Pääsiäisviikko oli käsissä. Kevät edistyi nopeasti. Aurinko loisti yhä kirkkaammin, taivas muuttui yhä syvemmäksi ja kuultavammaksi. Lumi oli kokonaan sulanut. Eräät irroittivat jo sisäakkunansa. Kaikkialla valmistauduttiin arvokkaasti viettämään suurta juhlaa.

Kaduilla näkyi pitkiä jonoja hartaita "uskovaisia", jotka hiljaa ja juhlallisesti ohjasivat kulkunsa johonkin kaupungin lukemattomista kirkoista.

Suureen messuun pääsiäisyönä ottivat osaa, kuten luonnollista, myöskin Petroff ja Pawloff. He nuuskivat kaikki mahdolliset kirkot. He menivät Neitsyt-Marian kirkkoon, tunkeutuivat aivan etunenään, tekivät nopeasti ristinmerkin ja alkoivat pälytä ympärilleen, aivan kuin etsien jotakin. Seistyään siinä kymmenkunnan minuuttia, puukkasi Petroff kyynärpäällään Pawloffin kylkeen, jonka jälkeen nuo kaksi pääsiäismessun viettäjää tunkeutuivat jälleen ulos kirkosta. Kirkkomäelle saavuttuaan pistivät he lakit päähänsä ja läksivät kulkemaan kohti Pietari-Paavalin kirkkoa. Siellä uudistui sama juttu. Hartaat ukot ja ämmät suuttuivat.

"On mahdotonta, Jumala nähköön, pysyä täällä hartaana", mutisivat he. "Edes ja takaisin!"

Mutta kimnasistit eivät masentuneet, vaan jatkoivat etsiskelyään. Petroff oli jo alkanut epäillä, mutta äkkiä kääntyikin kohtalo toveruksille myötäiseksi.

"Jospa käväisisimme seminaari-kirkossa", ehdotti Petroff alakuloisena, heidän kuljettuaan "kahdentoista evankelistan" luvun aikana vahakynttilät käsissään useimmissa kirkoissa.

He astuivat seminaarin kirkkosaliin. Petroffin katse kulki läsnäolijasta toiseen. Äkkiä vavahti hän, ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti jyskyttää. Hän oli löytänyt kullankimalteisen palmikon, johon oli solmuttu sininen nauhanruusuke.

"Katsohan tuonne!" kuiskasi hän läähättäen Pawloffille.

Pawloff kurotti kaulaansa, mutta ollen likinäköinen ei hän voinut keksiä etsimäänsä. Hän ei kuitenkaan halunnut näyttää, millainen "sokko" hän oli, vaan kuiskasi vastaukseksi:

"Niin, kyllä minä näen!"

Petroff tunkeutui lähemmäksi Leliaa ja pysähtyi aivan hänen viereensä. Hän seisahtui siihen hartaan hiljaisena ja vaipui innokkaaseen rukoiluun; väliin hän kuitenkin salaa katsahti Leliaan.

Temppeli oli täynnä hartaita rukoilijoita. Pappi luki evankeliumeja, silloin tällöin kuului tornista kellon läppäys ja kirkosta ämmien syviä, hartaita huokauksia. Sitten viritti kirkkokööri soinnukkaan riemulaulun, joka vähitellen kuoli korkeuteen, kajahtavan temppeliholvin salaperäiseen hämäryyteen. Tuli kimalteli sadoissa vahakynttilöissä, ja kun joku evankeliumi oli luettu loppuun, lepattelivat nuo pienet liekit ja sammuivat sitten, hetkiseksi täyttäen ilman savun ja noen tuoksulla.

Kun Petroff saapui seminaari-kirkkoon, oli hänellä vain halpahintainen vahakynttilä, josta hän oli toisen puolen pureskellut kappaleiksi harmitellessaan "löytöretkiensä" hyödyttömyyttä. Nyt osti hän paksun, kullatun kynttilän, joka maksoi kokonaista kymmenen kopeekkaa. Kun uuden evankeliumin lukeminen alkoi, sytytti hän nopeasti kynttilänsä ja ojensi sen sitten Lelialle, jotta tämä voisi saada kynttiläänsä tulen hänen kynttilänsä liekistä.

"_Merci!_" kuiskasivat hänen huulensa melkein kuulumattomasti. Hän hymyili, sytytti kynttilänsä ja seisoi taas vakavana ja liikkumattomana kuin täysikasvuinen nainen.

Toverukset olivat jo etukäteen sopineet "operationinsa" laadusta. Pawloff, joka seisoi Lelian takana, puhalsi hiljaa hänen kynttiläänsä, kunnes sai sen sammumaan. Jälleen ojensi Petroff kynttilänsä Lelialle.

Sitten sammutti hän aivan kuin vahingossa oman kynttilänsä ja kääntyi sitten Lelian puoleen tulta pyytäen. Tällöin puhutteli hän häntä Alevtina Nikolajevnaksi hämmästyttäen siten suuresti häntä ja tyydyttäen samalla yhtä suuresti hänen itserakkauttaan.

Kun hän sitten meni suutelemaan ristiinnaulitun kuvaa, seurasi Petroff aivan hänen kintereillään. Se seikka, että he tällöin sattuivat koskettamaan toisiansa, ei tehnyt mitään, se oli vain hauskaa. Pawloff jäi taakse, sekaantui kömpelyydessään ihmisjoukkoon ja katosi jäljettömiin. Mutta Petroff oli vikkelämpi. Heti Lelian jälkeen painoi hän huulensa ristiinnaulitun kuvaan, samalle kohdalle, kuin hänkin ja seurasi sitten taas häntä. Realisti, joka muutamia päiviä sitten oli ärsyttänyt Petroffia, näkyi raivaavan itselleen tietä ihmisjoukon lävitse heitä kohti. Kun he astuivat toistensa ohitse, puukkasi Petroff aivan kuin sattumalta kyynärpäällään hänen kylkeensä. Sitten katosi hänkin ihmismereen. Lelia kulki ovelle, ja Petroff luonnollisesti seurasi häntä. Lelia näytti odottavan jotakin.

"Meillä on varmaankin sama matka, Alevtina Nikolajevna! Minun täytyy mennä aina Nikolskajakadun toiselle puolelle, joten voimme kenties kulkea yhdessä?" esitti Petroff käyttäen apunaan pientä hätävalhetta.

Lelia iloitsi. Hän oli kadottanut näkyvistään saattajansa, kamarineito Fenjan, eikä uskaltanut kulkea yksinään, sillä yö oli jo myöhäinen ja ulkona oli sangen pimeää.

Petroff liittyi siis hänen seuraansa. Kotimatkalla koitti hän esiintyä mahdollisimman edukseen, samalla kun hän koitti halventaa realistin "ansiota".

"Realistit eivät voi päästä yliopistoon; heitä ei oteta siellä vastaan."

"Niin, mutta kun he suorittavat jonkunlaisen tutkinnon, niin käy se kyllä päinsä."

"Hekö suorittaisivat tutkinnon! Siihen he eivät kykene. He ovat liian paksupäisiä."

"Mutta heistäpä voi sen sijaan tulla sotilaita."

"Sotilaita! Ikäänkuin se olisi jotakin! Mekin pääsisimme sotilasalalle, jos vain tahtoisimme. Mutta mepä emme halua."

"Sotilailla on sangen kauniit virkapuvut."

Petroff ei voinut heti keksiä sopivaa vastaväitettä.

"Jopa vain!" huomautti hän ohimennen ja käänsi sitten keskustelun varsinaiseen asiaansa. Silloin sai hän tietää, että Lelia oli kuudennella luokalla, että hän joka ilta viiden tienoissa käveli ulkona isänsä seurassa ja että hänen kotipihassaan pelattaisiin pääsiäispyhinä krokettia.