Niin, miten oli nyt meneteltävä? Vielä oli jälellä viimeinen toivo — mennä Vasilij Kukushkinin luo. Kenties oli Lelia nyt siellä.

Sattuma suosi hänen suunnitelmiaan. Isä ja äiti olivat kinastelleet teatterista, ja lopulta oli isä mennyt ulos eteiseen, paiskannut suuttuneena oven jälkeensä kiinni, pukeutunut ja mennyt ulos.

Petroff riensi äidin luo.

"Äiti, minun täytyy mennä Vasilij Kukushkinin luo. En ole muistanut merkitä kirjaani venäjän läksyä."

"Oi, kuinka huolimaton sinä olet, Pjotr!" valitteli äiti. "Aina sinä unhoitat jotakin."

"Älä sano niin, äiti hyvä!" koitti Petroff heikosti puolustella.

"No niin, menehän sitten! Mutta älä viivy kauan!"

Petroff hyppäsi ihastuneena ilmaan, läksi juoksujalkaa ulos, ja vajaan kymmenen minuutin kuluttua soitti hän ovikelloa, jonka yläpuolella olevaan kiiltävään messinkilevyyn oli kaiverrettu: Nikolai Nikolajevitsh Kukushkin.

Eteiseen saavuttuaan huomasi Petroff, ettei Lelia ollut siellä. Kun hän oli siellä, kaikui koko huoneisto hänen hopeankirkkaasta naurustaan, nyt vallitsi talossa synkkä hiljaisuus. Hän kuuli vain seinäkellon heikon, metallikaikuisen raksutuksen ja sitten kiihtyneen bassoäänen, joka kaikui jostakin sisähuoneesta, sanoen: "Sietäisit selkääsi laiskuri! Onko aikomuksesi jäädä toiseksi vuodeksi kolmannelle luokalle, mitä?" — Vasilij Kukushkin sai nähtävästi nuhteita isältään.

Äkkiä lakkasi bassoääni torumasta ja jyrähti uhkaavasti: "Kuka siellä?"

"Minä, Pjotr Petroff", sanoi Petroff, astui epäröiden saliin ja kysyi: "Missä Vasja on?"

"Hän on nurkassa häpeämässä", jyrisi basso vihaisena, ja Nikolai Nikolajevitshin hyvinvoipainen vartalo, puettuna yötakkiin ja tohveleihin, ilmestyi ovelle. Petroff joutui yhä enemmän hämilleen. Raollaan olevasta ovesta näkyivät Vasilij Kukushkinin paksut sääret kirjoituspöydän ja seinän välisessä nurkassa.

"Mitä te tahdotte, nuori mies?"

"Minä tahdon vain" kuiskasi Petroff.

"'Vain, vain', niin! On parempi lukea läksyjään ja työskennellä hieman kirjojensa joukossa, kuin juoksennella joutilaana sinne tänne! Niin se on, nuori mies!"

"Enhän minä" — —

Petroff seisoi peloissaan kiihtyneen isännän edessä ja katseli tämän yötakin vyön tupsuja, jotka olivat sidotut kiinni vatsan kohdalta.

"Hm!" ärähti Nikolai Nikolajevitsh, laahusteli tohveleineen sylkilaatikon luo ja sylkäisi.

"Tule tänne!" huusi hän sitten niin että huoneen seinät kajahtelivat. Punaisena ja hikisenä, tukka epäjärjestyksessä hiipi Vasja Kukushkin nurkastaan ja meni akkunan ääreen, jossa hän, kasvoillaan syvämietteinen ilme, alkoi piirrellä akkunaruutuun sormensa nenällä. Petroff meni toverinsa luo. "Menkäämme lastenkamariin!" kuiskasi Vasja hillityllä äänellä irroittamatta katsettaan ja sormeaan ruudusta.

Salista ulos päästyään muuttui Vasja aivan kokonaan. Hän myhähteli itsekseen, irvisti ilkeästi, heilautti kättään ja kulki sitten nelinkontin ylös portaita.

"Miksi et tullut luistinradalle? — Oletko ratkaissut laskuesimerkin? Annatko minun jäljentää sen sinun vihkostasi?"

"Isä kielsi minun menemästä luistinradalle."

"Kielsi! Kylläpä sinä olet! Lelia suuttui sinuun. Hän jätti minulle kirjeen sinulle annettavaksi. Tässä se on."

Kukushkin jätti Petroffille pienen kirjelappusen. Hän sieppasi sen ja kätki sen taskuunsa. Puheltuaan vielä kymmenen minuuttia Kukushkinin kanssa sanoi hän jäähyväiset ja läksi kotiinsa.

Kotiin saavuttuaan veti hän mielenliikutuksesta vapisevin käsin kirjeen taskustaan, meni lähemmäksi valoa ja luki:

"Te olitte uskoton ettekä saapunut tänään luistinradalle. Sellaista en olisi koskaan voinut odottaa Teiltä ja siksipä onkin nyt kaikki lopussa välillämme, ja Te saatte antaa minulle takaisin nauharuusukkeen. — Alevtina Trojtskaja."

Petroff luki kirjeen vielä kerran lävitse.

Hänen silmäripsissään loisti pari kyyneltä, jotka hetkisen kuluttua putosivat hänen latinan kielioppinsa kannelle. Tuska täytti hänen sydämensä. Hänen sielunsa syvimmistä sopukoista kohosi synkkiä, ahdistavia tunteita, jotka kynsillään kuristivat hänen kurkkuansa. Hänen päänsä painui alas latinan kielioppia vasten.

"Lelia! Rakkaani! Enkelini, jumalani!" kuiskasivat hiljaa hänen huulensa. "Jospa tietäisit, miksi minä en voinut tulla! Oi, jospa vain tietäisit sen! Oi, isä, isä, mitä olet tehnyt minulle!"

Petroff nousi tuoliltaan, heittäytyi pitkälleen sänkyyn, painoi päänsä tyynyyn ja itki katkerasti ja hillittömästi.