Kun Lelia selitti tyytymättömyytensä naapuriinsa Petroffiin ja tämän täytyi sen vuoksi siirtyä toiselle tuolille erään tytön viereen, joka ei hänen mielestään ollut minkään arvoinen, joutui Petroff sangen huonolle tuulelle. "Niin, se on minusta aivan yhdentekevää", mutisi hän puoliääneen mennessään uudelle paikalleen. Mutta todellisuudessa olisi hän sangen mielellään halunnut Lelian vierustoverikseen. Ja kukapa ei olisi sitä halunnut! Realisti koitti saavuttaa tuon onnen, Pawloff samaten ja yksinpä kömpelö Pavljuk koitti pysytellä mahdollisimman lähellä Leliaa.

Siitä hetkestä alkaen ei Petroff enää ollut kohtelias "kavaljeeri". Hän vastasi naisille epäkohteliaasti ja nenäkkäästi ja tuijotteli alakuloisesti sille suunnalle, jossa tuo häntä loukannut nainen istui. Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että Lelia, realistin hänen pyynnöstään istuessa Petroffin paikalle, innokkaasti huudahti: "Nyt olen tyytyväinen", johon realisti kiiruusti vastasi: "Minä myös."

Pari kertaa koitti Petroff eroittaa heitä vihaisesti huudahtamalla: "Kaikki ovat tyytymättömiä!" Mutta tulos oli sangen vähäinen. Kun huudot ja nauru olivat vaienneet ja yleinen sekaannus ja epäjärjestys asettunut, huomasi Petroff realistin ja Lelian vain vaihtaneen tuolejaan.

"Uskoton!" ajatteli Petroff. Tähän saakka oli Lelia kaikissa tilaisuuksissa, joissa he olivat olleet yhdessä, antanut hänelle etusijan. "Naisten vapaassa valinnassa" oli hän aina heti rientänyt hänen luokseen, ja kun he leikkivät "naisen arvaamista", oli Petroff aina mennyt suoraan Lelian luokse, ja aina oli osoittautunut, että hän oli arvannut oikein.

Ja tänään aivan aiheetta — tyytymätön _häneen_ naapurinaan!

Petroff tunsi raivokkaasti vihaavansa realistia.

He alkoivat leikin "minkä näköinen on prinssi". Lelian täytyi noutaa vastaukset, ja realisti oli prinssi.

"Ketä hän muistuttaa?" kysyi hän kuiskaten ja lähensi pientä korvaansa Petroffin suun eteen.

"Hännätöntä aasia", vastasi epäröimättä Petroff, joka jo kauan aikaa oli miettinyt tuota realistia alentavaa vertausta.

Lelia punastui ja joutui sangen hämilleen. Hänen mielestään oli aivan mahdotonta lausua tuollaista vertausta ääneen ja vieläpä suorastaan tanssinohjaajalle.

"Ei, keksikää joku toinen! Pian!" pyysi hän.

"Sitä en tarvitse tehdä. Olen jo sanonut hännätöntä aasia", uudisti Petroff julkeasti ja ilkkuen.

"No, sittepähän nähdään. Minä sanon vain — —"

"Hännätöntä aasia!" uudisti Petroff vielä kerran entistä suuremmalla painolla.

Kun Lelia, paremmin muistaakseen, kuiskaten kävi lävitse annetut vastaukset, ei hän maininnutkaan Petroffin vertausta, vaan hymähti jotakin tarkoittaen: "Hm, hm". Sitten kuiskasi hän jokaisen korvaan jotakin, mutta ei välittänyt Petroffista mitään, vaan kulki hänen ohitsensa.

"Hännätöntä aasia", muistutti hänelle vielä kerran Petroff, joka oli noussut paikaltaan ja lähestynyt häntä takaapäin.

Realisti oli levoton. Hän aavisti, että jotakin epämieluista oli tekeillä ja istui tuolillaan kuusen vieressä kuin rikoksellinen, joka odottaa tuomiotaan, pää alas painuneena ja katse permantoon tähdättynä. Lelia astui esiin ja alkoi: "Prinssi muistuttaa ruusua, upseeria, ritaria. Ja sitten vielä jotakin — — niin, teekeittimöä, (sen oli lausunut Pavljuk) kummitusta, (realisti hymähti halveksivasti), kilttiä nuorukaista, ja, ja — —"

Lelia epäröi.

"Aasia", lausui hän sitten päättäväisesti.

"Hännätöntä!" lisäsi Petroff, joka tarkoin vartioi, että hänen loukkaavaa vertauksensa lausuttaisiin täydellisenä.

Realisti punastui, eikä alussa voinut lausua sanaakaan. Koko joukko oli alkanut kirkua, huutaa, nauraa ja taputtaa käsiään. Etenkin Pavljuk ilmaisi suurimman tyytyväisyytensä.

"Hurraa! Hurraa! Hännätöntä aasia!" kirkui hän karkealla äänellään, taputti käsiään ja polki jalkaansa permantoon. "Hurraa!"

"Se ei ollut lainkaan sukkelaa, vaan päinvastoin sangen tyhmää", selitti viimein realisti vavahtelevalla äänellä. "Hännätöntä aasia ei ole olemassakaan. Se vain osoittaa, ettei se henkilö, joka sen on keksinyt, lainkaan osaa luonnontiedettä, vaan on sivistymätön kollo."

"Kuinkas sellaista voit puhua!" huusi Pavljuk nousten tuoliltaan. "Löytyykö kummituksia sitten? Mutta aasilta voidaan katkaista häntä. Meidän verikoirallamme ei myöskään ole häntää. Ennen sillä kyllä oli se, mutta se hakattiin poikki. Siten voi aasikin tulla hännättömäksi. Hurraa!"

"Kunhan minä kerron isälle, niin saat selkääsi", uhkasi realisti veljeänsä.

"Kielittelijä! Tyhmyri!" kuului heti Pavljukin vastaus.

Syvä, kiusallinen hiljaisuus seurasi noita sanoja.

"Sanokaa nyt, mikä oli paras!" lausui Lelia hiljaa ja aivan kuin anteeksi pyytäen.

"Ritari", sanoi realisti.

"Se oli minun!" huudahti Lelia ihastuneena ja siirsi realistin, joka tunsi olevansa sangen suuttunut ja harmistunut, pois "prinssituolilta".

"Minä en halua enää leikkiä", selitti Petroff aivan odottamatta.

"Sinun täytyy! Sinä et ole vielä ollut prinssinä", vastusteli Kukushkin.

"Hän pelkää! Akka, akka!" kiljui Pavljuk.

"Hän on pelkuri", huomautti realisti halveksivasti.

"Hän on pelkuri! Hän on pelkuri!" toisti Lelia ja taputti käsiään.

"Se ei liikuta sinua, hännätön aasi! Sinulle ei kukaan tässä puhu", kirkui Petroff raivostuneena realistille.

"Nulikka!" vastasi tämä ja vetäisi sauhun paperossistaan.

Nyt tapahtui ihmeellinen muutos Petroffissa. Hän alkoi äkkiä itkeä hillittömästi ja poistui huoneesta.

"Tuollainen akka! Hän itkee! Hän pakenee!" huusi Pavljuk Petroffin jälkeen.

"Mitä nyt? Mitä on tapahtunut?" kysyi moittivasti rouva Trojtskaja, joka äkkiä oli ilmestynyt hämmentyneen seurueen keskuuteen.

"Petroff haukkui Grishaa hännättömäksi aasiksi ja sitten alkoi hän itse itkeä", selitti Pavljuk.

"Mitäs tämä merkitsee, Grisha?" huomautti emäntä ja kääntyi realistin puoleen käsittämättä asian oikeata laitaa. "Olettehan te vanhempi kuin hän! Hävetkää vähän!"

"Minä en ole koskettanut häntä pikkusormella-ni-kaan. Hän a-alkoi, ja minä saan syyn niskoilleni...!"

Tuntien loukkautuvansa moisesta vääryydestä unhoitti realisti arvonsa siihen määrin, että hänkin alkoi vetistellä.

Nyt kuului itkua ja nyyhkytystä kahdesta huoneesta, ja emännän oli mahdoton saada selville, kuka oli syyllinen ja kuka syytön.

"Nadeshda Vasiljevna! Teillä on lyöntivuoro", sanoi muuan silmälaseja käyttävä herra, joka ilmestyi ovelle ja katosi sitten yhtä pian kuin oli tullutkin.

"No kaiken näköistä. Te ette voi edes leikkiäkään rauhassa! Nyt lakkaatte heti riitelemästä ja itkemästä, sillä muuten annan minä sammuttaa joulukuusen!" päätti rouva Trojtskaja suuttuneena ja poistui huoneesta.