Sunnuntaisin oli Lelian tapana mennä isänsä ja äitinsä seurassa luistinradalle.

Lienee tarpeetonta sanoa, että myöskin Petroff meni sinne. Palkkioksi siitä, että hän kolmasti oli matematikassa saanut arvosanan "kiitettävä" oli hänen äitinsä ostanut hänelle amerikalaiset luistimet, ja joka sunnuntai oli hän niillä luistelemassa.

Ahmittuaan suurimmassa kiireessä päivällisen, usein muistamattakaan jälkiruokaa, otti hän luistimensa ja kiiruhti luistinradalle. Niin kiire oli hänellä, etteivät hänen jalkansa totelleet häntä, vaan kulkivat nopeammin kuin hän määräsi ne kulkemaan, hänen sydämensä jyskytti ja poskensa hehkuivat. Tosin oli luistinrata aivan lähellä Petroffin kotia, mutta siitä huolimatta oli matka hänen mielestään sietämättömän pitkä.

Vasta luistinpaviljongin portaille ehdittyään pysähtyi hän huokaisemaan. Hän kiinnitti nopeasti luistimet jalkoihinsa, liiteli jäälle, teki joitakin käänteitä, kohotti koululakkinsa suoraan, koitti kädellään, oliko nenänsä kuiva, ja alkoi sitten tarkastella ympäristöään. Hänen katseensa etsi supinahkakaulusta ja viheriäreunaista turkislakkia. Ne olivat nimittäin Lelian isän tunnusmerkit. Ja keksittyään supinahkakauluksen ja viheriäreunaisen lakin tiesi hän, että myöskin Lelia oli saapuvilla. Ja muuta hän ei tarvinnutkaan tietää.

Huomattuaan Lelian pisti hän kädet takkinsa taskuihin ja luisteli varmasti mutta kuitenkin aivan kuin sattumalta samalle suunnalle. Saavuttuaan aivan Lelian lähelle teki hän äkkikäänteen, niin että tytön ehdottomasti täytyi huomata hänet.

"Petroff! Tulkaa luistelemaan minun kanssani!"

"Kas vaan, Alevtina Nikolajevna! Oletteko tekin täällä!"

Petroff kääntyi huolettomalla liikkeellä Alevtina Nikolajevnan luo. He tarttuivat toistensa käsiin ja kiisivät radan poikki niin nopeasti kuin suinkin pääsivät.

Myöskin Pawloff kävi luistinradalla, mutta hän luisteli sangen kehnosti. Hän kulki ruumis etunojossa, heilutteli käsiään ja kaatuili vähän-väliä. "Kasvun varalta" tehdyn päällystakin helmus laahusti pitkin jäätä ja oli lumesta aivan valkeana; samaten myöskin lakki. Totta puhuen häpesi Petroff luistella Pawloffin kanssa ja pysytteli siksi luistinradalla mahdollisimman kaukana hänestä.

Realisti taas ei voinut lainkaan pysyä luistimilla mutta saapui usein luistinradalle katselemaan toisten hyörintää ja kävelemään jäälle Lelian kanssa. Lelia luisteli ja hän kulki keskustellen hänen rinnallaan. Tämä suututti Petroffia. Jää ei ollut tarkoitettu kävelijöille, vaan ainoastaan ja yksinomaan luistelijoille. Kävelijät olivat vain luistelijain tiellä.

Kun Petroff joskus sattui kaatumaan, syytti hän aina siitä kävelijöitä ja suuttui luonnollisesti silmittömästi. Mutta pääasia oli, ettei Lelia vain nähnyt, millaiselta hän näytti kaatuessaan ja potkiessaan jaloillaan ilmaa.

Joulukutsuissa sattunut tapahtuma aiheutti pitemmän keskeytyksen noissa hupaisissa jääkohtauksissa. Petroff häpesi Leliaa, joka Pawloffin kertoman mukaan oli kutsunut häntä "itkupussiksi", mutta sielussaan tuntemaansa polttavaan häpeäntunteeseen sekoittui myöskin loukkauksen kärsineen katkeruus sekä hurja mustasukkaisuus, joka aiheutti hänelle melkeinpä sietämätöntä tuskaa.

"Sipulia ja munakokkelia!" lausui hän ajatuksissaan suositulle kilpailijalleen ja suunnitteli sadottain kauheita kostokeinoja.

"Minä lyön hampaat hänen suustansa", kertoi hän Pawloffille, mutta tiesi tuon teon itselleen aivan mahdottomaksi, koska realisti oli häntä voimakkaampi.

"Hänelle sopii aivan hyvin nimitys 'hännätön aasi'! Hän ei pääse yliopistoon ja hänellä on tuskin välttävääkään arvolausetta oppiaineissa; hän eroitetaan pian realikoulusta ja pannaan suutarinoppiin. Ja sitten tulee Leliasta suutarineukko", ajatteli Petroff vahingoniloisena. Mutta... Hänen silmissään päilyi joka päivä ja joka hetki tuo kultapalmikkoinen ja sinisilmäinen suutarineukko ja hänen korvissaan kaikui lakkaamatta hänen suloinen äänensä. Melkeinpä tahtomattaan veti hän esiin pienen rasiansa ja avasi sen. Siinä oli yhäti tuo hänen jumaloimansa pikkuinen nauharuusuke.

Onnellisten päivien muistot heräsivät uudelleen, ja Petroff vajosi epätoivoon. "Minä otan isän revolverin ja ammun itseni, ja sitten saa hän tietää sen", kuiskasivat hänen huulensa, ja hänen mielikuvituksensa esitti hänelle seuraavan taulun:

Hän on ampunut itsensä. Suoraan sydämeen. Isä ja äiti itkevät ja sanovat: "Oi, pikku Pjotr raukkaa, miksi teit niin?" Pjotr on ennen kuolemaansa kirjoittanut kirjeen, ja siitä saavat he tietää syyn. "Hyvä isä ja äiti! Tervehtikää Alevtina Nikolajevnaa ja sanokaa hänelle, etten tahtonut asettua hänen onnensa tielle!" kirjoittaa hän kirjeessään. Lelia kuulee puhuttavan hänen kuolemastaan. Häntä kauhistuttaa tuo tieto, hän ei voi uskoa sitä todeksi. Mutta epäilykset katoavat, sillä ruumiskirstun kansi on asetettu pystyyn kadulle heidän talonsa seinää vasten. Lelia kulkee ohitse ja kysyy portinvartialta, kuka on kuollut. "Kimnasisti Pjotr Petroff on ampunut itsensä", vastaa portinvartia. "Mitä sanotte?" — "Niin, hän ampui itsensä eilen; kuula osui suoraan sydämeen." — Niin, kaikki on lopussa. Tehtyä ei enää voi saada tekemättömäksi! — Hautauspäivä on käsissä. Petroff makaa valkeassa brokadikirstussa, kukkien peittämänä Nikolainkirkossa. Punapartainen lukkari lukee; kirstun vieressä lepattelevat paksut kynttilät korkeissa jaloissaan. Hiljaa astuu Lelia kirkkoon. Kulkee kirstun luo ja polvistuu. "Rakas pikku Pjotr, kyyhkyläiseni! Olen rikkonut paljon sinua vastaan." Lelia nyyhkyttää ja katuu katkerasti sitä, että oli pettänyt Petroffin. Kuinka iloiseksi hän tulisikaan, jos Petroff heräisi jälleen eloon! Mutta se on mahdotonta. Kuoro laulaa jo: "Uinuos, uinuos hurskaitten joukoss'". Eron hetki lähenee — —

Niin kuvittelee Petroff pimeinä talvi-iltoina sängyssään loikoessaan ja joutuu tällöin surkuttelemaan itseään siinä määrin, että kyyneleet valuvat pitkin hänen poskiaan.

Eräänä pitkänä, yksitoikkoisena talvi-iltana seisoo Petroff vierashuoneen akkunan ääressä ajatellen varhaista kuolemaansa. Saatuaan kehitetyksi mielimietteensä aina "Sanomain" kuvaukseen hänen hautajaisistaan kuulee hän jonkun naputtavan akkunaruutuun. Se on Kukushkin. Hän seisoo aivan akkunan takana nenä painettuna lasiin.

Ensin peljästyy Petroff, sillä akkunaruutuun painetut huulet ja nenä eivät lainkaan muistuta Kukushkinin sanottuja kasvojenosia. Mutta kun toveri irroittaa kasvonsa ruudusta ja hymyilee leveästi, tuntee Petroff hänet ja iloiset aavistukset täyttävät hänen sydämensä.

Innokkaasti viittilöi hän Kukushkinia saapumaan sisään. Tämä tottelee,

"Miksikä et enää koskaan käy meillä?" kysyi hän.

"Niin — — minä lueskentelen nykyisin ahkerasti."

"Lelia lähetti sinulle terveisiä!"

Petroff punastui. Mutta ilo katosi pian epäilyksen tieltä ja hän sanoi:

"Se on valhe!"

"Hän oli eilen meillä odottaen sinua ja luullen sinun saapuvan. Me leikimme 'kuningasta'. Mene sunnuntaina luistinradalle. Lelia käski sinun menemään. Ehdottomasti! Me olemme joutuneet epäsopuun realistin kanssa."

"Se on valhe!" toisti Petroff, joka ei voinut uskoa korviaan.

"Ei, minä vakuutan! Voisin vaikka vannoa sen", vakuutteli Kukushkin.

"Mutta mistä se johtui?

"Hän oli hävitön ja kutsui Leliaa keikailevaksi tytönlepakoksi."

"Mokomakin aasi!" huudahti Petroff. "Hänet eroitetaan pian realikoulusta. Oppiaineissa on hänellä tuskin välttäviäkään arvosanoja."

"Mutta, kuten muistanet, kertoi hän joulukutsuissa olevansa viides luokallaan."

"Niin, viides loppupäästä lukien", sanoi Petroff vahingoniloisena.

Hänen mieleensä muistuivat jälleen joulukutsut ja hänen naurettava käyttäytymisensä niissä. Olihan hän itkenyt. Mutta samalla muistui hänen mieleensä jotakin, joka oli omiansa vahvistamaan hänen rohkeuttaan. Myöskin realisti oli itkenyt. Hän saattoi lohduttaa itseään sillä, että jos joku tahtoi puhua itkupussista, niin täytyi hänen muistaa niitä olleen kaksi eikä yksi.

"Älä unhoita saapua sunnuntaina luistinradalle! Lelia käski niin sanoa. Hän sanoi haluavansa sanoa silloin sinulle jotakin erikoisen tärkeätä."

"Ethän vain valehtele?"

"En, minä vakuutan. Voisin vaikka vannoa sen. Hän sanoi näin: 'Sano hänelle, että hänen välttämättä täytyy tulla, sillä minulla on jotakin hyvin, hyvin tärkeätä sanottavaa hänelle!'"

Kukushkin poistui ja jätti Petroffin samalla kertaa sekä onnellisten että huolestuttavien mietteittensä valtaan.