Kimnaasin toisen luokan oppilaat Petroff ja Pawloff olivat eronneet toverien meluisasta joukosta ja kulkivat vilkkaasti keskustellen kahden katukäytävällä.

"Me myöhästymme. He lopettavat, ennen kuin ehdimme perille."

"Mitä se tekee! Tiedäthän, millaisia tytöt ovat. Siihen minkä minä ja sinä suoritamme viidessä minuutissa, kuluttavat he kaksikymmentäviisi", vastasi Petroff. "Mutta laskehan alas housunlahkeesi! Olet käärinyt ne liian korkealle."

Petroff tunsi harmistuvansa noiden ylöskäärittyjen housunlahkeiden takia; Pawloff pysähtyi, kumartui alas ja kääri auki lahkeet. "Kunpa vain muistaisin kääriä ne jälleen ylös ennen kotiin menoa! Muuten saan taas äidiltä toruja", ajatteli hän itsekseen ja kiiruhti ketteräjaikaisen toverinsa jälkeen, joka täyttä vauhtia ohjasi kulkunsa kohti tyttökoulua.

"Jospa vain saisimme selville hänen asuntonsa! Nähtävästi Nikolskaja-kadulla. Seurasin häntä eilen, mutta kadotin hänet näkyvistäni", selitti Petroff jouduttaen kulkuaan.

"Sinä et tiedä hänen sukunimeään?"

"En. Toisten olen kuullut kutsuvan häntä Leliaksi. Ja sukunimenhän minä kyllä saan selville, kunhan vain — kaunis nimi! Hänet on luultavasti ristitty Jelenaksi."

"Ei hänen tarvitse olla Jelena! Luokkamme 'pystynokkaisella balalajkalla' on sisar, jota myöskin kutsutaan Leliaksi, mutta joka ei kuitenkaan ole ristitty Jelenaksi vaan joksikin aivan toiseksi."

Kimnasistit kääntyivät vasempaan, kulkien pitkin vuorelle johtavaa aitausta. He lisäsivät vauhtiaan, sillä he alkoivat jo kohdata koulutyttöjä.

"Katsos, tuolla hän on!" huudahti Petroff ja puukkasi kyynärpäällään Pawloffia kylkeen.

"Missä?"

"Tuolla, senkin sokko! Kulkee realistin vieressä."

"Todellakin."

"Menkäämme toiselle puolelle katua!"

Toisella puolella katua kulki pieni kaksitoista- tahi kolmetoista-vuotias tyttönen, jolla oli ruskea, kullalle-kimalteleva palmikko, rusoittavat posket ja iloiset, viisaat pikku silmät. Hän keskusteli vilkkaasti seuralaisensa, realistin kanssa ja heilutteli askelten tahdissa huolettomasti kantohihnaan sidottuja koulukirjojaan.

Niin, _hän_ se oli!

Petroff oli huonolla tuulella. "Vai niin, hän on jo tilattu", ajatteli hän tuntien sekä harmia että suuttumusta.

"No, kiiruhdahan! Jäätkö taaskin jälkeen!" murahti hän tyytymättömänä Pawloffille, jonka pitkät housunlahkeet alinomaan valuivat kantapäitten alle ja hidastuttivat siten hänen kulkuansa. Toverukset kulkivat kadun ylitse ja läksivät seuraamaan Leliaa.

Petroff katseli tarkasti hänen palmikkoansa, sinistä palmikkonauhaa ja hänen ruskean hameensa reunaompeleita. Lelialla oli aivan uudet kalossit, joiden jättämät jäljet näkyivät selvästi märässä katukivityksessä. Petroff sijoitti jalkansa hänen jälkiinsä huomaten tuon tehtävän sangen hauskaksi. Pawloff laahusti hänen takanaan, ja syyttä ei Petroff nimitellytkään häntä "kyhnykseksi". Oli aivan mahdotonta pitää hänen kanssaan yllä keskustelua, joka olisi kiinnittänyt Lelian huomion heihin, mutta sitävastoin lörpötteli hän kyllä kaikenmoista joutavaa hetkellä, jolloin heidän olisi pitänyt vaieten kuunnella.

Realisti oli jo hetkisen luimistellut seuraajiaan. Usein oli hän kääntänyt päätään ja mulkoillut vihaisesti kimnasisteihin, mutta Petroff ei joutunut hämilleen. Vaikka hän ei ollutkaan kovin voimakas, oli hän kuitenkin sangen rohkea ja urhoollinen.

"Sipulia ja munakokkelia!" mutisi Petroff, aivan kuin vastauksena realistin raivokkaisiin katseisiin.

Realisti ei ollut kuulevinaan, mutta hänen kasvoillaan voi selvästi huomata ajatuksen: "Odotahan! Kunhan vain saatan hänet kotiinsa, niin kyllä sitten saat maksun sanoistasi." Niin hän mielessään mietti, ottaen kuitenkin samalla osaa keskusteluun naisensa kanssa.

"Meillä alkavat tutkinnot heti pääsiäisen jälkeen kestäen 15 päivään toukokuuta, jolloin lukukausi loppuu. Silloin pääsemme jälleen vapaiksi."

"Te olette onnellisia! Meillä alkavat kirjoitukset vasta 10 päivä toukokuuta. Ja sen jälkeen en saa enää teitä tavata, Alevtina Nikolajevna", huokasi realisti.

"Kuulitko! Alevtina Nikolajevna!" kuiskasi Petroff puukaten toveriaan.

Varmaankin kuuli myöskin Lelia äänen, joka hänen takanaan kuiskasi hänen nimensä, sillä hän keikautti päätään tyytyväisen hymyn levitessä hänen kasvoilleen. Lelia oli sangen itserakas keikailija. Se seikka, että takana kulkevat kimnasistit tunsivat mielenkiintoa häntä kohtaan, tyydytti suuresti hänen itserakkauttaan.

Hän heilautti päätään, aivan kuin heittääkseen toiselle puolelle niskaa palmikkonsa, ja alkoi keskustella realistin kanssa äänekkäämmin, kuten on tapana tehdä, kun tiedetään muitakin kuulijoita, kuin se, jolle sanat kohdistetaan, olevan lähistössä ja halutaan puhe saada myöskin heidän kuuluviinsa.

"Ja kimnasistien lukukausi loppuu kaiketi aivan viimeksi, noiden poika-parkojen", lausui Lelia laulavalla äänensävyllä.

Petroff katsoi velvollisuudekseen yskäistä. Realisti vaikeni, mutta hänen kasvoillaan kuvastui tyytymättömyyttä.

Pawloffin uusien housujen lahkeet olivat likaantuneet, joka seikka saattoi hänet sangen levottomaksi. Hän aikoi kääntää ne jälleen ylös, mutta ei Petroffin moitteita peljäten uskaltanutkaan sitä tehdä.

Siten saapuivat he Nikolskajakadulle, jossa Petroff oli edellisenä päivänä kadottanut Lelian näkyvistään. Lelia ja realisti kääntyivät vasempaan, kimnasistit tekivät samoin. Kuljettuaan kolmen tahi neljän talon ohitse, saivat he selville sekä Lelian asunnon että hänen sukunimensä — Trojtskaja, — sen näkivät he oven nimikilvestä.

"Mutta kentiespä hän onkin täysihoidossa, joten tuo nimi ei ole hänen isänsä", koitti Pawloff väittää.

"Tyhmyri! Huomasithan nimilevyssä nimen Nikolai, ja häntähän kutsutaan Nikolajevnaksi. On päivänselvää, että nimen omistaja on hänen isänsä."

Näin onnistui Petroff saamaan selville hänen ristimä- ja sukunimensä sekä asuntonsa. Mutta siihen ei hän aikonut pysähtyä. Hän päätti hinnalla millä hyvänsä päästä hänen tuttavuuteensa. "Se ei ole ollenkaan mahdotonta", ajatteli hän toivorikkaana. "Varmasti saapuu hän pääsiäismessuun Neitsyt-Marian kirkkoon."

Realisti oli jatkanut matkaansa eteenpäin katua ja lakkaamatta katsahtanut suuttuneena kimnasisteihin.

"Sipulia ja munakokkelia!" kirkui Petroff.

"Pidä suusi, nulikka", kuului vastaus aivan kuin taisteluvaatimuksena.

Petroff ehdotti Pawloffille, että he yhdessä löylyttäisivät realistia, mutta Pawloff ei uskaltanut, ja niin läksivät Lelian saattajat tappelutta kukin omalle suunnalleen.