Venematkalla Eero Paljakka jutteli ujostelematta Annin kanssa, kuin he olisivat olleet vanhoja tuttuja.

Annille oli seurustelemisestaan sisämaan ihmisten kanssa kehittynyt taito asettua heidän kannalleen ja herättää heidän luottamustaan.

Hän otti Eerolta selvän ison Yösalon tilan asukkaista. Nuori isäntä, Veikko Yösalo, oli vanhempiensa kuoltua palannut Amerikasta, jonne jo poikana oli lähtenyt. Eero Paljakka jatkoi:

— Kyllä se on hyvin lukuhaluinen ja reilu mies. Engelskaa se laskettelee kuin turkin hihasta. Kun se kerran aukaisi yhden kirjoistaan ja alkoi siitä lukea, niin vie sun peijakas, ei siitä ymmärtänyt sanaakaan. Mutta en mene sanomaan, joutaako se puutarhakursseille ja kansanopistoon, kun tilan hoito on joutunut sen hartioille. Hänen setänsä Aaretti on vielä elossa, mutta se on niin vanha ja raihnainen, ettei siitä ole paljoa apua. Veikon sisar Helena on vasta viisitoistavuotias.

Souturetki kului Eeron pirteästi ylläpitämän keskustelun ohella niin nopeasti, että Anni tuskin huomasi, kun veneen kokka jo töksähti korkean Yösalon mäen rantahiekkaan.

Eero Paljakka auttoi Annin maihin ja kysyi, viipyikö hän Yösalossa kauan ja pitikö veneen odottaa. Anni vastasi, ettei hänen tarvinnut odottaa ja laiminlyödä perunankylvöä kotonaan, vaan että heti saattoi palata.

— Kyllä kai saan täältä veneen kotimatkaa varten tai hevosen viemään maantietä myöten Helorinteeseen, selitti Anni.

— Hyppään kuitenkin ilmoittamassa, että tulee vieraita, ja jos Veikko on töissä, noudan hänet taloon!

Samassa Eero Paljakka jo kiiti mäkeä ylös.

Anni nousi hitaasti rinnettä ja saapui mäen huipputasolle. Sieltä hän näki lähempää tuon rakkaan korkean taustametsän. Anni oli kuullut kiitettävän Yösalon mäen näköalaa. Näin suurenmoiseksi hän ei ollut sitä kuvitellut. Hän oli saapunut piha-aitauksen veräjälle ja astui avaralle nurmen peittämälle pihamaalle, jota ympäröivät aittarakennukset. Talon iso koira, Vahti, juoksi ulos eteisestä ja haukkui pari kertaa outoa tulijaa. Mutta täytettyään tämän virkatehtävänsä se häntäänsä liehuttaen lähestyi, vaistoten, että vieras liikkui rauhallisilla asioilla. Asuinrakennuksen kulman takaa pilkisti Leena, talon palvelijatar, ja porstuasta astui ulos Aaretti Yösalo, kunnianarvoinen, kookas vanhus, joka laahasi luuvalon vaivaamaa säärtään.

Anni tervehti, ilmoitti nimensä ja asiansa, jotka molemmat Eero Paljakka oli ehtinyt vanhukselle mainita. Vanhus virkkoi:

— Niinhän se Eero sanoi. Neiti on hyvä ja käy sisälle tänne porstuasta vasemmalle. Veljenpoikani Veikko on perunankylvössä, mutta tulee heti.

Ja kohteliaasti Aaretti Yösalo avasi Annille oven.

Anni astui sisään. Etuhuone oli iso, salintapainen, perällä kaksi pienempää huonetta.

Annin katse lankesi kirjahyllyyn ja hän otti esille pari kirjaa. Ne olivat englanninkielisiä. Toinen oli seikkailuromaani ja toinen maanviljelyksen opas. Erään hyllyn laudan täyttivät Tietosanakirjan nidokset. Seinällä riippuivat mustissa kehyksissä valokuvista suurennetut emäntä ja isäntä vainajan muotokuvat. Emännän kasvoista heijastui hyvyys ja lempeys. Isännän piirteet kuvastivat jaloutta ja tarmoa. Anni muisti lapsena nähneensä Yösalon isännän kirkolla, ja pastori Pajari oli silloin Annin isälle maininnut, että Yösalon isäntä oli oikea talonpoikaisylimys. Siltä hän näyttikin.

Vastakkaisella seinällä oli urkuharmooni ja sen yläkannella koraalikirja ja helppoja kansanlaulunsovitelmia.

Anni istuutui odottamaa nuorta isäntää. Ikkunan ohi pihanpuolella kulkivat samassa Eero Paljakka ja kookas nuori mies, ruskeasilmäinen. Hänellä oli yllään sininen sheviottitakki, harmaat housut ja pitkävartiset saappaat. Epäilemättä odotettu Veikko Yösalo. Seuraavassa tuokiossa pistäytyi Eero Paljakka salissa ja ilmoitti nuoren isännän tulon:

— Se joutuu heti, meni vain pukemaan ylleen paremmat vaatteet.

Ja luvattuaan käydä Helorinteessä tiedustelemassa puutarhatöiden alkamista ja ilmoittamassa halukkaita osanottajia, hän hyvästeli Annin ja riensi rantaani.

Anni jäi siihen yksikseen ajatuksiinsa. Hän pani merkille, kuinka kaikessa täällä sisällä näkyi järjestystä ja siisteyttä rakastavan käden jäljet.

Keskellä salia oli iso pöytä, jota peitti valkoinen liina. Ennen pitkää Helena, talon nuori tytär, kantoi siihen kahvitarjottimen pannuineen ja kuppineen.

Anni yritti puhella hänen kanssaan, mutta tyttö oli niin ujo, että sai vain jonkin sanan vastanneeksi.

Oliko tuo ihme, kun äkkiä näin hieno neiti ilmestyi Yösaloon!

Annin juodessa kahvia astui Veikko Yösalo sisään. Hänellä oli isänsä jalot kasvonpiirteet. Ruskea tukka oli kammattu sivulta jakaukselle, silmissä välkkyi pirteä kiilto. Hän oli muuttanut ylleen hienon amerikkalaisen kesäpuvun. Ei mikään osoittanut, että hän juuri oli ollut raatamassa perunamaalla. Hänen olemuksessaan oli miehekkyyttä, mutta samalla vaatimattomuutta ja ujoutta. Hänen ääntämiseensä oli tarttunut lievää englanninkielen vaikutusta, mikä Annista tuntui pikantilta.

Veikko Yösalo tervehti ja pyysi anteeksi viipymistään:

— Kun siellä penkoo multaa, ei kehtaa näyttäytyä ihmisille, ennen kuin on vähän siistinyt itseänsä.

Anni totesi, että nuoren isännän kauniinmuotoiset kädet olivat puhtaat ja hyvin hoidetut, ja että hänellä oli kaulassa aistikas nauha.

Anni vastasi, että hänkin oli hyvin tottunut penkomaan multaa puutarhassaan.

Veikko tarjosi lisää kahvia, ja molemmat istuivat hetken ääneti, toisiaan ujostellen.

Anni olisi tahtonut puhua puutarhakursseistaan, mutta ajatteli, ettei tällaisen ison ja rikkaan talon isäntä olisi halukas sellaisiin ottamaan osaa. Vielä vähemmän hän toivoi hänestä oppilasta kansanopistoon. Mies, joka oli ollut useita vuosia Amerikassa ja siellä omaksunut luontevia seurustelutapoja ja varmaankin kokenut paljon ja lueskellut yhtä ja toista, ei suinkaan ajattelisi oppilaaksi rupeamista. Anni päätti sen tähden ainoastaan kysyä, tunsiko hän sopivaa nuorta väkeä, jonka ehkä voisi saada innostumaan kansanopistoon.

Veikko Yösalo oli vikkelältä Eero Paljakalta kuullut Anni Lehtovaaran asian ja vastasi:

— Luulen kyllä, että halukkaita on paljonkin, kunhan lähden puhumaan nuorisoseuran jäsenten ja suojeluskuntatoverieni kanssa. Ja jos huolitaan, olisin tässä minäkin halukas tulemaan sekä puutarhakursseille että kansanopistoon.

Tämä oli yhtä odottamaton kuin mieluisa yllätys Annille, joka ei malttanut olla huomauttamatta:

— Sehän olisi hauska meille, jos saisimme nuoren isännän opistoomme. Isävainajanne harrasti suuresti tämän kansanopiston perustamista ja lahjoitti paljon hirsiä päärakennusta varten.

Veikko Yösalon ruskeisiin silmiin tuli surullinen ilme. Hän viittasi ulos ikkunasta kaukaista sinervää metsää kohti:

— Tuo metsäharju tuolla Korpisaaressa oli isä vainajani silmäterä. Sitä hän itse vaali, saatuaan neuvoja oikealta metsänhoitajalta. Siihen hän ei kernaasti kajonnut, tuohon "Jaloon Metsään". Helena-siskoni kertoi minulle kotimaahan palattuani, että isä sentään oli hennonut ottaa siitä hirsiä Helokosken kansanopiston tarpeisiin. Varovasti hän sen oli tehnyt. Kannotkin oli poistanut näkymättömiin. Se metsä oli hänen ylpeytensä. Siihen ei saanut koskea, ja koskemattomana minäkin sitä pidän. Se on minun silmissäni pyhä kuin uhrilehto esi-isillämme. Anni kuunteli ihastuneena tätä puhetta ja huudahti:

— Sitä tummaa Korpisaaren metsää olen aina kaukaa ihaillut ja kerran tahtoisin nähdä sen läheltä!

— Se käy helposti päinsä. Ei kestä täyttä puolta tuntia moottorilla. Milloin neiti vain haluaa, lähden viemään teitä sinne.

Anni kiitti ja sanoi kernaasti käyttävänsä hyväkseen tätä lupausta, kunhan hänen nuori veljensä Ossi saapuisi kotiin.

He kiersivät sitten yhdessä katsomassa talon ympäristöä. Isolla nurmikkopihalla oli vaatimaton kukkalava. Veikko Yösalo mainitsi aikovansa kursseilla käytyään koristaa pihamaan useammilla lavoilla.

Puutarhan puolella surisivat mehiläiset pesiensä ääressä?

— Täällähän on mainiosti tilaa, virkkoi Anni. Tänne voi saada kerrassaan ihanan kukkatarhan.

Aurinko kallistui jo laskuunsa ja Anni ajatteli paluuta. Hän kysyi, voisiko päästä hevoskyydillä Helorinteeseen.

— Kernaasti, vastasi Veikko Yösalo. Mutta rantatie on korjauksen alaisena, niin että eiköhän neidin olisi hauskempi, palata veneessä.

— Siitä on niin paljon vaivaa, esteli Anni.

— Eipä tuo mikään vaiva ole. Neidillä vasta on ollut vaivaa tulla tänne. Ja olette käynnillänne tehnyt suuren kunnian meidän talollemme.

Anni suostui tarjoukseen. Molemmat sopivat rannassa, että vene olisi näin kauniina iltana miellyttävämpi kulkuneuvo kuin moottori.

Tuossa tuokiossa he istuivat veneessä, jonka kokka tähtäsi Helorinteen rantaan.

Anni piti perää ja Veikko Yösalo souti.

Voimakkain, mutta harvoin ottein hänen vahvat käsivartensa upottivat sileään vedenkalvoon aironlapoja, jotka kohotessaan pudottivat järveen kimmeltäviä helmiä.

He puhuivat vähänlaisesti. Ihana ilta tenhosi heitä, ja he vaipuivat sen lumoihin.