuka siellä!" huudahti Lelia peljästyneenä huomatessaan leveästi hymyilevät kasvot porttiaukossa.

"Pelaatteko te krokettia, Alevtina Nikolajevna?" kysyi Petroff tunkeutuen sisemmäksi.

"Tekö se olettekin, Petroff! Miksi ette tule sisään? Tulkaa peliin!"

"Minä en ole yksinäni. Tuolla ulkona on muuan toverini."

"Voihan hänkin tulla mukaan."

Mutta ei! Kun Petroff kääntyi ympäri, ei toveria näkynytkään missään. Kuultuaan huudon: "Kuka siellä!", oli Pawloff luullut kysyjää realistiksi ja kiireimmän kautta paennut tiehensä.

"Hätähousu!" sanoi Petroff itsekseen ja astui portin sisäpuolelle. Hän pisti kätensä takkinsa taskuun ja otti sieltä munan, joka oli varustettu seuraavanlaisella omistuskirjoituksella:

"Mä mukana munan tään soman, Kuin nimikorttini oman Rakkauteni tahdon kantaa Ja sen kauniille sitten antaa... Kristus on ylösnoussut!! A.N. T:lle minulta."

Hän antoi munan Lelialle ja sanoi sitten, kaihoisasti häntä pienillä, mustilla silmillään katsellen:

"Kristus on ylösnoussut, Lelia!"

Lelia otti munan, punastui kuin ruusunnuppu, katsoi maahan ja sanoi hiljaa!

"Mutta − − mutta minä en salli herrojen antaa minulle pääsiäissuudelmaa."

"Sepä ikävää", sanoi Petroff alakuloisena, mutta tarttui kuitenkin Lelian käteen, veti hänet lähemmäksi ja aikoi suudella häntä poskelle.

Koululakki putosi Petroffin päästä ja hänen huolellisesti siloitetut hiuksensa joutuivat sotkuksiin.

Petroff ei varmaankaan olisi pian päästänyt Leliaa irti, ellei äkkiä olisi nurkan takaa ilmestynyt muuan pieni tyttönen, joka käsiään taputellen alkoi huutaa:

"Mutta tulkaapas katsomaan Leliaa! Tulkaa katsomaan Leliaa!"

Petroff tointui jälleen ja päästi irti Lelian. Heti syöksyi realisti paikalle pitäen krokettinuijaa kädessään.

"Nytpä sain sinut kynsiini, sininen naudanlihakappale!" kirkui hän, heilutti nuijaansa ja juoksi Petroffia kohti.

Petroff sieppasi tomuuttuneen lakkinsa maasta ja juoksi nuolennopeudella portille.

"Sainpas kuitenkin häneltä pääsiäissuudelman", ajatteli Petroff paetessaan realistin nuijaa. Ja huomattuaan vaaran olevan ohitse, kääntyi hän jälleen päin, kohotti nyrkkiänsä ja huusi:

"Odotapas, senkin sipuli ja munakokkeli, vielä tulet tuntemaan nyrkkini laadun!"