Vihdoin saapui tuo sunnuntai, jonka Lelia oli määrännyt kohtauspäiväksi.

Koko edellisen päivän mietti Petroff, mitä tuo "hyvin, hyvin tärkeä" mahtoi olla eikä sen takia ehtinyt oppia ainoatakaan maanantai-läksyistään. Tosin istui hän kokonaisen tunnin "Latinanlukuharjoitusten" ja kaksi tuntia kreikan kieliopin ääressä, mutta siitä huolimatta ei hänen muistiinsa jäänyt ainoatakaan lausetta tahi kieliopin pykälää. Käsissään pöydän alla piteli hän rasiaa, jossa oli tuo sininen nauharuusuke, ja vähän väliä irtaantui hän kirjastaan katsellakseen ja suudellakseen sitä. "Jotakin hyvin, hyvin tärkeätä", toisti hän ajatuksissaan, samalla kun huulet lukivat: "Leonidas ja 300 spartalaista kaatui Termopylaen luona."

Yöllä nukkui Petroff huonosti. Huokaillen kieritteli hän sinne tänne sängyssään. Tyyny tuntui hänestä sietämättömän kuumalta. Alinomaan kääntyili hän ja siirteli ruumistaan mitä erilaisimpiin asennoihin. Mielessään kiukutteli hän vanhalle lastenhoitajattarelle, joka kuorsasi äänekkäästi ja kiusoittavasti, yski ja puhui unissaan estäen siten hänet nukkumasta. Vasta salin suuren seinäkellon lyödessä kahta sulki Petroff silmänsä ja vaipui väsyneen syvään uneen.

Mutta vielä vitkallisemmin kuluivat sunnuntain iltapäivätunnit! Petroffin mielestä näyttivät kellon osoittimet seisovan paikoillaan, ja että kello oli jätättänyt, — siitä oli hän aivan varma. Hän oli juuri noussut tuolille aikoen lykätä osoitinta hieman eteenpäin, kun hänen äitinsä sattumalta astui sisään ja esti hänen yrityksensä.

"Mitä sinä nyt oikeastaan aiot?" kysyi hän ihmetellen.

"Se on jättänyt, äiti hyvä. Se on vähintäinkin puoli tuntia jälessä."

"Lorua. Kello käy aivan oikein", vastasi äiti kultakelloonsa katsottuaan.

"Niinpä myöhästyn aamulla koulusta."

Vihdoin ja viimein kuuli hän palvelustytön kalisuttelevan lautasia ruokasalissa. Hän alkoi kattaa pöytää.

"Liiku hieman joutuisammin! Minulla on hirveä nälkä!" kiirehti Petroff häntä.

Tänään hylkäsi Petroff karpalokiiselinkin, joka aina oli ollut hänen mieliruokaansa. Ja se tapahtui vain Lelian takia, tuon "hyvin, hyvin tärkeän" takia, jonka Lelia oli luvannut sanoa hänelle luistinradalla.

Hän nousi ensimäisenä pöydästä ja ehtimättä nielaista viimeistä lihapalasta suuteli nopeasti isäänsä ja äitiänsä ja oli juuri lähtemäisillään luistinradalle, kun hänen isänsä pysähdytti hänet:

"Osaatko jo läksysi?"

Petroff joutui hieman hämilleen, mutta sai pian takaisin rohkeutensa ja vastasi huolettomasti, välttäen kuitenkin isän katsetta:

"Meillä ei ole juuri mitään luettavaa. Latinan läksy on vanha, venäjässä emme ole saaneet ollenkaan läksyä ja matematikassa — niin, sen osaan jo entuudestaan."

Mutta isä, joka jostakin syystä oli aamusta alkaen ollut huonolla tuulella, pyysi nähdäkseen Petroffin muistikirjan. Suuttuneena veti hän sen esiin koululaukustaan ja jätti sen isälleen.

"Oletko kirjoittanut käännöksen? Saanko nähdä sen!" sanoi isä läksymerkinnöt luettuaan.

"Käännöksen? Sen ehdin kyllä toimittaa illalla", sanoi Petroff hämmentyen.

"Hm — — No, oletko ratkaissut laskuesimerkin N:o 1,784? Ja kirjoittanut vastauksen? Näytä se minulle!"

"En, isä hyvä. Mutta sen ehdin kyllä tekemään illalla."

"Nyt ryhdyt lukemaan läksyjäsi! Luistinradalle et mene tänään", lausui isä huolettomasti, työnsi syrjään muistikirjan ja alkoi syödä karpalokiiseliään.

Oi, jospa isä olisi tiennyt, millaisen tuskan hän aiheutti pikku Pjotrilleen, niin ei hän koskaan, ei koskaan olisi hennonut sanoa noin.

Petroff ei yrittänytkään taivuttaa häntä. Hän tiesi, että kun isä lausui jotakin tuolla rauhallisella äänellä, niin ei mikään voima voinut saada häntä muuttamaan päätöstään. Petroff tyytyi siksi vain mielessään kiukuttelemaan isälleen. Kun hän itse kasvaa suureksi ja tulee rauhantuomariksi, ja Lelia ja hän ovat saaneet omia lapsia, ei hän koskaan kohtele heitä niin sydämettömästi, kuin nyt isä häntä.

Petroff meni huoneeseensa, avasi vastenmielisesti laukkunsa, veti sieltä esiin kirjan toisensa jälkeen ja heitti ne huolimattomasti sängylle. Laskuesimerkki N:o 1,784 näytti aivan kuin kiusaa tehden osoittautuvan ratkaisemattomaksi. Turhaan sadatteli hän numeroita, haukkui matematikanopettajaansa, kääntyili sinne tänne tuolillaan, puri kolmasti poikki lyijykynänsä terän ja tuhrasi puolet laskuvihkoaan — esimerkki jäi kun jäikin ratkaisematta. Latinan käännös asettui myöskin aivan kuin uhmaten vastahankaan. Kaikki lauseparret olivat hävinneet hänen muististaan, joten hänen täytyi etsiä ne yksi kerrallaan sanakirjasta. Ja teräskynä tarttui vähän väliä paperiin sotkien koko käännösvihkon.

"Herra Jumala, miten ihmisen täytyy kärsiä!" huuteli Petroff useampia kertoja tuolillaan kärsimättömästi hyppien. Kyyneleet kohosivat jo hänen silmännurkkauksiinsa.

Päivä alkoi jo hämärtyä. Kello löi neljä, puoli viisi. Tuli pimeä. Lastenhoitajatar kantoi sisään viheriäverhoisen lampun. Akkunastaan näki Petroff kynttilänliekin loistavan vastaisesta talosta, ja hetkisen kuluttua sytytettiin myöskin kadulla kaasulyhdyt. Oli siis jo liian myöhäistä mennä luistinradalle, ja niinpä ei Petroff voisi enää tavata Leliaa, eikä saada tietää, mitä tuo "hyvin, hyvin tärkeä" oli, joka oli aiheuttanut hänelle niin paljon tuskaista levottomuutta.